Kuukausi: kesäkuu 2022

Tutkimuksen taustaa

Inkluusioajattelun myötä erityisen tuen piirissä olevia oppilaita siirretään enenevissä määrin yleisopetuksen luokkiin. Nykyisen tuen mallin mukaan tukitoimien pitää siirtyä oppilaan mukana, ja perusopetuslain mukaan erityisen tuen päätöksellä oppilas on oikeutettu saamaan kokoaikaista erityisopetusta. Erityisluokanopettajan ja luokanopettajan välisessä kokoaikaisessa yhteisopetuksessa luokassa opiskelee oppilaita kaikilta kolmelta tuen portaalta. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että yhteisopetus on yksi toimiva keino inkluusion toteuttamiseen. Tämän tutkimuksena tarkoituksena on selvittää, mitä hyötyjä opettajat kokevat kokoaikaisesta yhteisopetuksesta olevan. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten yhteisopetusparin välillä vastuu jakautuu opetuksen suunnittelun, toteutuksen ja arvioinnin näkökulmista. Lisäksi tässä tutkimuksessa selvitetään, miten yhteisopetus tukee inklusiivista kasvatusta. 

Tutkimuksen toteutus

Tämä tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Tutkimusaineisto hankittiin haastatteluilla, joihin osallistui yhteensä kolme erityisluokanopettajaa ja kolme luokanopettajaa. Haastatteluihin osallistuneet opettajat muodostivat yhteensä kolme kokoaikaista yhteisopetusta toteuttavaa työparia. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. 

Tutkimuksen keskeiset tulokset

Tutkimuksen mukaan opettajien kokemat hyödyt yhteisopetuksesta näkyivät sekä opettajien saamien hyötyjen, että oppilaiden saamien hyötyjen näkökulmasta. Opettajien merkittävimmät yhteisopetuksesta saamat hyödyt painottuivat dialogin merkitykseen, työn kuormituksen vähentymiseen, työhyvinvoinnin paranemiseen ja omaan ammatilliseen kehitykseen. Opettajat kokivat oppilaiden hyötyjen olevan pääasiasiassa sosiaalisia, kuten laajempi sosiaalinen ympäristö, monen aikuisen läsnäolo ja vertaisoppiminen. 

Vastuunjaon osalta tutkimus osoitti, että jokainen työpari jakoi vastuuta omien kiinnostuksen kohteiden ja erityisosaamisen mukaan, erityisesti opetuksen suunnittelun osalta. Opettajat käyttivät laajaa kirjoa yhteisopetuksen malleja. Arvioinnin osalta työparin merkitys korostui, sillä arviointeja edelsi aina yhteinen keskustelu. Haastateltavat opettajat kokivat yhteisopetuksen lisäävän oppilaiden tasa-arvoa ja lisäävän oppilaiden osallisuutta, jotka puolestaan heidän käsityksensä mukaan kuuluivat inkluusion määritelmään. Tutkimuksen tulokset siten vahvistavat aikaisempia tutkimustuloksia yhteisopetuksen ja inkluusion positiivisesta yhteydestä.

Inkluusion kehittymisen kannalta olisikin mielestäni tärkeää, että yhteisopetusta tarkasteltaisiin ja tutkittaisiin enemmän oppilaiden osallisuuden ja tasa-arvon toteutumisen kannalta. Tutkimuksessa esiin noussut opettajien työhyvinvointi näyttäytyi parantuneen yhteisopetuksen myötä, joten työn mielekkyyden ja kuormittavuuden näkökulmasta yhteisopetus voisi olla joillekin opettajille toimiva tapa tehdä opetustyötä.

Karppinen Henna

Luokanopettaja ja erityisluokanopettaja yhteisessä luokassa.

“En mä suostu tekemään tätä enää muuten.”

Tutkimuksessa tarkasteltiin kotitalousopettajien toteuttamaa kotitalousopetuksen käytännön toimintataitotavoitteiden arviointia perusopetuksen vuosiluokilla 7–9. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millä tavoin kotitalousopettajat toteuttavat arviointia perusopetuksessa. Tutkimusta varten haastateltiin kahdeksaa pätevää kotitalousopettajaa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu pääosin arviointi- ja kotitaloustieteen kirjallisuuteen. Tutkimus pohjaa kotitalousopetuksen tavoitteisiin sekä oppimisen arviointiin. Kotitalousopetusta määrittää kansallinen opetussuunnitelma, joka sisältää sekä oppiainekohtaisia tavoitteita että kaikille yhteisiä tavoitteita. Käytännön toimintataitotavoitteet ovat yksi kotitalousopetuksen erityistavoitekategoria, jota opetetaan oppilaille kolmen sisältöalueen kautta. Käytännön toimintataidoiksi luokitellaan esimerkiksi taitoa tehdä käsillä sekä taitoa toimia turvallisesti. Oppimisen arviointi koskee oppilasta, opettajaa sekä koulua ja se sisältää käsitteenä oppilaan arvioinnin.

Tutkimuskohteen valinnan perustelut

Tutkimuskohde valikoitui siksi, että valmistuvana kotitalousopettajana koen, että oppilasarviointi on minulle ajankohtaisempaa kuin koskaan aiemmin. Tutkimus on tärkeää, sillä arviointi on jokapäiväinen ilmiö koulumaailmassa ja sen ulkopuolella. Kotitalousopetuksen käytännön toimintataitotavoitteet ovat näkyvimpiä kotitalousopetuksessa. Niitä myös painotetaan eniten. Esimerkiksi jokaisella ruoanvalmistuksen oppitunnilla painotetaan sekä hygieenistä että turvallista työskentelyä. Näistä syistä päädyin rajaamaan tutkimuksen kyseiseen tavoitekategoriaan. Koska kotitaloustiede ja sitä kautta kotitalousopetus kehittyy jatkuvasti, on tärkeää saada ajankohtaista tietoa opetuksen arvioinnista. Tutkimuksen avulla voidaan mahdollisesti kehittää opetusta ja vaikuttaa kotitalousopetuksen suunnitteluun jatkossa. Haastattelemalla jo työelämässä olevia opettajia on myös mahdollista jakaa heidän ”hiljaista tietoaan” eteenpäin niille, joilla on vähemmän kokemusta.

Tutkimuksen tulokset

Tutkimuksesta selviää, että sekä opettaja että oppilaat toteuttavat käytännön toimintataitotavoitteiden arviointia kotitalousopetuksessa. Arviointia toteutetaan jatkuvasti osana jokapäiväistä luokkahuonetoimintaa. Oppilaat saavat tietoa arviointikäytännöistä erityisesti palautteen kautta oppituntien aikana, mutta myös muissa tilanteissa, kuten esimerkiksi arviointikeskusteluissa ja käytännön kokeiden yhteydessä. Arvioinnin kohteena on jokaisella vuosiluokkatasolla erilaiset taidot ja valmiudet. Kriteereinä käytetään perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden kriteeristöä. Vanhemmilla vuosiluokilla saattaa olla tiukemmat kriteerit arvioinnin suhteen, vaikkakin samoihin asioihin kiinnitetään huomiota. Opettajat käyttävät monipuolisesti erilaisia arviointimenetelmiä. Yleisimpänä käytetään havainnointia, jota täydennetään itse- ja vertaisarvioinneilla, arviointikeskusteluilla sekä käytännön kokeilla. Tutkimuksesta voidaan tehdä johtopäätös, että käytännön toimintataitotavoitteita arvioitaessa ei käytetä määrällisiä arviointimenetelmiä. Arviointitietoa dokumentoidaan epäsystemaattisesti ja satunnaisesti. Osa tutkittavista kirjaa välillä lyhyitä muistiinpanoja tai plussia ja miinuksia oppilaista, mutta arviointi perustuu pääsääntöisesti opettajien muistiin ja mielikuviin. Arviointityön toteuttamista vaikeuttaa erilaiset haasteet, kuten esimerkiksi isot ryhmäkoot, ajan puute ja opetussuunnitelman tulkinta.

Lopuksi

Tutkimus osoitti minulle sen, kuinka laaja kokonaisuus oppimisen arviointi on. Koen, että tutkimuksen ansiosta opin arvioinnista todella paljon ja pystyn luottavaisemmin siirtymään työelämään. Olisi mielenkiintoista saada lisää tutkimusta esimerkiksi siitä, miten kotitalousopettajia voisi tukea ja kouluttaa paremmin arvioinnin kentällä. Myös se, miten oppilaat kokevat arvioinnin ja mitä he oikeasti hyötyvät siitä olisi mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Tessy Tillander

Käytännön toimintataitotavoitteiden arviointi kotitalousopetuksessa

Bakgrund

En god klassammanhållning är en grund för att kunna lära sig. Ett av det viktigaste jobbet som lärare är att skapa en klassrumsmiljö där stämningen är bra och var alla elever trivs och känner sig trygga. I studien lyfts det fram hur eleverna uppfattar skoltrivseln, och vad som påverkar den. Även elevernas åsikter om en bra gruppdynamik belyses. Skillnaden vad gäller den enskilda elevens inställning till det egna lärande kan vara stor mellan klasserna. I vissa klasser kan en stor del av eleverna vara motiverade till att lära sig nyt och studera, medan det i andra klasser kan finnas ett flertal elever med en negativ inställning till skolan. Vilken roll gruppdynamiken har i detta har denna studie försökt ta reda på. Tidigare forskning visar att gruppdynamiken är i central roll för gruppmedlemmarnas prestationer. Därför har syftet med denna studie varit att lyfta fram grundskoleelevers upplevelser av gruppdynamikens påverkan på studiemotivationen.

Metod

Studien är en kvalitativ intervjustudie. I studien deltog fem (5) grundskoleelever från ett lågstadium i södra Finland. Intervjuerna bandades in, transkriberade och analyserades sedan enligt grunderna för en tematisk analys.

Resultat

Alla deltagare var entydiga om att de anser sig trivas i både skolan och i den egna klassen. Eleverna upplever att vänner i både skolan och klassen är den främsta orsaken till deras skoltrivsel. Gemensamma intressen och acceptans av olika personligheter påverkar relationerna i klassen. Studiens resultat visar även att deltagarna anser sig ha en bra gruppdynamik i klassen, vilket inte är överraskande då de alla var av den åsikten att de trivs.  Att eleverna trivs och känner sig trygga är en förutsättning för att kunna bygga en god gruppdynamik. Detta innebär att vi som lärare behöver jobba med att skapa grupper där alla elever känner sig trygga, välkomnade och värderade och grupper där stämningen är positiv och accepterande.

Studiens resultat lyfter även fram vikten av att lära sig. Alla deltagare ansåg sig drivas av en inre motivation och att den främsta motivationsfaktorn är att få lära sig.  Tidigare forskning visar att inre motivation leder till bättre resultat och prestationen. Läraren behöver alltså hjälpa eleverna att hitta den inre motivationen genom att ta med i undervisningen sådant eleverna anser vara meningsfullt, intressant och sådant de har entusiasm för.

Studiens främsta syfte var att ta reda på hur eleverna upplever gruppdynamikens inverkan på studiemotivationen. Ingen av deltagarna ansåg att gruppdynamiken har en negativ inverkan på studiemotivation och endast en elev var av den åsikten att gruppdynamiken inte har någon inverkan alls. Resten av eleverna var av den åsikten att den påverkar positivt. En bra gruppdynamik gör det lättare att fokusera på det relevanta och att lära sig, i stället för att behöva grubbla över stämningen i klassen.

Linda Törnqvist

”Om man har en jättebra stämning i klassen så behöver man inte fokusera på den biten utan man kan fokusera på det relevanta” – Grundskoleelevers upplevelser av gruppdynamikens inverkan på studiemotivationen.

Ajankohtaisen aiheen tutkimus vaatii kriittistä tarkastelua
Lasten ja nuorten digitaalisen median käyttö on kiinnostava, ajankohtainen ja mielipiteitä herättävä teema. Se on yleinen aihe julkisessa keskustelussa esimerkiksi mediassa ja moni on varmasti törmännyt keskusteluihin siitä myös sosiaalisissa tilanteissa vapaa-ajallaan. Digitaalinen media on hyvin nopeasti kehittynyt ilmiö ja sen laaja-asteisen käytön vuoksi teema on lähes kaikille henkilökohtainen. Teemaan liittyvä kiinnostus näkyy myös sen tutkimuksessa. Digitaalisen median käyttö on yleisestikin hyvin suosittu tutkimusteema. Tutkimuskentän sisällä on kuitenkin tunnistettu useita tutkimuksellisia kehityskohteita, kuten esimerkiksi tunne- ja arvolatautuneisuus sekä menetelmälliset haasteet. Lapset ja nuoret muodostavat erityisen digitaalisen median käyttäjäryhmän ja heihin liitetään monenlaisia oletuksia esimerkiksi heidän digitaidoistaan ja digitaalisen median käytön vaikutuksista. Esimerkiksi diginatiivi-käsitettä kuulee käytettävän edelleen usein, vaikka sen väitteet on kumottu empiiristen tutkimusten avulla kauan sitten. Näiden ryhmien digitaalisen median käyttöön liittyy paljon huolestuneisuutta, kannanottoja ja erilaisia suosituksia. Tutkimusta tehdään runsaasti, mutta millaista se on ja mitkä teemat siinä korostuvat?

Näistä lähtökohdista kiinnostuin syventymään lasten ja nuorten digitaalisen median käytöstä tehtyyn tutkimukseen. Rajasin aiheen suomalaisia lapsia ja nuoria koskevaan tuoreeseen tutkimukseen. Aineistona oli 119 tutkimusartikkelia. Viitekehykseksi valitsin metatieteen, joka on tiivistetysti tieteen tekemistä tieteestä. Pro gradu-tutkielmani tutkimuskysymyksiksi muotoituivat seuraavat: 1) Millä tavoin suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käyttöä on tutkittu vuosina 2015–2020? ja 2) Mitkä teemat ja aiheet korostuvat digitaalisen median käyttöä koskevassa tutkimuksessa?

Tuloksissa nousivat esiin tutkimuksen menetelmälliset haasteet ja huolidiskurssi
Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimuksen määrä on kasvanut viime vuosina, mutta sen laadun suhteen paikannettiin useita kehityskohteita. Kiinnostava tutkimustulos olikin se, että analyysista nousseet kehityskohteet olivat yhteneväisiä aikaisemman tutkimuskirjallisuuden kanssa. Toisin sanoen tutkimuskentän sisällä on jo tunnistettu alan yleisiä haasteita. Toivon tämän johtavan siihen, että tutkimuksen laatu kehittyy tulevaisuudessa.

Luokittelin tutkimusartikkeliaineistoa ja analysoin tuloksia metatieteen keinoin. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimuksista vuosilta 2015-2020 nousi esiin monia kiinnostavia painotuksia. Tutkimusten määrä nousi, määrälliset tutkimusmenetelmät olivat yleisimpiä kuin laadulliset ja tutkittavien ikäryhmissä oli selkeitä painotuksia. Aineistojen osalta korostuivat itsearviointiaineistot ja mukavuusotokset. Avoimen tieteen käytännöt (kuten kaikille avoin julkaiseminen) olivat harvinaisia. Yleisin tutkimusteema oli digitaalisen median käyttö yleisesti, joka havainnollistaa ilmiön ja käytettyjen käsitteiden laajuutta. Tuloksissa korostui myös tutkimuksen huolikeskeisyys, mikä näkyi tutkimusteemoissa digitaalisen median käyttöön liittyvät uhat sekä ongelmallinen mediankäyttö.

Tarkastelemalla tutkimuksen painotuksia nostin samalla esiin sen aukkoja, eli vähemmän tutkittuja piirteitä ja teemoja. Vaikka kyseessä on yleinen tutkimusteema, niin se ei tarkoita sitä, että sitä olisi jo tutkittu ja tarkasteltu eri puolilta. On tärkeää kiinnittää huomiota myös niihin aiheisiin, joista ei vielä tiedetä niin paljon. Lisäksi on tärkeää keskittyä tutkimuksen laatuun, sillä se on reitti tämän ilmiön kokonaisvaltaisempaan ymmärtämiseen. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median tutkimus on yhteiskunnallisesti hyvin tärkeä ilmiö, jonka vuoksi sitä on tärkeää tutkia. Digitaalista mediaa käytetään paljon ja laadukas tutkimustieto on avain kyseisen ilmiön aitoon ymmärtämiseen.

Henriikka Vaittinen
Huolipuhetta ja diginatiiveja. Suomalaisten lasten ja nuorten digitaalisen median käytön tutkimus vuosilta 2015–2020.

Tutkimuksen tavoitteet.  Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia alle kouluikäisten lasten osallisuutta varhaiskasvatuksen oppimisympäristöissä. Tutkijan haluna oli selvittää, miten esiopetusikäiset lapset kokevat heidän osallisuutensa näyttäytyvän päiväkodin fyysisissä oppimisympäristöissä sekä millaisia käsityksiä heillä on päiväkodin näiden ympäristöjen suunnittelusta, rakentamisesta ja muokkaamisesta. 

Miksi aihe on tärkeä? Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2018, 2022) korostavat lapsen osallisuutta varhaiskasvatuksessa ja oppimisympäristöissä. Asiakirja ohjaa osallistamaan lapsia aktiivisesti suunnittelussa, arvioinnissa ja kehittämisessä. Myös Varhaiskasvatuslaki (540/2018) määrittelee osallisuutta varhaiskasvatuksessa. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin tuoneet esiin, kuinka lasten osallisuus varhaiskasvatuksessa toteutuu lähinnä leikeissä, erityisesti vapaassa leikissä. Tämän tutkimuksen avulla pyrittiin tarkastelemaan, toteutuiko lapsen osallisuus oppimisympäristöjen suunnittelussa, rakentamisessa ja muokkaamisessa.

Menetelmät. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jonka aineistona toimi Guided tour -menetelmällä toteutetut kierrokset päiväkodin esiopetuksen oppimisympäristöissä. Kierrokset toteutettiin avoimena ryhmähaastatteluina, jossa lapset saivat ohjata tutkimusta sen mukaan, mitä he itse kertoivat ympäristöistä. Aineisto analysoitiin teorialähtöisellä sisällönanalyysilla.

Tulokset. Lasten osallisuus näyttäytyi heidän kokemustensa pohjalta kirjavina ja monitulkintaisina. Lapset tunsivat oppimisympäristönsä ja niissä tapahtuvat toiminnat. Heillä oli ideoita ja muutosehdotuksia tilojen muokkaamiseen, ja he toivat näitä perustellusti esille. Osallisuuden toteutuminen oli kuitenkin aikuisesta riippuvaa ja aikuinen oli lopulta se, joka määritti osallisuuden toteutumisen raamit. Tutkimuksen tuloksissa ilmeni myös lasten omakohtaiset kokemukset, sillä tuloksissa oli havaittavissa kirjavuutta osallisuuden kokemuksissa.

Tanja Aartonen-Amhil

Tutkimuksen tavoitteet. Lähtökohtana tutkielmalle on vuonna 2019 voimaan tullut lukiolaki ja sitä seurannut lukiouudistus, joka velvoittaa lukiot tarjoamaa opiskelijoilleen erityisopetusta ja oppimisen tukea. Tutkielman tarkoitus on ymmärtää lukion laaja-alaisten erityisopettajien työnkuvaa erityisopettajien itsensä kertomana. Tämän lisäksi tutkielman tarkoitus on ymmärtää minkälaista tukea opiskelijat tarvitsevat lukiossa. Tutkielman tavoite on tehdä lukion erityisopettajan työnkuvaa selkeämmäksi ja lähestyttävämmäksi. Tavoitteena on myös tehdä ymmärrettäväksi lukio-opiskelijoiden tuen tarpeita.

Miksi aihe on tärkeä? Uuden lukiolain, opetussuunnitelman ja oppivelvollisuuden pidentymisen takia aihe on nyt erityisen tärkeä. Lukiouudistus on tuonut tarpeen antaa entistä vahvempaa tukea opiskelijoille. Lukio-opiskelijoiden tuen tarpeista ja tuen järjestämisestä on kuitenkin tehty huomattavan vähän tutkimusta.

Menetelmät. Tutkielma oli laadullinen, jossa teemahaastattelut muodostivat aineiston. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Haastatteluun osallistui seitsemän lukion erityisopettajaa.

Tulokset. Tutkielman tulosten perusteella lukion erityisopettajien työnkuva jakautui kolmeen ulottuvuuteen, joista jokaiseen sisältyi erilaisia alaluokkia. Työnkuvassa erottautui: tuen tarpeiden tunnistamisen, opiskelun tuen ja yhteistyön ulottuvuudet. Työnkuvasta suurin osa ajasta kului lukivaikeuksien tunnistamiseen ja niistä seuraavien lausuntojen kirjoittamiseen. Oppimisen tukeminen näyttäytyi työnkuvassa niin opiskelun tukena kuin hyvinvoinnin tukena. Työnkuvaan kuului olennaisesti myös yhteistyö erilaisten toimijoiden kesken. Opiskelijat tarvitsivat tukea opiskelussa niin oppimiseen kuin hyvinvointiin. Opiskelussa tukea tarvittiin varsinkin ajanhallinnan ja keskittymisen pulmiin sekä oppimisvaikeuksien tunnistamiseen ja niiden kanssa toimimiseen. Opiskelijat tarvitsivat laajasti tukea hyvinvointiin, joista varsinkin ahdistuneisuus, masentuneisuus sekä yksinäisyys nostettiin esiin.

Iida Eerola

Lukion erityisopettajan työnkuva ja opiskelijoiden tuen tarpeet

Valmentajat ovat tuttuja pelikentiltä ja urheiluhalleista. Tämän vuosituhannen aikana heitä on ilmaantunut enemmissä määrin myös työpaikkojen kokoushuoneisiin ja yhteistiloihin. Vaikka pilliä ei työpaikkojen valmennustilanteissa tarvita, muistuttaa työelämän valmentajien toimenkuvat monelta osin urheilumaailman valmentajien vastaavia. Kuten urheiluvalmentajan, myös työelämässä toimivan valmentajan päämääränä on auttaa ja tukea valmennettaviaan oppimaan uutta ja kehittämään omaa osaamistaan paremman suoriutumisen mahdollistamiseksi.

Valmentajat näyttävät tulleen jäädäkseen osaksi työelämää ja heidän määränsä on kasvanut hurjaa tahtia viime vuosikymmenenä. Uutena valmentamisen muotona on 2000-luvulla ilmaantunut sisäiset valmentajat. Sisäisellä valmentajalla viitataan henkilöön, joka valmentaa muun varsinaisen työnsä ohella organisaationsa muita jäseniä. Sisäisellä valmentajuudella on monia etuja perinteiseen ulkoisen valmentajan toteuttamaan valmennukseen verrattuna. Ensinnäkin sisäisen valmentajan käyttö säästää organisaation taloudellisia ja ajallisia resursseja, koska valmennuksista ei tarvitse maksaa ulkoiselle toimijalle ja valmennuksen ajankohta voidaan sopia joustavammin työn oheen sopivaksi. Lisäksi sisäinen valmentaja tuntee hyvin organisaation ainutlaatuiset toimintatavat ja kulttuurin, mikä tehostaa valmentamista. Monet tutkimukset ovatkin tuoneet esille sisäisen valmentajuuden hyötyä ulkoiseen valmentajuuteen verrattuna. Sisäisten valmentajien on joissakin tutkimuksissa todettu tuottavan jopa parempia tuloksia ulkoiseen valmentajaan verrattuna.

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin tutkimuskirjallisuudessa jäänyt sisäisten valmentajien omat kokemukset valmentajuuteen, valmentamisen tukeen ja kompetenssivaatimuksiin liittyen. Tällä pro gradu -tutkimuksellani pyrinkin täyttämään tätä tietynlaista vajetta valmentamisen tutkimuksen kentällä. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää, miten sisäiset valmentajat kuvaavat omaa valmentajuuttaan, minkä tekijöiden he kokevat tukeneen ja haastaneen valmentamista ja millaisia valmentajakompetensseja he kokevat valmennuksissa tarvinneensa.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuskohteeksi valikoitui Laurea-ammattikorkeakoulu, jossa oli hyödynnetty vuosien 2021–2022 aikana sisäisiä valmentajia henkilöstön johtamis- ja vuorovaikutusosaamisen kehittäjinä. Sisäiset valmentajat oli kouluttanut tehtäväänsä Deep Lead Oy -niminen valmennusalan yritys, jonka Syväjohtamisen-viitekehystä sisäiset valmentajat hyödynsivät. Haastattelin tutkimustani varten seitsemää Laureassa sisäisenä valmentajana toiminutta henkilöä. Haastattelut olivat luonteeltaan puolistrukturoituja teemahaastatteluja, joissa sisäiset valmentajat pääsivät omasanaisesti kertomaan kokemuksistaan valmentajina. Analysoin haastatteluilla kootun aineiston teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin painottaen ”teorian kanssa ajattelun” näkökulmaa, jossa korostuu jatkuva dialogi tutkimustulosten ja teorian kanssa.

Tulokset

 Aineistosta nostin esille neljä erilaista tapaa, joilla sisäiset valmentajat kuvaavat valmentajuuttaan ja valmentamisen merkitystä itselleen. Valmentajuus merkitsi heille mahdollisuutta olla mukana kehittämässä omaa organisaatiota ja yhteisöllisyyttä. Tämän lisäksi valmentajuus mahdollisti itsensä ja oman ammattitaitonsa kehittämisen. Valmentajuus nähtiin ennen kaikkea tasavertaisena asetelmana itsensä ja valmennettaviensa välillä. Valmentajuuden koettiin myös edesauttavan verkostoitumista organisaation sisällä. Toisena päämääränä oli tuoda esille niitä seikkoja, joiden sisäiset valmentajat kertoivat tukeneen ja haastaneen valmennusten toteuttamista. He toivat esille toisten valmentajien ja ympäristön tuen, resurssit ja materiaalit sekä osallistujien asenteen sellaisina tekijöinä, jotka ovat tukeneet ja haastaneet valmennusten toteuttamista. Viimeiseksi halusin tuoda esille sisäisten valmentajien kokemuksia niistä valmennuskompetensseista, joita he olivat kokeneet tarvinneensa valmennusten toteuttamiseen. Sisäiset valmentajat kokivat valmennusten vaatineen sekä tiedollisia (esim. ”asiantuntemusta valmennuksen sisältöön liittyvissä kysymyksissä”), taidollisia (esim. ”kyky rakentaa luottamuksellisia suhteista”) että asenteellisia (esim. ”psykologinen uteliaisuus ihmisten käyttäytymistä kohtaan”) kompetensseja.

Hyödynnettävyys

Tutkimuksen ollessa luonteeltaan laadullinen tuloksia ei tietenkään voi yleistää samalla tavoin kuin määrällisen tutkimuksen kohdalla. Näen kuitenkin, että tulokset auttavat ymmärtämään sisäistä valmentajuutta henkilöstön osaamisen kehittämisen ja oppimisen välineenä organisaatioissa, etenkin valmentajien itsensä näkökulmasta katsottuna. Lisäksi tutkimus voi toimia esimerkkinä niille organisaatioille, joissa pohditaan sisäisten valmentajien hyödyntämistä henkilöstön kehittämishankkeissa. Mahdollisesti se voi jopa rohkaista lukijaa ryhtymään oman organisaationsa sisäiseksi valmentajaksi ja aloittamaan matkansa työelämän ”Jukka Jaloseksi”.

Niko Leppänen