Maailmankaikkeus on siitä kummallinen paikka, että täällä millä tahansa tapahtuneella asialla on siitä riippuva seuraus. Toisinaan syy-seurausyhteydet ovat ilmeisiä – kun sataa paljon lunta, on pääkaupunkiseudun liikenne sekaisin, koska tiestöä ei ehditä riittävästi aurata ja liikenteestä tulee kaoottista. Toiset asiayhteydet ovat selkeästi haastavampia hahmottaa.
Kehitysbiologiassa syy-seurausyhteyttä kutsutaan sekvenssiksi, ja se tarkoittaa yhden elimen kehityshäiriöistä johtuvaa toisen (tai toisten) elimen (elinten) epänormaalia kehitystä. Tällaista edustaa esimerkiksi munuaisten vaikean epämuodostuman seurauksena kehittyvä oligohydramnionsekvenssi eli ns. Potterin oireyhtymä. Tämä johtuu siitä, että lapsiveden määrä, joka on pitkälti kehittyvän munuaisen tuottamaa alkuvirtsaa, on vähäistä. Lapsivesi puolestaan vaikuttaa erityisesti keuhkojen kypsymiseen ja ulkoisten piirteiden normaaliin muotoon, mutta sillä on myös vaikutus lihasten ja luuston kehitykseen. Vähäisen lapsivesimäärän seurauksena keuhkot jäävät epäkypsiksi ja vastasyntyneellä on tyypilliset Potterin oireyhtymän piirteet; iso silmien välinen etäisyys, leveä, painunut nenä ja pieni leuka.
Korona-aika on aiheuttanut muutoksia tapahtumien normaaliin sekvenssiin. Tämä koskee mm. tapahtumien järjestämistä ja niiden toteutumiseen suhtautumista. Jos ennen koronaa osti lipun teatteri- tai konserttinäytökseen, mielessä ei käväissytkään epäilys siitä, etteikö näytös toteutuisi. Sama pätee tieteellisiin konferensseihin ja kokouksiin. Aiemmin ainoa pohdinnan paikka oli, mistä löytyvät aika ja raha kiinnostavaan tapahtumaan osallistumiseen. Tässä ajassa uusi normaali on se, että konsertteja, näytöksiä, urheilutapahtumia ja kokouksia siirrellään joko (yltiö)optimistisesti uuteen ajankohtaan tai (inho)realistisesti virtuaalialustoilla toteutettaviksi niiltä osin, kun se on mahdollista.
Koronasekvenssistä johtuvan vatvomisen koki myös Suomen Lapissa pidettäväksi suunniteltu kansainvälinen transgeeniteknologiayhteisön (International Society of Transgenic Technology) lippulaivatapahtuma eli Transgenic Technology meeting. Kokous kokoaa alasta kiinnostuneita yhteen laajalla rintamalla niin, että osallistujien kirjoon mahtuu teknikoista isojen akateemisten tutkimusinstituuttien ja kaupallisten toimijoiden johtajiin. Tieteelliseen kokoukseen, joka oli suunniteltu pidettäväksi kevätauringon kilpaillessa revontulten loimusta, onnistuttiin kutsumaan puhujiksi kansainväliset huiput ja ohjelmaan saatiin mahdutettua otteita suomalaisesta genominmuokkausta eläimillä hyödyntävästä tutkimuksesta.
Ja sitten tuli omikron. Ei odottamatta eikä yllättäen, mutta silti ikävästi. Pahimpaan yliopistojakin koskevaan tapaamisrajoitusten aikaan meillä suomalaisilla järjestäjillä ei ollut pokkaa mainostaa 300 henkilön paikan päällä tapahtuvaa kokousta. Siitäkin huolimatta, että kaikki ennusteet viittasivat jo tammikuun puolessa välissä, että tilanne myöhemmin keväällä tulee covid-19:n suhteen olemaan huomattavasti parempi. Niinpä kokouksen jo kertaalleen lukkoon lyöty ohjelma elää taas omaa elämäänsä, kun kiireisten kutsupuhujien aikataulut eivät taivu syksyn uuteen ajankohtaan. Vai liekö yhtenä tekijänä kieltäytymisissä Lapin lumon katoaminen, kun kokous joudutaan syksyllä tarjolla olevien huonojen Kittilän lentoyhteyksien takia tuomaan Helsingin pimeyteen.
Toisenlainen esimerkki sekvenssistä on tieteellinen julkaisutoiminta ja sen vaikutukset tutkijanuraan. Biolääketieteellisten tutkijoiden menestystä kun mitataan usein sillä, kuinka arvostetuissa tiedelehdissä heidän työnsä päätyvät julkaistaviksi. Julkaisuluetteloita käytetään, ainakin teoriassa ja tietyissä piireissä, arvioitaessa tiederahoituksen saamisen edellytyksiä, sillä mittaa kai julkaisufoorumi tutkijan työn arvostettavuutta.
Uuden tiedon päätyminen tietyssä lehdessä julkaistavaksi on monimutkainen prosessi. Muuttujia on monia, ja eräs erityisen vaikeasti hahmotettava kokonaisuus on julkaistavaksi lähetettyjen käsikirjoitusten arviointi. Tämä prosessi on herkkä asenteellisuudesta johtuville vinoumille, aiemmalle maineelle tai tunnettavuudelle ja lähes täydelliselle ajallisen hallinnan puutteelle. Mikäli arviointiprosessista ”katoaa” yksi tekijä (esim. lehden toimittaja, joku arvioitsijoista tai kanssakirjoittajista), sekvenssi jämähtää ja saattaa seisoa kuukausia. Arviointiaikataulun venyminen viivästyttää tutkimusrahoituksen mittareina käytettyjen julkaisujen saamista, ja päälle painavat rahoitushakujen takarajat vilahtelevat ohi ilman julkaisuluettelon kipeästi kaivattua päivitystä.
Parempi palata maailmankaikkeudesta takaisin konkreettiseen elämään. Tapahtumien sekvenssiä voinee hieman kai rinnastaa oravanpyörään, matemaattisiin yhtälöihin tai fysiikan lakeihin. Tärkeintä lienee tunnistaa ne asiat, joihin itse omalla toiminnallaan voi vaikuttaa eikä hukkua pään sisällä käynnissä olevan worst-case scenario -näytelmän syövereihin. Tässä saattaa auttaa, kun muistaa ruotsalaisen, hiljattain menehtyneen, entisen munkki Natthikon (Björn Lindeblad) oivalluksen – ”Saatan olla väärässä”. Kaikki ajatukset eivät siis ole totta, eikä sekvenssiä voi aina tietää etukäteen.
Satu Kuure
tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto