Yliopisto ja yhteistyö: Lainaatko minulle sillä ehdolla, että saan sen omakseni?

Tarvitsen auton lainaan huomiseksi, kirjoitin Facebook sivustolleni. Laitoin piruuttani ehdoksi, että suostun lainaamaan auton vain siinä tapauksessa, että saan siihen omistusoikeuden. Päätin kuitenkin pehmentää vaatimuksiani ilmoittamalla, että suostun kyllä etuneuvotteluoikeuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelen ensisijaisesti auton minulle lainaksi antaneen tahon kanssa siitä, että millaisilla ehdoilla hän voi ostaa omistusoikeuteni takaisin itselleen. Mielestäni diili oli erittäin edullinen, siis minulle. Sain pyyntöäni seuranneen viikon kuluessa muutaman hajanaisen peukun ja yhden kummastelevan kommentin: …Outoa? Vaimoni kysyi aamiaisella minulta suoraan, että olenko menettänyt järkeni.

Annanpa taustat tapahtuneeseen.

Meilahden kampuksen lääketieteellinen tutkimus tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tavoite ei ole helppo ja joskus solujen ja molekyylien parissa ahertava perustutkija tuntee olevansa vähän hukassa tehtävän edessä. Miten näistä molekyylien signaalireiteistä koskaan päästään siihen pisteeseen, että uudesta tiedosta olisi apua sairauksien hoidossa? Toisaalta, mitään itsestäänselvyyksiä on turha tutkia, jos haluaa että oma työ tuottaa aidosti uusia hoitomuotoja. Joskus kymmenien vuosien pitkäjänteinen tutkimustyö tuottaa hedelmää ja tutkimushypoteesin takaa alkaa kajastamaan ensin prekliininen hypoteesi ja lopulta kliininen hypoteesi. Tutkimus voi mennä esimerkiksi näin: Löydetään ryhmä proteiineja, joiden keskinäinen viestintä näyttää olevan merkityksellistä syöpäsolujen jakaantumiselle tai solukuolemalle. Havaitaan hiirikokeissa, että kun kyseistä reittiä häiritään lääkemolekyylillä, niin tuumori-istukkaat eivät kykene enää kasvamaan tai ne kuihtuvat pois. Tässä vaiheessa on helposti kulunut jo kymmenisen vuotta ensihavainnoista ja tutkimuksen tueksi on karttunut kymmeniä julkaisuja ja pino väitöskirjoja.

Parhainta kuitenkin on, että tutkimus on kyennyt tuottamaan tutkimushypoteesista prekliinisen hypoteesin. Nyt meillä on tiedossa kohde ja moukari (lääke), jolla siihen kohteeseen päästään iskemään. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti kliinistä tutkimushypoteesia – siis viemään perustutkimuksesta kummunnutta uutta hoitomuotoa syöpäpotilaan ulottuville.

Prekliininen hypoteesi perustuu monimutkaisiin ja aikaa vieviin kokeisiin soluilla ja nyttemmin myös potilaan syöpäkudoksesta eristetyillä kudospaloilla. Lääkkeiden vaikutukset tuumorin kasvuun eivät kuitenkaan selviä soluviljelykokeilla, vaan tutkimuksen loppuvaiheessa tarvitaan eläinkokeita. Ilman prekliinisiä kokeita tutkimusta ei voi viedä laboratoriosta klinikkaan. Oikopolkuja ei ole olemassa. Prekliinisen vaiheen testaukseen, varsinkin eläinkokeiden kohdalla, tarvitaan mittavia määriä testattavaa lääkettä ja siksi on välttämätöntä kääntyä lääkeainetta valmistavan yrityksen puoleen. Tarvitaan yhteistyötä ja sitä varten tutkimussopimus. Tutkimussopimus määrittää mitä sopimuskumppani Helsingin yliopisto antaa yhteistyöhön ja mitä se tulee saamaan yhteistyöltä ja vastavuoroisesti, mitä lääkeyritys antaa ja saa.

Lääkeyrityksen tavoitteet ovat selvät. Lääkeyritys haluaa löytää lääkkeelleen uusia käyttökohteita tai hankkia sille myyntiluvan. Tämä tuo lääkeyritykselle lisää myyntiä ja nostaa yrityksen osakkeiden arvoa. Jos näitä asioita ei tapahdu, markkinavoimien armoilla oleva lääkeyritys kaatuu. Helsingin yliopiston tavoitteet yritysyhteistyössä ovat hiukan epäselvempiä. Joskus sopimuksia sorvattaessa tulee sellainen olo, että tavoitteet eivät ole pelkästään epäselviä, vaan peräti hukassa.

