Viime aikoina on pohdittu, miten Suomi pääsee eteenpäin vaikeissa talousnäkymissä. Samaan aikaan on maailmalla ja meilläkin keskusteltu siitä, miten taloutta voitaisiin ohjata paremmin myös moraalisessa mielessä. Tärkeintä ei pitäisi olla vain sijoitukselle saatava tuotto, vaan millaisia vaikutuksia sijoituksella on ja millä tavoin sijoittajat toimivat rahoitusmarkkinoilla.
Viitaten vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin, jossa etenkin islantilaiset sijoittajat niittivät huonoa mainetta toiminnallaan, Helsingin Sanomat uutisoi, että ”Islannin tuhoaja tekee taas diilejä”. Islannissa koko talouskriisin symboliksi ja Suomessakin useissa yrityksissä (mm. Elisa ja Amer) aikaan vaikuttajaksi sijoitustensa kautta noussut investori Thor Björgólfsson on taas alkanut harjoittaa sijoitustoimintaa. Artikkelissa todetaan, ettei ole mahdollista sanoa onko Thor ”hyvis vai pahis”, mutta että ”[h]än on tyypillinen häikäilemätön sijoittaja, joka käyttää mahdollisuudet hyväkseen, eikä hidasta vauhtia pohtiakseen moraalikysymyksiä”.
Pitäisikö sitten sijoittajien pohtia moraalikysymyksiä laajemminkin, on oikeastaan Thor Björgólfssonin toiminnasta riippumaton kysymys. Myös piensijoittaja voi olla epäeettinen.
Tuottoisia yrityksiä ovat usein moraalisesti ”arveluttavilla” aloilla toimivat yritykset, kuten alkoholi-, tupakka tai rahapeliteollisuus. Yritysvastuun merkitystä ei sinänsä monikaan kiistä, mutta joku saattaa siinä yhteydessä viitata Milton Friedmaniin, joka New York Timesin kirjoituksessaan totesi v. 1970 että ”business of the business is business”. Samalla viitataan Suomessakin osakeyhtiölakiin, jossa todetaan että yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Toisaalta Friedmanin lausuma voidaan tulkita myös positiivisesti: yrityksillä on oma tehtävänsä, jolla on tietyt reunaehdot, eli päätehtävä on työllistää ja hyödyttää yhteiskuntia verovaroin. Valtion ja kansalaisjärjestöjen tehtävä on enemmän edistää yhteistä hyvää.
Kuitenkaan institutionaalisten ja yksityisten sijoittajien roolia ja merkitystä ei ole syytä vähätellä. Omistajaohjaus on yksi mahdollisuus vaikuttaa yrityksiin ja omistajien rooli tunnistetaan yhä enemmän toiminnan moraaliohjauksessa. Puhutaan vastuullisesta tai eettisestä sijoittamisesta, jossa huomioidaan muut kuin taloudelliset vaikuttimet. YK:n vastuullisen sijoittamisen ohjeet sisältävät kuusi kohtaa, joihin sitoutumalla voi tulla luokitelluksi “vastuulliseksi”. Suomen evankelisluterilainen kirkkokin on julkaissut asiasta omat Vastuullisen sijoittamisen ohjeet.
Ajatuksena vastuullinen tai eettinen sijoittaminen on huomattavan kannatettava, mutta herättää paljon kysymyksiä suhteessa vastauksiin. Yksi on evankelis-luterilaisen kirkon ohjeiden yhteydessä nouseva kysymys siitä, mitä eettinen sijoittaminen uskonnollisesta näkökulmasta on tai mitä sen pitäisi olla. Suurten institutionaalisten sijoittajien, kuten Suomen evankelisluterilaisen kirkon eläkerahastossa vastuuta on ajateltu laajemmin toimiala-näkökulmasta, kun epäsuoratkin sijoitukset ydinaseteollisuuteen on lopetettu. Yksittäisten yritysten kohdalla moraalinen arviointi onkin jo vaikeampaa. On myös ymmärrettävää, että evankelis-luterilainen kirkko ei “kansankirkkona” oikein halua yksittäisten yritysten toimia kovin herkästi arvostella.
Amerikassa vastaavaa ongelmaa ei ole, vaan myös yksittäisiä yrityksiä voidaan arvioida myös uskonnollisesta näkökulmasta. Yhdysvaltalainen rahastoyhtiö Timothy Plan ohjeistaa omalla ”häpeälistallaan” olemaan sijoittamatta yrityksiin, jotka eivät täytä heidän määritelmäänsä kristillisestä sijoitustoiminnasta. Toisaalta listalla olivat normaalien alkoholi- ja rahapeliyhtiöiden lisäksi ainakin vuonna 2014 eri syistä mm. Disney, Sony ja Starbucks, jotka tuottavat myös monia sinänsä neutraaleja tuotteita ja palveluita.
Euroopassa on myös Timothy Plania vastaava rahasto Stoxx Europe Christian Index, joka pyrkii ottamaan kristilliset arvot sijoitustoiminnassa huomioon, hyödyntäen Financial Timesin mukaan neuvonantajia myös Vatikaanista. Aseisiin, rahapelaamiseen ja vaikkapa syntyvyyden säännöstelyyn liittyvät yritykset eivät pääse sijoituslistalle. Samalla monet öljy- ja lääkeyhtiöt ovat sijoitusten joukossa, sekä myös Nestle joka on ollut monenlaisilla boikottilistoilla ympäri maailman aina 1970-luvulta alkaen. Islamilaiset sharia-rahastot sijoittavat mielellään esim. kahvilaketjuihin, joissa ei useinkaan tarjoilla alkoholia. Edellisten vastapainoksi Yhdysvalloissa on myös eettisen sijoittamisen eräänlainen “vastarahasto”, joka sijoittaaa pääosin ase-, tupakka- ja alkoholiteollisuuteen (Barrier Fund, ent. Vice Fund).
Mitä kaikesta edellisestä pitäisi ajatella? Ainakin että pelkästään uskontoperusteiset arvioinnit ovat yhtäältä helppoja, jos suljetaan kategorisesti tietyt toimialat (kuten rahapelaaminen) ulkopuolelle. Toisaalta ne ovat vaikeita silloin, jos pyritään arvioimaan yksittäisen yrityksen toimintaa. Jonkinlainen välimuoto voisi olla hyvä löytää. Vähintään pitäisi ainakin tiedostaa, että omankaan pankin osakerahastot eivät välttämättä ole vapaita ongelmallisista yhtiöistä. Moni piensijoittaja ei välttämättä edes tiedä, mitä omassa (tai omien lastensa) sijoitussalkussa on. Tupakka- tai alkoholiyhtiöt ovat edelleen monien rahastojen sijoituskohteita. Lapsityövoiman käyttö on yleistä etenkin vaateteollisuudessa, maatalousyrityksissä ja elektroniikkateollisuudessa.
On ehkä helpompaa mieltää kysymyksen eettisestä tai vastuullisesta sijoittamisesta koskettavan vain suursijoittajien toimintaa ja ajatella, että häikäilemätön sijoittaja on aina jossain muualla. Voisi myös miettiä, onko ”pahuus” ehkä jossain lähempänä. Tämä on täysin mahdollista jos ei selvitä, mitä yhtiöitä oman pankin tarjoamassa sijoitusrahastossa on, saati sitä miten ne operoivat. ”Häikäilemätön sijoittaja” voi muuten löytyä huomattavasti Islantiakin lähempää – ihan omasta kodista.