Kuukausi: maaliskuu 2017

British Medical Journalin entinen pitkäaikainen päätoimittaja Richard Smith vieraili viime syksynä Helsingissä pitämässä Suomen Lääkäriliiton kutsumana Clinical Urology and Epidemiology Working Group (CLUE)-luennon. Hänen teemanaan oli tieteellisten julkaisujen avoimuus, ja sisältöä referoitiin laajasti sekä Suomen lääkärilehden että Nuori lääkäri-lehden palstoilla. Hän oli valmis pitämään jopa käsikirjoitusten vertaisarviointia nykyisessä muodossaan tarpeettomana ja tiedon saantia rajoittavana. ”Kaikki pitäisi julkaista ja  antaa maailman päättää”!

Asia on meilläkin ajankohtainen sillä samoihin aikoihin oli ilmestynyt BMJ:n Analysis-palstalla voimakas vetoomus eurooppalaisen suuren eturauhassyövän seulontatutkimuksen (ERSPC) suuntaan otsikolla: ”Screening for prostate cancer: time to put all the data on the table” (BMJ2016;353:i2574 doi: 10.1136/bmj.i2574). Tämän seitsemän maata käsittävän eurooppalaisen tutkimuksen yhdessä vastaavan USA:n laajan seulontatutkimuksen kanssa oli odotettu ratkaisevan, kelpaako PSA-testi oireettomien miesten eturauhassyövän varhaistoteamiseen.

Yli kymmenen vuoden seurannassa USA:n tutkimus osoitti kiistatta, että PSA-seulonta ei vähennä kuolleisuutta eturauhassyöpään vaan aikaansaa pelkästään ylidiagnostiikkaa ja turhia toimenpiteitä. Sen sijaan eurooppalaisessa tutkimuksessa raportoitiin 22 %:n vähennys vastaavassa kuolleisuudessa kolmentoista vuoden seurannassa. Kriitikot huomasivat, että tulos oli saavutettu yhdistämällä tuloksiin mm. osa aikaisemmasta ruotsalaisen ns. Göteborg-tutkimuksen aineistosta, jossa kuolleisuus prostatasyöpään oli pudonnut hämmästyttävät 52 % kontrolleihin nähden.  Epäilys heräsi, että tämä olisi seurausta androgeenideprivaatio-monoterapiasta, jota oli saanut kolminkertainen joukko kontrollihenkilöistä verrattuna seulottuihin. Hoitomuodon on sittemmin todettu lisäävän prostatan syöpäsolujen kasvua in vitro ja siitä on luovuttu mm. USA:n FDA:n ”black box”-varoituksen jälkeen.

Kuolevuus eturauhassyöpään on vain n. 3 %, joten montaa lisätapausta kontrolliryhmässä ei tarvita tuloksen selittämiseksi.  Siten on hämmästyttävää, että ERSPC-tutkimuksen johtoryhmä ei vieläkään useista pyynnöistä huolimatta ole suostunut avaamaan henkilötietojen suhteen pimennettyjä yksityiskohtaisia tuloksia ulkopuolisten tutkijoiden arvioitaviksi, kuten USA:n vastaavan trialin kohdalla on menetelty.  Julkisin varoin tehdyn massiivisen tutkimuksen hyöty on siten suureksi osaksi menetetty, kun näiden jättitrialeiden sanoma jää ristiriitaiseksi. Tämä ehkä on eräänä syynä siihen, että PSA-testi on meillä hiljalleen hivuttautunut ”piiloseulonnaksi”, joka sisältyy laboratoriotutkimuspaketteihin lähes minkä tahansa terveystarkastuksen yhteyteen ilman terveen oireettoman miehen PSA- testin edellyttämää informaatiota sen rajoituksista ja elämää muuttavista haitoista.

Kirjassaan ”The Great Prostate Hoax” (Suom. Suuri eturauhashuijaus, Terra Cognita 2016) prostataspesifisen antigeenin aikoinaan löytänyt Richard J. Ablin kertoo aitiopaikalta, minkälaisin keinoin testi saatiin nykyiseen miljardibisneksen asemaansa vahvojen lobbausryhmien toimesta vastoin alkuperäistä tarkoitustaan urologin diagnostisena apuneuvona ja PSA-positiivisen prostatasyövän hoidonjälkeisen uusiutumisen seurannassa.

Suomalaisten miesten osuus ERSPC-tutkimuksessa oli lähes puolet, ja tässä joukossa ei tilastollisesti merkittävää vähenemistä eturauhasen syöpäkuolleisuudessa näkynyt. Muidenkaan viiden maan tulokset eivät ilman Göteborg-tutkimusta selitä ERSPC:n ”virallistamaa” 22 %:n kuolleisuushyötyä terveiden miesten PSA-seulonnasta. Uusien eturauhassyöpien määrä on PSA-testin käyttöönoton jälkeen yli kaksinkertaistunut, mutta tautiin kuolleiden määrä ei juuri ole muuttunut.  Karkeasti siis noin puolet uusista tapauksista edustaa ylidiagnostiikkaa, tapauksia jotka eivät koskaan olisi muodostuneet vaaraksi kantajalleen.

Vuosittaiset eturauhassyövän diagnostiikan ja hoidon kustannukset ovat Suomessa suuruusluokaltaan n. 700 miljoona euroa, joten nyt SOTE-mullistuksen kynnyksellä olisi viimein aika kotiuttaa merkittävät säästöt luopumalla oireettomien miesten väärään lupaukseen perustuvasta piiloseulonnasta.

ERSPC-aineistosta on mm. suomalaisten tutkijoiden toimesta voitu julkaista yksityiskohtaisia selvityksiä kuolinsyydiagnoosien osuvuudesta yksittäisten tapausten analyyseilla juuri kaivatunlaisten de-identifioitujen henkilötietojen avulla. Näin voisi olettaa, että avoin valtakirja koko ERSPC-tutkimuksen luotettavuutta koskevan kriittisen kysymyksen selvittämiseksi olisi helpostikin saatavissa. Se olisi suorastaan velvollisuus seulonnan kaikki vaivat ja turhat toimenpiteet läpikäyneitä lähes kahdeksaakymmentä tuhatta vapaaehtoista Suomen miestä kohtaan!

Eero Saksela
eero.saksela@helsinki.fi
Patologian emeritusprofessori, Espoo

Yliopistokoulutusta liinaava iso pyörä -hanke on pyörinyt kuin hurrikaani ja möyhinyt tohtorikoulutuksenkin perinpohjaisesti. Kandi-, maisteri- ja tohtorikoulutuksesta on tehty samaa lauantaimakkaraa, jota opiskelija popsii pala palalta. Kandidaatti osaa, maisteri osaa hyvin ja tohtori osaa syvällisesti. Nerokasta ajattelua.

Oleellista iso pyörä-hankkeen valmistelussa on, että tohtorikoulutuksen on napannut tutkimuksen sektorilta opetuksen toimiala, joka on aiemmin vastannut vain kandi- ja maisterikoulutuksesta. Tämä näkyy pikkutarkkoina sääntöinä ja uudistermeinä. Tutkimussuunnitelma on nyt opintopolku, tohtoriohjelma on koulutusohjelma jne. Aiemmin väitöskirjan piti tuottaa tieteellisesti perusteltua tietoa. Nyt tuijotetaan vain tohtorikoulutuksen teoreettisen osan 40 opintopisteeseen, mikä on vain 15 prosenttia väitöskirjantyön koko volyymistä. Suurin osa tohtorin tutkinnosta on itsenäistä tieteellistä työtä. Ennen väitöskirjatutkijan piti tuottaa tulosta. Motto oli tulos tai ulos. Nyt fokuksessa on vauhdikas eteneminen opintopolulla. Parhaillaan lausuntokierroksella ison pyörän lukuisista dokumenteista on ”Opintojen ohjauksen ja opintojen etenemisen seurannan periaatteet”. Kannattaa lukea mitä se sisältää.

Esitys alkaa seuraavilla lauseilla. Kohta 1: ”Ohjauksella tarkoitetaan opetushenkilökunnan antamaa opetusta. Neuvonnalla tarkoitetaan Yliopistopalveluiden tarjoamia neuvonta-, konsultointi- ja tukipalveluita opiskelijoille ja opetushenkilökunnalle”. Luenko yliopistokoulutusta käsittelevää dokumenttia?

Samaa tyyli jatkuu. Kohta 4: ”Henkilökohtainen opintosuunnitelma on opintojen suunnittelun väline, jonka avulla edistetään opiskelijan opiskeluprosessin hallintaa. Henkilökohtainen opintosuunnitelma on koko opiskeluajan kattava prosessi, joka tukee opintojen etenemistä ja asiantuntijuuden kehittymistä”. Missä piilevät uuden oivaltaminen, kriittisen ajattelun oppiminen ja luovuus? Minä luulin, että väitöskirjan tekijän piti oppia käyttämään aivojaan.

Kohta 12 on niin hieno että sitä on pakko siteerata: ”Johtoryhmä päättää toimenpiteistä, joilla tuetaan a) opinnoissaan viipymisuhan alla olevia b) tavoiteaikataulussa eteneviä ja c) nopeasti eteneviä opiskelijoita.” Johtoryhmä huomioi hienosti kaikki opiskelijat. Mitkähän toimenpiteet ovat muuten kyseessä? Jos tutkimus ei etene, johtoryhmä varmaan kirjoittaa tarvittavat osajulkaisut.

Nykyisin väitöskirjan ohjaajasta päättää tiedekuntaneuvosto. Kohta ei enää. Kohta 13: ”Tohtoriohjelman johtoryhmä nimeää jokaiselle tohtorikoulutettavalle vastuuprofessorin (valvova ohjaaja/valvoja), väitöskirjatutkimuksen ohjauksesta vastaavan pääohjaajan ja mahdollisesti muita ohjaajia”. Tämä vastuuprofessori (joka ei ole siis työn oikea ohjaaja) kuulemma tarvitaan, jotta yliopiston institutionaalinen vastuu toteutuisi esimerkiksi sellaisessa ikävässä tilanteessa, että (pää)ohjaaja muuttaisi pois tai jäisi ratikan alle. Erikoista etten – oltuani yliopistolla yli 40 vuotta – muista yhtään tällaista tilannetta, josta ei olisi selvitty ilman ”valvovaa vastuuprofessoria”.

Samoja pikkutarkkoja sääntöjä ladellaan seuraavissa pykälissä. Tästä voi antaa jo papukaijamerkin. Kohta 15: ”Tohtorikoulutettavien opiskelun alkuvaiheen ohjaukseen kiinnitetään erityistä huomiota ja heidät perehdytetään opiskeluun, opintoihin ja opetustarjonnan hyödyntämiseen. Pääohjaaja huolehtii tohtorikoulutettavan integroitumisesta tiedeyhteisöön”. Haloo. Nyt puhutaan aikuisista, joilla on vuosien kokemus yliopistomaailmasta.

Kaikkia en viitsi kommentoida. Oleellista esityksessä on, että ison pyörän hengessä jälleen kerran väännetään tohtorikoulutus alemman yliopistokoulutuksen kuosiin. Sääntöjä ja paperijätettä tulee roppakaupalla. Itse väitöskirjatyön tavoitteista ei puhuta mitään. Tehdään opintopolku vuosiksi eteenpäin, vaikka kaikki tietävät, että se ei tule toteutumaan. Eikä pidä, koska tiede muuttuu ja elää koko ajan. Toivon, että kaikki perehtyisivät tähän esitykseen. Aluksi se naurattaa, lopuksi itkettää.

Helsingin yliopiston nimenkin voi tämän esityksen toteutumisen jälkeen turvallisesti muuttaa Helsingin alakouluksi. On tässä kyllä se hyvä puoli, että tie ei voi johtaa kuin ylöspäin. Ehkä Helsingin yliopisto saa olla edelleen Helsingin yliopisto. Ehkä täällä voi edelleen keskittyä tekemään korkeatasoisia väitöskirjoja – jos järki voittaa.

PS. Nykyisten koulutusohjelmien – lue: tohtoriohjelmien – johtoryhmien toimikaudet päättyvät vuoden vaihteessa. Kuka haluaa jatkaa niissä?

Linkki dokumenttiin: https://flamma.helsinki.fi/content/res/pri/HY362380

Hannu Sariola
hannu.sariola@helsinki.fi
Kehitysbiologian professori, tutkimuksesta vastaava varadekaani

Maallikkomedia ja poliitikot  ovat sättineet  Suomen sairaanhoitoa tehottomaksi ja huonoksi. Pitkiä jonoja ”arvauskeskuksiin”, epätasa-arvoa,  tuhlausta, tuttua laulua vuosien ajalta.  Kuitenkin Health Powerhouse Indexin tuorein raportti 26.01.2017 todistaa täysin toista; Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuus oli voittaja 35 eurooppalaisen maan vertailussa vuodelta 2015. Itse sairaanhoidon laadussakin Suomi  ylsi 8. sijalle jättäen taakseen mm. sellaiset mallimaat kuin Tanskan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Englannin. Ällistyttävä uutinen keskellä suurta sote-uudistusta, jonka pitäisi nostaa Suomen sairaanhoito maailman huipulle. Ei näytä vaikealta tehtävältä, sillä Indexin mukaan me  siellä jo olemme.

Health Powerhouse, joka toimii Ruotsissa, on verrannut eri maiden terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa vuodesta 2005.  Tuorein raportti (117 sivua) perustui 42 muuttujaan (esim. hoitotulokset, hoitoon pääsy, potilasinformointi  ja rokotusohjelmat), joiden on osoitettu kuvaavan järjestelmän toimivuutta. Sairaanhoidon laadun mittauksessa Suomi sai 842 / 1000 pistettä, kun voittaja Hollanti keräsi  927 /1000 pistettä.  Suomi menetti pisteitä esim. vaikeuksista saada ns. ”second opinion”. Tämä ei vaikuta isolta puutteelta, sillä nettisuomalaisilla on vastaanotolle tullessaan jo ”too many opinions”. Pisteitä menetettiin myös odotusajoissa, joita esimerkiksi reseptien voimassaoloajan jatkaminen   vuodesta kahteen tulee lyhentämään. Silti  Suomessa sairaanhoitoon satsattu euro antoi suurimman terveyshyödyn eli meidän systeemi oli kustannustehokkain.

Me sairaanhoidon konkarit olemme koko ajan tienneet, että meikäläinen sairaanhoito on paljon mainettaan parempi, ja siksi  Health Powerhouse Index ei yllätä. Miksi siis  valtava sote-soppa? Siksikö, että huonosti toimiva sosiaalihuolto yritetään saada kuntoon hyvin toimivan sairaanhoidon avulla?  Vai  uhrataanko  hyvin ja tehokkaasti toimiva sairaanhoitojärjestelmä, jotta maahan saadaan maakuntahallinto? Hallintoa, hallintoa, ja rahaa pois varsinaisesta sairaanhoidosta. Ei ihme, että sote-intoilijat ovat kuitanneet tämän raportin täydellä hiljaisuudella.

Minua on aina kummastuttanut meikäläisen sairaanhoidon vahva politisoituminen. Me lääkärit naureskelimme poliittisten puolueiden ryhmäkokouksia ennen HUS-liittovaltuuston istuntoa; meistä se vaikutti eduskunnan leikkimiseltä. Hymy hyytyi, kun sairaalan hallintoon alkoi ilmaantua poliittisia viranhaltijoita (”sisäinen tarkastaja”, ”tutkija”,   ”koordinoiva  talouspäällikkö” jne). Rahaa ja paperia kului, mutta yhtään potilasta ei hoidettu näillä satsauksilla HUS:sa eikä muissakaan sairaaloissa, joissa pyöri sama poliittinen mylly.