Eduskunnan hyväksymän Yliopistolain mukaan Suomen yliopistojen tehtäviin kuuluu tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antaminen. Tehtäviä hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Missään ei lue, että yliopistojen pitäisi toiminnallaan tuottaa kassavirtaa tai nostaa osakkeiden arvoa. Pelin pitäisi siis periaatteessa olla aika selvä – yliopisto hakee ja saa yhteistyöstä koituvista tutkimustuloksista mainetta, kunniaa ja julkaisuja. Yritys puolestaan käärii mammonan.

Verottaja on kuitenkin huolestunut siitä, että ovatko yliopistot tätä yleishyödyllistä sivistyksellistä tehtävää hoitaessaan vähän sinisilmäisiä. Tai jopa helposti höynäytettävissä. Onhan idealisteja kustu silmään maailman sivu. Yliopistoissa majailee kymmenien miljoonien eurojen edestä laitekantaa ja vastaanväittämättä osa kansakunnan fiksuimmista ja lahjakkaimmista yksilöistä. Etteikö vaan yritykset ala näkemään yliopistoissa hupenevilla apurahoilla töitä tekeviä tutkijoita eräänlaisena tutkimus- ja kehitystyön verovapaana halpatyövoimana? Etteikö vaan yritykset ala ulkoistamaan omaa T&K:ta yliopistojen tutkijoille ja sitten maksa lasihelmillä ne kulut mitä veronmaksajien rahoilla ei voida kattaa?

Näitä asioita on varmasti verohallinnossa pohdittu suu mutrulla, koska tutkimuksellisen yhteistyön tekemiseen on annettu yleinen kaikkia Suomen korkeakouluja koskeva ohje. Verohallinto määrittelee ohjeessaan mitä ylipäätään on tutkimustoiminta (kts. Verohallinnon verotusohje korkeakouluille ja kohta 3.4). Määritelmän mukaan perustutkimus on sitä mistä ei kärttämälläkään saa mitään rahanarvoista irti. Tämä tutkimus on eittämättä pelkästään julkisen rahoituksen varassa eikä näinollen tuota verottajalle ongelmia.

Sitten on tilaustutkimus. Siinä firma tilaa yliopistolta tutkimuksen ja saa tulokset ja oikeudet tutkimuksen lopputuloksiin itselleen. Tilaustutkimus ei selvästikään ole mitään vapaata akateemista tutkimusta, vaan silkkaa veronalaista elinkeinotoimintaa. Saa sitäkin tehdä, mutta ei veronmaksajien piikkiin. Siksi tutkimukselle tulee laskea järeä kokonaiskustannusmallin mukainen hintalappu ja siihen vielä verot päälle.

Sitten on kolmas tutkimuksen muoto eli yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit. Tässä kohdin määritelmien taistelukentän ylle laskeutuu raskas sumu, jossa Verohallinnon ohje tai sen henki ei ole oikein kenellekään selvä.

Mitä yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit ovat? Ne ovat niitä tutkimuksia, joita tehdään kun tutkimuksen tulokset kiinnostavat yhtäältä sekä yliopiston tutkimusryhmää että yrityspartneria. Silloin on reilua, että yritys maksaa osan viuluista ja yliopisto osan. Maksetaan kulut puokkiin ja katsotaan tulokset yhdessä. Lääkeyrityksen kanssa käytävissä sopimusneuvotteluissa yritykselle käy usein sellainen diili, että he maksavat lääkeaine- ja reagenssikustannukset jos yliopisto puolestaan hoitaa tutkijoiden palkat. Vaikka sitten menisikin vähän sixty-fifty. Yrityksen täytyy ymmärtää, että tutkijat elävät julkaisuista. Siksi sopimusten puitteissa on yleensä OK, että tulokset julkaistaan tiedefoorumeilla. Toisaalta yritys ei lähde kaupittelemaan lääkeaineidensa omistusoikeuksia, eikä se myöskään halua mitään rajoituksia mahdollisuuksiinsa hyödyntää tutkimustuloksia omassa lääkekehityksessään.

Verohallinnon visio yhteisrahoitteisesta tutkimusprojektista on selvästi ollut sellainen tapaus, jossa yliopisto ja yritys lähtevät yhdessä kehittämään jotain uutta tuotetta tai palvelua nollapisteestä. Ohjeen mukaan yliopisto ei saa luovuttaa yksin- tai mitään muitakaan oikeuksia yritykselle. Eli raha kyllä kelpaa mutta oikeuksia lopputulokseen ei tipu. Tosin yritykselle voidaan myöntää etuneuvotteluoikeus tuloksiin.

Entä jos yritys ei suostu siihen, että se ei saa hyödyntää tutkimustuloksia neuvottelematta ensin yliopiston kanssa? Epäilen vahvasti, josko 700 miljoonaa dollaria lääkkeen kehitykseen upottanut lääkefirma tällaista ehtoa edes vakavasti harkitsisi. Tähän verottajalla on se näkemys, että silloin tilanne ”arvioidaan lähtökohtaisesti tilaustutkimuksen näkökulmasta yleisten elinkeinotoiminnan tunnusmerkkien kautta.” Häh, tilaustutkimuksen näkökulmasta? Siis ehdotamme yhteistyötä yritykselle siltä pohjalta, että he saavat maksaa kaikki tutkimuksen kulut ja verot sen päälle. Mitä yhteistyötä se tämmöinen oikein on?

