Ennen hädässä, tuskassa ja kärsimyksen keskellä olevaa seurakuntalaista autettiin Jumalan sanan avulla. Sielunhoitajan, papin, tehtävänä oli tunnistaa seurakuntalaisen synnistä johtuva sielun hätä ja tarjota avuksi oikeanlaista sananjulistusta. Nyt valtakirkon sielunhoitokoulutuksissa tällainen ei tule kuulonkaan. Sielunhoito on radikaalisti uudistunut. Uudistuminen on kulkenut samoissa askelmerkeissä yhteiskunnallisen muutoksen kanssa, tai jopa sen edellä.
Nykyinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sielunhoito perustuu terapeuttiselle auttamiselle, jolla ei tarkoiteta tässä psykologista terapiaa, vaan auttamisen lähtökohtaista tavoitetta. Pyrkimyksenä on edistää autettavan omien, tämän itse hyvänä pitämien asioiden tavoittelua. Terapeuttiseen lähestymistapaan perustuvan sielunhoidon kehittäminen alkoi Yhdysvalloissa 1920-luvulla ja Suomessa 1960-luvulla.
Terapeuttisen sielunhoitokäsityksen mukaan sielunhoitajalla ei ole valmista vastausta jokaiseen hätään. Sen sijaan sielunhoitajan tehtävänä on ennen kaikkea kuuntelemalla ja myötäelämällä tukea autettavaa löytämään itse mielekäs keino selviytyä surun tai muun perustavan hädän keskellä.
Sielunhoidon osalta kirkko pappeineen ei siis enää toimi moraalisen auktoriteetin roolissa, vaan on antautunut seurakuntalaisten palvelijaksi.
Sielunhoidon kehitys kertoo kirkon ja sen aseman muutoksesta, joka on edelleen käynnissä. Mutta toiseksi kirkon professionaalisen auttamisen muutos heijastelee ylipäätään nykyistä yhteiskunnallista eetosta: hyvä elämä ymmärretään leimallisesti omien ja itse valittujen päämäärien tavoitteluna ja saavuttamisena. Hyvän ja tavoiteltavan elämän sisältö ei määrity yhteisöllisesti eikä yhteiskunnallisten moraaliauktoriteettien tai perinteisten eettisten normien sanelemana.
Yksilökeskeinen eetos ulottuu kokonaisvaltaisesti yhteiskuntaan ja keskustelu siihen perustuvista muutoksista on aktiivista monella yhteiskunnan alalla: uudet opetussuunnitelmat varhaiskasvatuksesta yliopistoihin, seksuaalietiikka ja avioliitto, sosiaalinen media ja itsensä tarinallistamisen kulttuuri, jatkuva luottamuksen väheneminen yhteiskunnallisiin instituutioihin, ja niin edelleen.
Kirkon sielunhoidon muutoksen tarkastelu antaa välineitä ymmärtää yhteiskunnallista keskustelua. Keskittyminen itse valittujen hyvien tavoitteluun leimaa koko yhteiskuntaa. Toisaalta muutos ei ole kivuton ja yhteiskunnallisessa keskustelussa on vahvana äänenpainoja, joissa toivotaan perinteisten auktoriteettien viimeistä sanaa, perinteisiä oppimismetodeja ja vahvoja moraalinormeja.
Kirjoittaja Isto Peltomäki on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.