Kaikki puolueet hyväksyvät sen periaatteen, että sairaat hoidetaan pääsääntöisesti yhteisestä kassasta. Ja perustuslaki velvoittaa tasa-arvoiseen kohteluun myös sairaanhoidossa. Näiden poliittisten reunaehtojen puitteissa poliitikoiden olisi pitänyt ymmärtää  vetäytyä sivuun ja antaa alan ammattilaisten järjestää maan terveyden-  ja sairaanhoito. Näin tehtiin Hollannissa, jossa sairaanhoidon laatu oli Euroopan parasta Indexin vertailussa. Paasikiven viisaus ”maantieteelle emme mahda mitään” päätee tässäkin. Perä-Seinäjoesta ei tule Helsinkiä, vaikka sote-intoilijat sitäkin lupailevat.

On ikävää olla pessimisti, mutta nyt on pakko. Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuuden kärkisija  ei varmasti tule säilymään tulevissa  Index-vertailuissa; niin paljon kallista ”maakunta- ja muuta demokratiaa” on kytketty mukaan ratkaisumalliin. Tiukkaa tulee tekemään kahdeksannenkin sijan säilyttäminen sairaanhoidon laadussa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

 

 

 

 

 

 

 

 

Valeuutiset tulivat kaikille tutuiksi viimeistään USA:n presidentinvaalien yhteydessä. Ne ovat haitallisia monella tapaa antaen ihmisille väärää informaatiota, asettaen ihmisryhmiä toisiaan vastaan ja vaikuttaen jopa poliittiseen päätöksentekoon. Nyt vaikuttaa siltä, että valeuutiset ovat tulleet vähitellen osaksi myös lääketieteellistä tutkimuskirjallisuutta.

Me tutkijat käytämme useimmiten väitteidemme perusteena laadukkaasti toteutettuja, vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistuja tutkimuksia, jotka on yleensä toistettu useammassa tutkimusryhmässä ja eri aineistoilla. Mutta riittääkö nykypäivänä se, että ohjeistamme kansalaisia luottamaan julkaistuihin tutkimuksiin ja tutkijoihin, jotka esiintyvät ja julkaisevat kansainvälisillä areenoilla? Viime vuosien aikana ”tieteellisten” valelehtien ja valekonferenssien määrä on noussut räjähdysmäisesti ja niiden erottaminen aidoista vertaisarvioiduista julkaisuista voi joskus olla vaikeaa, jopa tutkijoille. Näiden lehtien ja konferenssien tarkoituksena on kuitenkin ainoastaan tehdä rahaa, tieteen kanssa niillä ei ole muuta tekemistä kuin korkeintaan hienolta kuulostava nimi.

Minun sähköpostini on viimeisen vuoden aikana alkanut täyttyä kutsuilla tulla puhujaksi tai jopa keynote-luennon pitäjäksi mitä erilaisimpiin ”tieteellisiin” konferensseihin. Kutsuissa minua on tituleerattu julkaisujeni perusteella asiantuntijaksi mm. immunologiassa, farmakologiassa, kemiassa, syövässä tai molekyylibiologiassa. Lapsena haaveeni oli tulla ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntijaksi, K.A.E.A.”, joka oli sudenpentujohtajan titteli Aku Ankassa. Vähitellen tämä alkaa jo kuulostaa siltä! Totuus kuitenkin on, ettei tutkimukseni liity moneenkaan näistä aloista juuri millään tavoin. Joskus joukossa on myös nimensä perusteella osuvia konferensseja, joiden kutsuja voisin luulla oikeiksi (esim. Heart and Vascular Biology 2017 Conference), ellen olisi saanut vastaavanlaisia kutsuja myös näihin kaikkiin muihin. Yhteistä kutsuille on se, että matkat, majoitukset ja osallistumismaksut joutuisin itse maksamaan. Joissain kutsuissa on tarjottu huimaa 25% prosentin alennusta osallistumismaksuista kutsutuille puhujille. Konferensseilla on omat nettisivut ja joskus myös Facebook-profiili. Useimmiten järjestelykomitean jäsenet tulevat joko lähi- tai kauko-idän maista, tosin myös amerikkalaisia on joissakin mukana. Alla yksi viimeaikaisista kutsuista.

