Kapellimestari Esa-Pekka Salonen otti äskettäin ponnekkaasti kantaa maailman tilaan ja tutkimustiedon merkitykseen (”Valheesta kiinni jääminen ei merkitse mitään ja asiantuntijuudella ei ole arvoa”, Helsingin Sanomat 9.8.2017 http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005320129.html). Muusikko asettui puolustamaan tieteellistä tutkimusta varsin suorasanaisesti ja varoitti: ”Olemme siirtyneet aikaan, jossa mutu [’musta tuntuu’] on arvokkaampaa kuin faktat ja asiantuntemus”. Salonen kutsui nykyistä ajanjaksoa ”uustyperyyden ajaksi”- mikä jo terminäkin kuulostaa karmivammalta kuin vaikkapa ”renessanssi”.
Mitä me tutkijat, tutkimustiedon tuottajat, voisimme tässä tilanteessa tehdä?
Pitäisikö lähteä ajamaan tieteellistä metodia kouluaineeksi ympäristöopin ja yhteiskuntaopin rinnalle? Kannatan. Tai edes opettajakoulutukseen, minkä Suomen tuleva presidentinvaalikampanjakin tullee osoittamaan. Salonenkin nosti esiin jotain, mikä juontuu juuri tieteen perusteiden hahmotusvaikeuksista: ”Ymmärrän, mutta en hyväksy sitä, että ihmiset tympiintyvät populäärilehdistön haastattelemiin asiantuntijoihin, jotka puhuvat täysin ristiin vaikka siitä, mikä on hyvä dieetti ja miten harjoittaa liikuntaa oikein. Voihan siinä ajatella, että on itse yhtä hyvä asiantuntija kuin muutkin.”
Tässä on pohjimmiltaan kyse ilmiöstä, johon törmää usein nettikeskusteluissa: tieteellisen metodin keskeinen vahvuus, itsekorjautuvuus, nähdäänkin tulokset nollaavana heikkoutena. Kadunmies odottaa vastausta, joka ei julkistamisen jälkeen koskaan muutu. Tiede ei vain valitettavasti toimi niin, ja tätä viestiä tutkijoiden tulisi selkeyttää. Myös käsite ”tieteellinen teoria” ymmärretään säännönmukaisesti väärin. Teoria kun ei tieteessä ole väliporras matkalla totuuteen (”luonnonlakiin”?).
Edellinen Salosen sitaatti liittyy erityisesti tieteen popularisointiin. Popularisointi on tärkeää uustyperyyden vastaisessa etulinjassa ja tutkijoita siihen kovasti kannustetaankin. Siinä on kuitenkin omat vaaransa.
Olen viime aikoina kokenut, että tietyn artikkelin popularisointi ja medianäkyvyys on koettu vähintään yhtä tärkeäksi kuin itse julkaisu ja siitä saatu tiedeyhteisön palaute. Nykyinen mediailmapiiri painottaa toki välittömyyttä, mutta itse koen yhden (perus)tutkimuksen tulosten julkisen hehkuttamisen heti artikkelin ulostulon jälkeen ongelmallisena. Subkliinisenä paranoidina en kaikissa tapauksissa luottaisi pelkkään vertaisarviointiin (ilman tiedeyhteisön palautetta) – ja yksi tutkimus on vain yksi tutkimus. Poikkeuksia toki on.
Popularisointi edellä -mentaliteetin vaarana on, että medianäkyvyys ja sen odottamat ”hyvät stoorit” alkavat ohjata tutkimusta ja median ruodittavaksi pääsee tuloksia, joille todistusaineistoa on, mutta huterasti. Julkaistujen tutkimusten fokus on siirtynyt yhden ilmiön monitahoisesta testaamisesta monien ilmiöiden yksitahoiseen testaamiseen, kuten William Kaelin Jr. hiljattain Naturessa julkaistuissa kolumnissaan toteaa (http://www.nature.com/news/publish-houses-of-brick-not-mansions-of-straw-1.22029). Kaelin Jr:n mukaan tutkimusten tavoitteena ei siis enää ole yhden rajatun ilmiön todistaminen, niin kuin pitäisi, vaan mahdollisimman suuri yleispätevyys – eli siis hyvä stoori. Kolumni ottaa kantaa myös vertaisarvioinnin ongelmiin. Nykyään yhteen tutkimukseen liitetään niin paljon dataa ja data-analyysejä, ettei yksittäinen arvioija voi hallita kaikkea.
Samaan tematiikkaan kiinnittää, samalla foorumilla, huomion myös Michele Pagano: “Note how often the academic word ‘study’ is replaced by the journalistic ‘story,’ a testament to the tabloidization of scientific information.” (http://www.nature.com/news/don-t-run-biomedical-science-as-a-business-1.22366) Pagano tosin näkee tämän surullisena seurauksena tutkimusrahoituksen kasvusta (Yhdysvalloissa), mikä ei taida olla ihan niitä keskeisimpiä uhkatekijöitä suomalaisessa tutkimusmaailmassa.
Popularisointi on siis nykyisessä maailmantilanteessa tärkeämpää kuin ehkä koskaan, mutta se on tehtävä taiten. Aihetta on mielestäni käsitellyt erittäin hyvin Bill ja Melinda Gatesin Säätiön toimitusjohtaja Sue Desmond-Hellman Cambridgen yliopistossa pitämässään puheessa, jonka The Guardian referoi kesäkuussa (https://www.theguardian.com/global-development/2017/jun/23/world-ruled-by-rumour-scientists-speak-humility-and-clarity-sue-desmond-hellmann)
Siinä missä William Kaelin Jr. puhuu selkeydestä julkaisumaailmassa, Desmond-Hellman puhuu selkeydestä popularisoinnissa: (vapaasti käännettynä) ”Kommunikoinnin hyvä hallinta on tiedeyhteisön suurin uskottavuushaaste. Yksinkertaisen, selkeän ja, jargonittoman tiedottamisen formaali harjoittelu on ensiarvoisen tärkeä tutkimuksen kiehtovuuden lisääjä ja vastalääke sensaationhakuiseen tiedeuutisointiin”.
Desmond-Hellman siis peräänkuuluttaa laadukasta tutkimusta ja harkittua, nöyrällä mielellä suoritettua popularisointia. Tässäkin tulee siis mennä tiede edellä, muuten vaarana on ristiriitaiset, nopeasti muuttuvat viestit. Tutkijat kyllä hyväksyvät tämän osana prosessia, mutta nk. suurta yleisöä se hämmentää. Se laskee luottamusta tieteeseen. Desmond-Hellandin puhe päättyy vetoavaan kannanottoon: “Meidän on välttämätöntä tulla ulos kuplastamme… Jotta maailman kehitys jatkuisi, meidän tutkijoiden täytyy arvostaa tieteellistä metodia, se on paras keino edistää ihmisten hyvinvointia. Tutkijoina meidän pitää taistella totuuden puolesta”.
Tähän lienee tutkijoiden – ja kapellimestareidenkin- helppo yhtyä.
(Note added in proof: YLE tarttui myös aiheeseen 13.8.2017 julkaistussa jutussaan: https://yle.fi/uutiset/3-9772447)
Jukka Palo
jukka.palo@helsinki.fi
Oikeusgenetiikan dosentti
HY / THL