Osallistuin geenimuokkauksen eettisiä, lainopillista ja yhteiskunnallista (”ELSI”) tutkimusta käsittelevään eurooppalaiseen symposioon alkuvuodesta. Lääke- ja luonnontieteilijälle kokemus oli monipuolinen ja avartava. Suuri osa muista puhujista oli humanistisilta tutkimusaloilta, moraalifilosofiasta EU-lainsäädäntöön ja koulutukseen, mutta kyllä paikalla oli myös minulle tutumpaa molekyylibiologiaa sekä väestöaineistoihin liittyvää tutkimusta. Oli hauska huomata, että eri alojen toimijoilla oli paljon sekä yhteistä että opittavaa toisiltaan. Biolääketieteen piiristä tulevana olin suorastaan riemastunut klassisen filosofisista esityksistä, joissa mm. simuloitiin dialogia Sokrateen henkeen. Tämän nimenomaisen kuvitellun keskustelun tapahtumapaikkana kyllä oli tulevaisuuden geenihoitoklinikka, mutta esitystapa muistutti Ateenan foorumeista.
Yhteinen huoli kaikille oli tieteen tila ja kansalaisten näkemykset tutkimuksen merkityksestä ja tässä tapauksessa erityisesti geenitiedon suppea ymmärrys ja laajan yleisön sekä poliitikkojen pelokkaat ja/tai tutkimusta vähättelevät asenteet. Erityisesti opetukseen ja tiedonvälitykseen liittyen puhuimme paljon ennakkoluuloista. Mistä ne syntyvät, miten niitä pidetään yllä ja ennen kaikkea, kuinka niistä päästäisiin eroon?
Ennakkoluulot ovat aivojemme oikotie säästää energiaa, tapa saada vastaus nopeasti näkemättä vaivaa. Tämä on tuiki tarpeellinen ominaisuus kun aikaa on vähän ja olemme vakavassa vaarassa, mutta helposti haitallista jos mekanismi on käytössä liian usein. Reitti näköaistimuksesta toimintaan vie vain muutamia satoja millisekunteja, mikä voi pelastaa meidät jäämästä lähestyvän auton alle. Tällöin pelottava tai äkillinen signaali ei kulje aivojen syvempien kerrosten kautta ja tule siellä prosessoiduksi. Hermoärsykettä ei juurikaan tulkita, koska se vaatisi vaivannäköä ja aikaa. Kun kyse on monimutkaisemmista ja ei-hengenvaarallisista asioista, tämä prosessoinnin vaiva kannattaisi nähdä, jotta lopputulos olisi rationaalisempi. Jostain syystä olemme kuitenkin oppineet laiskoiksi tai käytämme nopeaa systeemiä myös silloin kun pelkoon ei varsinaisesti olisi äkillistä syytä. Nopeasta ja hitaasta systeemistä voi lukea paljon enemmän Daniel Kahnemanin hienosta kirjasta ”Thinking, fast and slow”.
Markkinoinnin asiantuntijat tietävät hyvin, että ostopäätökset tehdään tunteella, liikoja ajattelematta, ja usein fiiliksen mukaan tehty ratkaisu perustellaan jälkeenpäin ja selitetään rationaaliseksi. Jos tiede ja tutkimus koetaan turhaksi tai negatiiviseksi, ei ehkä auta, että esitämme rationaalisia syitä ja perusteluja toiminnalle, mikäli emme osaa kääntää yleisöä myötäsukaiseksi ja saada aikaa prosessorin ruksutukselle. Monet lääkärit tietävät kuinka turha on yrittää selittää ohjeita vakavaa tautia sairastavalle, pelkäävälle potilaalle: se ei vaan onnistu, koska aivojen ymmärrystä hoitavat alueet ohitetaan. Vasta kun uuden, ahdistavan tilanteen pelko on laantunut, selityksetkin tulevat ymmärretyiksi.
Tieteeseen ja tutkimukseen kohdistuviin ennakkoluuloihin voi joskus liittyä ihan perusteltua aiheen tuomaa pelkoa, mutta hyvin usein mukana on automaattista tuntemattoman asian vierastusta. Kuinka tätä arastelua voitaisiin vähentää ja saada tieteelle myönteinen ilmapiiri? Vastaus lienee: kouluttamalla, mutta siihenkin liittyy erilaisia vaihtoehtoja. Voimme opettaa tieteen sisältöä, vaikka nyt biologiaa tai terveystietoa, tehdä uusia tekniikoita tutuksi ja sillä lailla vähemmän pelottaviksi. Voimme myös tuoda esiin hyviä saavutuksia, menestystarinoita joissa joku on onnistunut luomaan tiedon avulla hyvää elämää, kertoa tarinan, joka herättää yleisössä positiivisia tunteita. Nämä ovat hyviä keinoja, joita on käytetty ja käytetään koko ajan.
Kokouksessa esiin tullut ehkä kaikkein mielenkiintoisin ehdotus koski kuitenkin tapaa, jolla voisimme kaikki oppia olemaan pelkäämättä turhaan Suurta Tuntematonta. Mitäpä jos kiinnittäisimme erityisesti huomiota koulussa ja yhteiskunnassa sellaisiin toimintoihin, joissa ihminen altistuu uusille asioille ja löytää niistä positiivisia ja miellyttäviä kokemuksia? Nämä aineet koulussa kuuluvat perinteisesti vähemmän arvostettuihin taitoaineisiin, joita ovat mm. musiikki ja kuvaamataito. Varsinkin teknokraattisessa Suomessa välillä tuntuu siltä, että kovat luonnontieteet ovat ainoita joilla on oikeaa todistusvoimaa, eikä muita kuin Excelin numeroita oikeasti tarvita. Pystyisimmekö kuitenkin saamaan yhteiskuntaan ja ihmisten elämään suuremman vaikutuksen, ohittamalla ennakkoluulot -tässä tapauksessa tieteeseen kohdistuvat- jos kaikki diggailisivat free jazzia, jonka juju kai on se, että uutta ei pelätä?