Näin siis pääsemme kirjoituksen alussa esittämääni auton lainaus vertaukseen. Jos Verohallinnon ohjetta sokeasti ja umpibyrokraattisesti noudatetaan, silloin yliopisto käytännössä tekee lääkeyritykselle seuraavanlaisen tarjouksen: Hei, yksi meidän tutkijoista haluaa lainata yrityksenne lääkkeitä todistaakseen sillä prekliinisen hypoteesinsa. Yliopistomme kuitenkin suostuu lainaamaan yrityksenne lääkkeitä vain sillä ehdolla, että saamme täydet oikeudet lääkkeeseen liittyviin tutkimustuloksiin. Tehän ette tietenkään saa mitään. Mutta ei hätää, neuvottelemme kyllä ensin teidän kanssanne että mihin hintaan saatte ostaa oikeudet omaan lääkkeeseenne takaisin.

Lääkeyrityksessä varmasti katsottaisiin tällaista sopimusluonnosta vähän pitkään. Ehkä he kaikesta huolimatta saattaisivat vielä palata asiaan ja kohteliain sanankääntein ilmoittaa: Emme me oikein tällaiseen pysty suostumaan, mutta olisimme kyllä edelleen kiinnostuneita yhteistyöstä jos vain sopivat ehdot löytyy. Verohallinnon ohjeiden mukaan tähän tulisi vastata näin: No, siinä tapauksessa sitten te saatte kyllä maksaa tutkimuksen suorien kustannusten lisäksi yliopiston hallinnointikulut, henkilöstökulut, henkilösivukustannukset, yleiskustannukset ja mätkäistään vielä verot koko tortun päälle.

Tässähän on lähes kafkamainen kuvaus täydellisestä kaksisuuntaisesta umpikujasta. Jos yritetään mennä yhtä reittiä eteenpäin, niin siellä seinä tulee vastaan tutkimustuloksiin liittyvien oikeuksien muodossa. Jos käännytään kannoilla ja haetaan ratkaisua toisesta suunnasta, niin siellä on vastassa sellainen hintalappu, josta ei löydy enää merkkiäkään yhteistyöstä. Jos tähän umpikujaan ei pian löydetä jonkinlaista järjellistä ratkaisua, niin mitä sitten? No sitä sitten, että tutkimussopimuksia ei synny, yhteistyötä ei synny, prekliinisiä hypoteeseja ei synny ja tutkimuksen hedelmät jäävät siihen, että muutama laboratoriohiiri onnistutaan pelastamaan syövältä. Tätäkö veronmaksajat odottavat tutkimukseltamme? Eivät odota. He odottavat että tutkijat kehittävät lääkehoitoja, joilla voidaan pelastaa ystävä, sukulainen tai aviopuoliso syövältä.

Voisiko tarinalla olla kuitenkin onnellinen loppu? Ehkä. Kuvitellaan, että tilanteeseen keksitään luova ratkaisu. Luovasssa ratkaisussa nähtäisiin, että yhteisrahoitteinen tutkimus lääkeyritysten kanssa on kaikin puolin hyvä asia yliopistolle ja suomalaisille veronmaksajille, vaikka  omistusoikeutta toisen omaan ei saataisikaan. Ehkä tutkimustulokset olisivat lopulta niin kiinnostavia, että lääkeyritys haluaisi tosissaan ryhtyä harrastamaan yhteistyötä yliopiston kanssa. Ehkä suhteen kehittyessä edettäisiin miljoonien eurojen arvoisiin kliinisiin kokeisiin. Tämä palauttaisi kaikki Helsingin yliopiston yhteistyöhön sijoittamat killingit korkojen kera takaisin. Näillä miljoonilla kustannettaisiin syöpälääkäreille tutkijakuukausia, kehitettäisiin yliopiston infrastruktuureja ja tutkimuspalveluyksikköjä vastaamaan uusiin tarpeisiin, synnytettäisiin kaupallisia palveluja, tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta ja nostettaisiin Helsingin yliopisto tutkaan varteenotettavana kumppanina pitkissä lääkekehitysprosesseissa. Todellinen win-win tilanne, eikö?

Ai niin, yksi hyötyjä taisi unohtua. Se on kliiniseen testaukseen mukaan päässyt syöpäpotilas, joka pääsee kokeilemaan uusimpia hoitoja … ja vieläpä lääkeyrityksen piikkiin.

 Juha Klefström, tutkimusjohtaja
Tutkimusohjelmayksikkö (varajohtaja), lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
juha.klefstrom@helsinki.fi

Piirrokset: Katariina Karjalainen