Tutkijoilla on tunnetusti viha-rakkaussuhde bibliometriaan, tieteellisen tuotannon arviointiin numeerisin menetelmin. Suoria sitaatiolukuja ynnäillään lähes uskonnollisin menoin, vaikka kahvipöytäkeskusteluissa niitä vähätellään ja vaikka satojen kirjoittajien yhteisartikkelit hämärtävät yksittäisen tutkijan panosta. Ehdotetut ”vakioivat” menetelmät, kuten Hirsch-indeksi tai tieteenalojen erot huomioon ottava suhteellinen sitaatioindeksi, eivät tässä rytäkässä paljon auta.
Tiedeartikkelien kirjoittajien keskimääräinen lukumäärä kasvoi parikymmentä prosenttia yksin aikavälillä 2007-2011. Maailmanennätys lienee Higgsin bosonin massan raportoineessa Physical Review Letters -lehden artikkelissa, jossa oli 5 154 kirjoittajaa. Tiimien koon kasvuun ovat varmasti olleet vaikuttamassa useat syyt, kuten tutkijoiden yhä syvempi erikoistuminen, kommunikaatioteknologian paraneminen ja uusien ongelmien vaatima tieteidenvälinen lähestyminen.
Nämäkin seikat ovat epäilemättä väikkyneet taustalla, kun Chicagon yliopiston tutkijat (Wu L ym. Nature 2019; 378: 378-382) lähtivät tarkastelemaan pienten ja suurten tutkijaryhmien saavutuksia tieteen kentällä. Ja kerrotaan heti tulos: pienet ryhmät pystyvät paremmin tekemään käänteentekeviä havaintoja/läpimurtoja (”disruptive science”) kun taas suuremmat ryhmät olivat tärkeämpi tulosten edelleen vahvistamisessa ja jatkokehittelyssä (”developing work”). Tulokset ovat herättäneet paljon huomiota suurissa tiedelehdissä.
Wu ja kumppanit ideoivat siis uuden mittarin (”disruptive index”). He järkeilivät, että tiedejulkaisu X oli uutta ideoiva, jos siihen viittauksen tekevä myöhempi artikkeli viittasi nimenomaan julkaisuun X mutta ei juurikaan julkaisussa X listattuihin viitteisiin. Toisin sanoen julkaisun X voitiin siten päätellä liikkuvan käänteentekevissä ympyröissä. Tutkijat pystyivät monin esimerkein vahvistamaan uuden mittarin validiteetin. Niinpä esimerkiksi ”disruptive index” oli Nobeliin johtaneissa artikkeleissa korkea kun taas katsausartikkelien indeksit olivat matalia.
Wun ja työtoverien työrupeama ei ollut aivan vähäpätöinen. He kävivät läpi 42 miljoonaa artikkelia, 5 miljoonaa patenttia ja 25 miljoonaa tietokonesoftaa. Varmaan syytä luokitella tämä kehittelykin ”disruptiiviseksi tieteeksi”.
Tutkijoiden tärkein havainto oli siis se, että uusi mittari korreloitui tutkijaryhmän kokoon: pienet ryhmät saavuttivat keskimäärin korkean indeksin ja päinvastoin. Mutta miten tätä tulosta pitäisi tulkita? Syntyvätkö nerokkaat uudet oivallukset paremmin rauhallisessa ympäristössä ja sammuttaako jättikokoonpano yksittäisen tutkijan ajatuksen lentoa ja kunnianhimoa? Leipääntyvätkö tai maallistuvatko tutkijaryhmät niiden koon kasvaessa? Voisi ehkä pohdiskella, että suuret ryhmät pelaavat suuremmilla taloudellisilla panoksilla ja pelaavat siten myös enemmän varman päälle – tulosta on synnyttävä jotta lasku voidaan maksaa. Sen sijaan pienemmillä ryhmillä on enemmän voitettavaa ja vähemmän hävittävää, mikä voi kannustaa uusien mahdollisuuksien etsintään.
Joka tapauksessa Chicagon tutkijaryhmä päätyy – ja ilmeisesti aivan oikein – siihen, että tieteen edistyminen vaatii sekä pienten että suurten tutkijaryhmien työskentelyä. He eivät myöskään määrittele tarkkoja rajoja pienten ja suurten ryhmien koolle. He välttävät termin ”innovaatio” käyttämistä, mikä tuntuu fiksulta – kyseessä ei ole suora jatkumo perustutkimuksesta (pienet ryhmät) innovaatioihin (suuret ryhmät). Tekisi mieli lisätä tutkijoiden pohdintaan, että heidän tuloksensa on statistinen: aivan varmasti monissa suurissakin ryhmissä tehdään läpimurtoja ja pienissäkin ryhmissä harrastetaan tutkimustulosten konsolidaatiota ja jatkokehittelyä. Ja vielä: terve järki sanoo, että ”disruptive indexin” seuranta toimii aika hitaalla aikajänteellä.
Lopuksi voisi pohdiskella nuoren aloittelevan tutkijan valintoja. Ryhmän kokoa tärkeämpää lienee lopulta emoryhmän ja sen johtajan valmius ohjata kädestä pitäen tutkimuksen alkumetreillä sekä se, että omat kädet ovat savessa – ja nimenomaan omaksi koetussa savikasassa – aivan alusta alkaen. Ja kun opinnäytetyö on ohi, kannattanee postdoktoraalivaiheessa etsiä tutkimusryhmää, jonka teemat ovat hieman erilaisia mutta sopivasti väitöskirjan teemalle komplementaarisia – ja sitä kuitenkin syventäviä (ks. Liénard ym. Nat Commun 2018: 9; 4840).
Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS
