50 vuotta Ragnar Granitin fysiologian ja lääketieteen Nobel-palkinnosta

Suomalaiset eivät tunne Ragnar Granitia, vaikka hänelle myönnettiin   fysiologian  ja lääketieteen Nobel-palkinto  50 vuotta  sitten vuonna 1967. Tätä palkintoa juhlisti Ragnar Granit Seuran  Studia Generalia -luento 26.04.17.   Ragnar Granitin tutkimusperinteen jatkajat, professorit Jaakko Malmivuo, Kristian Donner ja Petri Ala-Laurila  luennoivat. Erinomainen tilaisuus. (www.rgs.fi)

Ragnar Granit syntyi vuonna 1900 Riihimäellä.  Ylioppilaaksi Granit tuli Svenska Normallyceumista  (19 v),   psykologian maisteriksi (23 v), lääkäriksi ja lääketieteen tohtoriksi (27 v), fysiologian dosentiksi (29 v) ja professoriksi (37 v) Helsingin yliopistosta. Granit itse kuvasi alan laajennusta psykologiasta lääketieteeseen sanomalla, että ”kun psykologista tulee lääkäri, hänestä tulee samalla fysiologi”. Jo väitöskirja käsitteli värinäköä.  Verkkokalvo  pysyikin Granitin tutkimuksen pääkohteena  koko 1930-luvun eli sen ajan, jolloin tie Nobel-palkintoon rakentui.

Saksa dominoi Suomen tiedemaailmaa 1920-30-luvuilla.  Granit ei kuitenkaan kulkenut joukon mukana, vaan hän työskenteli jo 1927-28 ja 1932-33 Oxfordissa  ja myöhemmin myös  Yhdysvalloissa Pennsylvanian yliopistossa.  Tässä samoin kuin  tutkimuksessa Granit etsi omat tiensä,  ja tämän ominaisuuden sanotaan  periytyvän     Granitin Jeremias-isoisältä,  joka   vielä  seniori-iässä  kiersi  ympäri maailmaa purjelaivoillaan.

Granit teki   varsinaiset Nobel-palkintoon johtaneet työnsä Helsingin yliopiston Fysiologian laitoksella 1934-39 .  Laitoksella oli kehitetty  äärimmäisen  ohutkärkinen mikroelektrodi, jonka avulla Granit pystyi objektiivisesti mittaamaan verkkokalvon näkösolujen  elektromagneettista  reagointia  erilaisille valoärsytyksille.   Tulokset  mullistivat aiemman käsityksen näkemisen fysiologista.

Talvisota pysäytti  koko Suomen ja myös Granitin tutkimuksen.  Välirauhan aikana elokuussa 1940 Granit muutti Tukholmaan Karoliiniseen Instituuttiin. Siellä Granit ei enää keskittynyt näkösoluihin, vaan   hermoimpulssin siirtymiseen  selkäytimessä  ja  lihassoluissa. Granit sai Ruotsin kansalaisuuden ja samalla menetti  sen ajan käytännön mukaisesti Suomen kansalaisuuden.

Ragnar Granitille myönnettiin Nobel-palkinto vuonna 1967 yhdessä  kahden muun näköä tutkineen fysiologin Haldame Keffer Hartlinen ja George Waldin kanssa.   Läpimurtotutkimuksista oli kulunut 30 vuotta, mutta  Granitia ei voitu palkita aikaisemmin, koska  hän toimi Nobel-instituutin neurofysiologisen osaston johtajana 1945-1967. ” Palkittiin nuoruuden töistä” , Granit itse totesi eräässä haastattelussa 1967.

Jokerikysymys tietysti on, onko Granit suomalainen nobelisti.     Palkinto on henkilökohtainen, ja palkitut työt Granit teki suomalaisena.  Palkinto säteilee kultaa ja kunniaa myös  sille yksikölle, jossa palkitut työt on tehty.  Granitin palkinnon myöntökirjeessä mainitaan sen hetkinen työpaikka  Karolinska Institutet,  mutta ei Helsingin yliopiston Fysiologian  laitosta,  jossa palkitut työt oli tehty. Tutkimusten aikainen kansalaisuus ja tutkimuslaitos määrätköön sen, mille maalle ja laitokselle kunnia kuuluu, ja näillä mitoilla Suomi ja Fysiologian laitos voivat  hyvin omia Ragnar Granitin.

Antakaamme  Granitin itsensä  ratkaista  kotimaariita. Radiohaastattelussa palkintovuonna 1967 Granit vastasi kotimaata koskevaan kysymykseen diplomaattisesti: ”Fifty-fifty”.  Siteet Suomeen olivat kuitenkin lujat, ja Granit oli esimerkiksi Suomen Lääkäriliiton jäsen kuolemaansa saakka. Muutenkin vaaka kallistui Suomen puolelle.   Vuosia eri maissa toimineet huippututkijat – sellainenhan Granit oli – kertovat muistelmissaan, että heidän kotimaansa on se maa, johon heidät haudataan. Granit kuoli Tukholmassa 1991, mutta hänet haudattiin  Suomen Korppooseen. Ragnar Granit piti siis itseään  suomalaisena.

Jälkiviisasti näyttää siltä, että Suomi ja Helsingin yliopisto luopuivat Ragnar Granitista aivan liian helposti. Palkintovuonna 1967 päättäjien aika ja energia oli varmasti sidottu yliopiston hallintosotaan, Vanhakin vallattiin vuotta myöhemmin.   Vasta 1995 Suomeen perustettiin Ragnar Granitin Säätiö, jossa Helsingin yliopistokin oli mukana, ja tämän säätiön työtä jatkaa vuodesta 2016 Ragnar Granit Seura.

Ragnar Granitia voidaan kaikilla järkisyillä pitää  Suomen ainoana fysiologian ja lääketieteen nobelistina.   Hän oli Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kasvatti.  Tiedekunnan  tulisikin tuoda  Ragnar Granit  vahvemmin  esiin ja samalla nostaa omaakin profiiliaan. Kuvitelkaa, minkälainen bioelektromagnetismin huippututkimusyksikkö Fysiologian laitoksesta olisikaan tullut, elleivät sodat olisi katkaisseet tätä kehitystä.  Ragnar Granitia voitaisiin muistaa esimerkiksi juhlasymposiumilla tai nimeämällä jokin laitos tai luentosali hänen nimensä mukaan. Tämän soisi tapahtuvan jo ”Suomi 100” -juhlavuonna.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Synnytys- ja naistentautiopin emeritusprofessori