Kyky oppia virheistä on auttanut ihmiskuntaa selviytymään ja kehittymään muuttuvissa olosuhteissa. Aivojen virheentunnistus tapahtuu nopeasti, jopa millisekunneissa virhesuorituksen jälkeen. Epäonnistumisten kautta opimme välttämään virheitä, hienosäätämään toimintaamme ja suoriutumaan paremmin seuraavalla kerralla. Nuorena ryhmänjohtajana tunnen usein pelkoa epäonnistumisesta, virheiden tekemisestä sekä rahoituksen loppumisesta. Epäonnistumisen pelolla ja epävarmuudella on vakavat seuraamukset, sillä pelko heikentää kokonaisvaltaisesti suorituskykyä. Urheilussa tämä ilmiö tunnetaan hyvin. Golfopettajani yksi tärkeä neuvo on ollut kehon rentous lyönnin aikana. Hänen mukaansa pelko aiheuttaa lihaksiin jännityksen, joka johtaa vääriin liikeratoihin ja epäonnistuneeseen golflyöntiin. Tieteilijälle pelon vaikutus on samanlainen. Pelko lamauttaa meidän lihaksemme eli aivomme ja heikentää luovuutta sekä päättelykykyä. Täten pelon voittamiseen ja parempaan suoritukseen tähtäävä psyykkinen valmennus olisi hyödyllistä tieteilijöillekin.
Miten voitaisiin luoda turvallinen sekä kannustava epäonnistumisen ja oppimisen ympäristö, joka mahdollistaisi nuorten ryhmänjohtajien hioutumisen timanteiksi nykyisissä haastavissa ja paineenalaisissa olosuhteissa yliopistoissa? Tärkeää on tietenkin hyvä ja jatkuva tutkimusrahoitus. Myönteistä kehitystä on, että osa rahoituslähteistä on alkanut korvamerkitä rahoitusta nuorille ryhmänjohtajille. Harmillista on, että tämä rahoitus on usein euromäärältään alhaisempaa kuin senioritutkijoiden, vaikka tuottavan tutkimusryhmän perustamiseen ja tutkimuksen käynnistämiseen tarvitaan alkuvaiheessa runsaasti rahaa. Toinen tärkeä tekijä oppimisprosessissa on rakentava palaute ja kannustus esimerkiksi yhteistyökumppanien ja kokeneempien kollegoiden taholta. Apurahasäätiötkin voisivat antaa palautetta hakijoille lähettämällä apurahahakemusten arvioinnit pelkkien kyllä/ei-päätösten sijaan. Turvallisemman oppimisympäristön luomiseksi me nuoret ryhmänjohtajat voisimme itse olla aktiivisempia. Sen lisäksi, että yritämme vaikuttaa meitä koskeviin asioihin, voisimme rakentaa verkoston, jonka avulla samassa tilanteessa olevat nuoret tutkijat voisivat jakaa kokemuksiaan, oppia yhdessä virheistään, auttaa toisiaan ja tehdä tieteellistä yhteistyötä. Saisimmeko tällaisen verkoston aikaan Helsingissä? Vaikka moni meistä pelkää epäonnistumista ainakin aika ajoin, on hyvä välillä pysähtyä miettimään, miten epäonnistuminen määritellään. Mielestäni todellista epäonnistumista on, kun lakkaa yrittämästä unelmiensa svingiä!
”I never lose, either I win or I learn.” Nelson Mandela
Eija Pirinen
Eija.Pirinen@helsinki.fi
Molekyylilääketieteen dosentti
Molekyylineurologian tutkimusohjelma
Tutkimusohjelmayksikkö
Tutkijan työ on parhaimmillaan maailman kiehtovin ammatti: sukellus tuntemattomaan uuden tiedon haltuun ottamiseksi. Kolikolla on kääntöpuolensa. Tutkijan uran matkan varrella tutkija kohtaa väistämättä monia vaikeuksia ja epävarmuutta. Esimerkiksi itsenäisen uravaiheen aloittaminen on haastavaa. Itse olen kokenut, että tässä vaiheessa tarvitaan aivan uudenlaisia taitoja ja tietoja, joita ei opetettu tutkijakoulutuksen aikana. Nykyinen yliopistojärjestelmä ei valitettavasti tue nuoria itsenäistyviä tutkijoita, vaan heidät heitetään uimaan kuohuvaan koskeen: osa hukkuu heti, osa sinnittelee hetken, osa pystyy parantamaan uintitekniikkaansa ja pysyy pinnalla. Miten selvitä tässä eloonjäämistaistelussa?