Helsinki, we have a problem

“Houston, we have a problem.” Ei, emme ole menossa kuuhun. Olemme jo käyneet siellä. Kyse on jostakin aivan muusta. Suurehkosta monitieteisestä julkisrahoitteisesta yliopistosta pohjoisessa Euroopassa, joka haluaisi olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Koko maailmassa.

Nuoren tutkijan uran tukeminen

Vuoden 2018 alussa lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä ideoi keinon kannustaa nuoria tutkijoita heidän uransa vaikeimmassa vaiheessa – itsenäistymisessä. Käynnistimme apurahahakuprosessin, joka saatiin päätökseen syksyllä 2018. Hakukriteerit olivat tiukat, hakijoiden piti täyttää European Research Councilin (ERC) starting grant -hakukriteerit. Tämä tarkoittaa sitä, että hakijan täytyy olla jo oman linjansa luonut tutkija, jolla on mielellään useampi julkaisu, jossa ei ole mukana väitöskirjan ohjaajaa, ja väitöksestä ei saa olla aikaa enempää kuin seitsemän vuotta. Niin, luitte oikein. Julkistimme tiedekunnan tutkijoille apurahan, jota haetaan, jotta voisi hakea apurahaa.

Hakemusten korkea taso yllätti positiivisesti

Ennen haun avaamista hieman jännitti, kuinka hyvin tiedekuntamme riveistä löytyisi näitä menestyneitä, tiukat kriteerit täyttäviä nuoria tutkijoita. Hakemuksia saatiin kuitenkin reilusti, peräti 44. Osa hakijoista oli vielä ulkomaan komennuksella, osa oli jo perustanut oman ryhmän, mutta valtaosa vielä siirtymävaiheessa postdoc-ryhmästä kohti omaa hanketta. Johtoryhmä päätti rahoittaa kymmenen parasta tutkijaa. Kukin valituista sai 150 000 euron apurahan käytettäväksi oman, itsenäisen ryhmän perustamiseen ja ERC-hakemukseen valmistautumiseen.  Jokainen saapunut hakemus oli korkeatasoinen, jonka vuoksi rajanveto rahoitettavien ja rahoituksen ulkopuolelle jääneiden välillä oli hiuksenhieno.

Viimeinkin – henkilökohtainen palaute apurahahakemuksesta

Kuten aina, hakemuksista löytyi pieniä puutteita. Itse olen aina haaveillut mahdollisuudesta antaa apurahahakemuksista henkilökohtaista palautetta; toimiessani erinäisissä säätiöissä asiantuntijana oli välillä turhauttavaa lukea vuodesta toiseen hakemuksia, joissa toistuu samat pikkuvirheet tai epäjohdonmukaisuudet. Hakijoiden pieni määrä avasi minun urallani ensimmäisen kerran mahdollisuuden antaa hakijoille palautetta. Lähetin sähköpostia niille tutkijoille, jotka jäivät tällä kertaa rahoituksen ulkopuolelle. Muutama kymmenen vastasi välittömästi. Sovimme jokaisen kanssa lyhyen keskustelun.

Sanomattakin lienee selvää, että keuhkolääkäritaustaisen tutkimusvaradekaanin tieteellinen ymmärrys laitettiin koetukselle tällä kierroksella. Keskustelut olivat monella tapaa silmiä avaavia.  Osalle hakijoista tuli yllätyksenä, että apurahahakemuksessa tutkimusaihe tulee avata lähes maallikkotasolle. Vaikka pyrin rajaamaan palautteeni ainoastaan hakemukseen ja sen sisältöön, osa keskusteluista vetosi voimakkaasti myös tunteisiin.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tutkijoilla oli runsaasti itsenäistymiseen liittyviä ongelmia. Usein nousi esille, ettei nykyinen ryhmänjohtaja katso hyvällä oman tutkimuslinjan eriyttämistä, sillä siihen käytetty työaika on pois oman ryhmän töiden edistämisestä. Oman tutkimuksen tekeminen vaikeutuu, jos siihen ei saa käyttää työaikaa tai yliopiston tiloja ja resursseja. Liikkumavaraa ja vapautta tarvittaisiin siis lisää – rahoituksen lisäksi.

Mitä itsenäistyminen on?

Kuinka vakavasti meidän vastuulliset tutkijamme ovat sitoutuneet kannustamaan nuoria tutkijoita itsenäiselle tutkijanuralle? Kuinka nuorten tutkijoiden itsenäistymistä yliopiston sisällä voisi harmonisoida? On tietysti ymmärrettävää, että kilpailu on kovaa. Tiedekunnan vastuulliset tutkijat joutuvat – etenkin jos heillä on määräaikainen apulaisprofessuuri – hyvin nopeasti antamaan vahvat näytöt jatkuvuuden takaamiseksi. Se ei tue uraportaalla vielä nuorempien tutkijoiden itsenäistymistä.

Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tukemaan varhaisen uravaiheen tutkijoita, eikä asettaa heitä kilpailuasemaan oman ryhmänjohtajansa kanssa. Apulaisprofessorin arviointikriteereihin tulisi lisätä se, kuinka monta uutta ryhmänjohtajaa (ohjattujen väitöskirjojen lisäksi) arvioitava on saattanut maailmalle. Tämä tulisi myös huomioida arvioinneissa.

Samaten olisi tärkeää viestiä jo vakiintuneille tutkimusryhmien johtajille, ettei nuoren tutkijan itsenäistyminen ole keneltäkään pois, vaan nimenomaan meriitti. Vapaus tehdä tutkimusta valtavirran ohi on yliopiston etuoikeus ja siihenkin pitäisi uhrata resursseja. Ehkä olisi aika yhdessä määritellä, mitä itsenäistyminen tutkijanuralla tarkalleen tarkoittaa ja osoittaa siihen nykyistä enemmän resursseja. Oikea askel tähän suuntaan olisi yhdenmukaistaa vastuullisten tutkijoiden aseman myöntämiskriteerit siten, että ne olisivat samat kaikissa tiedekunnissa. Tutkimusryhmät ovat yhä useammin verkostoja fyysisten yksiköiden sijaan. Tutkijan Itsenäisyys ei enää vaadi edes omien tilojen tai massiivisten rahoitusten hallintaa.

Ensiaskeleet tällä tiellä on otettu. Matka kuuhun voi alkaa. Asenteen ja kannustinten muutos voi johtaa siihen, että kipuamme sinne viidenkymmenen parhaan joukkoon. Nuorten, itsenäisten tutkijoiden tekemällä vapaalla tieteellä.

 

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, professori
Helsingin yliopisto

 

Tekijä: Deleted User

Special user account.