Me ihmiset pidämme päivittelystä ja kauhistelusta. Tätä käsitteli myös Jaana Hallamaa blogikirjoituksessaan Päivittelyä ja kauhistelua. Viime päivinä aihetta päivittelyyn ja miksei kauhisteluunkin on tarjonnut Helsingin piispa Teemu Laajasalo.
”Näin Helsingin piispa vingutti seurakuntayhtymän luottokorttia – Samppanjaa, Flow-lippuja, kukkakimppuja, kaksi lounasta tunnissa…” Kevyempikin otsikko saisi kansalainen pysähtymään. Tekstin elementit ovat pappissääty, alkoholi, huvit ja mässäily. Näiden yhdistäminen saman otsikon alle lienee aina taannut tarinan viihdearvon. Ihmisten mielessä elää vahva kuva kirkasotsaisesta kirkon palvelijasta, jonka iltoja ilahduttavat hymistely, askeesi, valikoidut raamatuntekstit, happamaton leipä ja lähdevesi.
Mistä on kyse? Teemu Laajasalon siis väitetään käyttäneen seurakuntayhtymän luottokorttia ohjesäännön vastaisesti toimiessaan Kallion seurakunnan kirkkoherrana. Kun poistamme muun muassa sanat piispa, vinguttaa, samppanja ja lounaat väitteen shokkiarvo lientyy merkittävästi. Väitteen sisällön hyväksyttävyys ei silti muutu. Miten tähän tulisi suhtautua? Työnantajan luottokortin käyttöön liittyy liike-elämän etiikan kenties selkein mustan ja valkoisen välinen raja. Kortin käyttö omiin kuluihin on väärin. Se rinnastetaan varastamiseen. Piste. Esiin tulleiden tietojen valossa ei kuitenkaan voida päätellä, että Laajasalo Kallion kirkkoherrana toimiessaan tieten tahtoen tuhlasi veronmaksajien rahoja omaksi ilokseen. Hän myöntää olleensa epätarkka, tehneensä virhearvioita, ja on pyytänyt näitä anteeksi.
Oman taloudellisen toiminnan hallinta on kansalaistataito, joka on yhä useammalle selkeä haaste. Maksuhäiriöt ovat kasvussa. Tutkimus on paljastanut, että etenkin luottokortti on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sillä maksaminen vieraannuttaa ihmisen kulutuksen todellisesta luonteesta erottamalla ostamisen mielihyvän mielipahasta, jonka maksamisen pakko saa aikaan.
Ihmiset ovat hauraita. Harva on aivan joka asiassa herpaantumattoman rationaalinen, kauaskatseinen tai harkitseva 24/7. Ihmiset seuraavat usein vähimmän vaivan periaatetta. Jos organisaation talouskuri on löperö, rahankäyttö on löperöä. Puhtain paperein viranhaltija Laajasalo ei pääse. Varsinkin verorahoin rahoitetussa toiminnassa myös huolettoman toimijan on viranhaltijana kyettävä perustelemaan kulu kuin kulu niin, ettei se antaisi aihetta otsikoihin.
Kirkkoherrakin on ihminen. Esiin tulleen tiedon valossa emme voi todentaa Laajasalon rahankäytössä pahaa intentiota, mutta hänen uutisoitu toimintansa ei anna hyvää kuvaa, ei hänestä eikä hänen edustamastaan organisaatiosta. Esiin nousseet rahankäytön sotkut ovat katkera kalkki, ja ehkä kantapään kautta oppimista, sekä Laajasalolle että seurakuntayhtymälle.
Mustissakin asioissa on hyvä nähdä huumoria. Teemu Laajasalo oli mukana käsikirjoittamassa MTV3:n Pelimies-komediasarjaa. Sarjan genre on poliittinen satiiri. Klipissä ”Sipilän uudet vaatteet” pääministeriä imitoivan hahmon (S) ja toimittajien (T1, T2) välillä käydään seuraava sananvaihto:
T1: No mutta tehän olette pelanneet koko ajan todella tyhmästi?
S: Ihan päin helvettiä, jos suoraan sanotaan.
T2: Mitä järkeä teidän on edes johtaa Keskustaa, jos olette noin kokoomuslainen?
S: Niin, jos ollaan rehellisiä, sehän oli täysin idioottimainen ratkaisu.
T1: Miksi muuten olette alasti?
S: Ostin eräältä keskiaikaiselta keisarilta hänen uudet vaatteensa, jotka ovat, kuten huomaatte, maailman hienointa silkkiä. Omat vaatteeni lahjoitin pois.
T2: Kuulostaapa todella typerältä ratkaisulta.
S: No mutta nyt on elettävä sen kanssa.
Kirjoittaja Eeva-Mari Virtanen on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava, joka uskoo ihmisen loputtomaan epätäydellisyyteen ja on työelämässä ärhennellyt laskujen puuttuvista liitteistä.