”I am glad to reach you on behalf of Cell Signaling 2017 Organizing Committee, after having a view at your vast expertise and eminent contribution in the research relevant to Cancer biology and Cell Signaling. We urge you to speak at Cells Signaling and Cancer Therapy, happening in Chicago, USA during September 2017 with theme ’To Frame an Admiring Portal for Pioneering Cancer Therapy and Cell Signaling Findings’.”

Jos minä olisin järjestämässä konferenssia kyseisellä teemalla, en julkaisuluetteloni perustella tosiaankaan kutsuisi itseäni puhujaksi. Voi siis vain kuvitella kuinka hyviä alan asiantuntijoita muut puhujat mahtavat olla.

Konferenssikutsujen lisäksi postiini satelee jatkuvasti viestejä lehtien editoreilta, jotka houkuttelevat julkaisemaan lehdissään nopeasti ja edullisesti. Osalla on varsin vaikuttavat nettisivut ja niiden perusteella onkin hyvin vaikeaa erottaa lehdet niistä, joilla vertaisarviointi toimii oikeasti. Kuuluisin esimerkki tällaisesta lehdestä on varmaankin International Journal of Advanced Computer Technology. Lehden lukuisiin spämmiviesteihin kyllästynyt australialaistutkija lähetti lehteen julkaistavaksi artikkelin, jossa lause “Get me off your fucking mailing list” toistui 863 kertaa mukaan lukien otsikon, tekstin, viitteet ja kuvaajan. Artikkeli hyväksyttiin samantien ja anonyymi arvioitsija oli antanut sille arvioksi sopivuudesta kyseiseen lehteen “excellent”. Samalla lehti lähetti kirjoittajalle 150 dollarin laskun julkaisukulujen kattamiseksi. Tarkemmin kysestä artikkelista mm. alla olevista linkeistä.

http://www.skeptical-science.com/science/fucking-mailing-list-peer-reviewed-accepted-publication/

http://www.vox.com/2014/11/21/7259207/scientific-paper-scam

Suurin osa tutkijoista varmasti jättää tällaiset houkutusviestit huomiotta, mutta vallitsevassa “Julkaise tai katoa” -tutkimuskulttuurissa on mahdollista, että aina silloin tällöin viesti saavuttaa tutkijan heikolla hetkellä ja houkutus julkaista artikkeli millä tahansa foorumilla on liian suuri. Tutkijan vastuu julkaisufoorumin valinnassa siis korostuu jatkossa yhä enemmän, koska emme voi olettaa, että media tai kansalaiset pystyisivät tekemään eroa oikeiden ja valelehtien välillä. Suomalainen tiedeyhteisö on reagoinut asiaan toteuttamalla tutkimuksen laadunarviointia tukevan julkaisukanavien tasoluokituksen (http://www.julkaisufoorumi.fi/fi).

Vastuu on siis ensi kädessä tutkijalla itsellään, mutta voimmeko luottaa, että valejulkaisuilla täytetyt julkaisuluettelot pystytään jatkossa tunnistamaan esimerkiksi apurahoja ja virkoja jaettaessa? Uusien tiedelehtien joukossa kun on myös tasokkaita ja asiallisia julkaisusarjoja, joiden erottaminen valejulkaisuista voi olla arvioijille haastavaa. Mielestäni meidän pitää olla ainakin jossain määrin huolissaan valejulkaisujen ja -konferenssien lisääntyvästä määrästä ja aggressiivisesta markkinoinnista.

 

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma