Ihmisten välinen vuorovaikutus pohjaa sanoihin ja lauseisiin, mutta myös ilmeisiin ja eleisiin. Kielellinen viesti ja sen rinnalla esitetyt eleet ja ilmeet luovat yleensä sujuvan kokonaisuuden ja täydentävät toisiaan, ja kuulijan on helppo ymmärtää viestiä. Mikäli viestiin sisällytetyt sanat ja eleet ovat keskenään ristiriitaisia, kuulija joutuu pohtimaan mitä puhuja oikeastaan tarkoittaa – usein viestin tulkinta tehdään tällaisissa tilanteissa juuri eleiden ja ilmeiden perusteella. Eleillä ja ilmeillä voidaan kertoa asioista tai viitata niihin ilman sanojakin. Eleillä ja ilmeillä on siis vuorovaikutustilanteissa huomattava merkitys.
Myös aivan pienet lapset käyttävät eleitä kommunikoinnissaan. Eleiden käyttö alkaa yleensä ensimmäisen ikävuoden lopulla. Ensimmäisiä lapsen omaksumia eleitä on käsien ojentaminen ja oman tahdon, esimerkiksi syliin haluamisen, esittäminen tällä tavoin. Kiinnostuksensa kohteita lapset alkavat osoittaa aluksi koko kädellä ja tämä ele muotoutuu vähitellen osoituseleeksi. Pikkuhiljaa lapset alkavat myös vilkuttaa, nyökkäävät hyväksymisen merkiksi ja kieltävät päätä pudistamalla.
Suomea omaksuvista lapsista 37% käyttää osoituselettä yhdeksän kuukauden iässä, 91% vuoden iässä ja 100% 15 kuukauden iässä. Vastaavat prosenttiosuudet vaikkapa vilkuttamiselle ovat 51%, 91% ja 100%. Eleiden omaksumisessa tapahtuu siis huomattava harppaus ensimmäisen ikävuoden lopulla ja toisen ikävuoden alussa. Eleiden ja kehittyvän ymmärtävän kielen hallinnan avulla lapset pystyvätkin kommunikoimaan jo kohtuullisen runsaasti toisen ikävuoden alkupuolella, vaikka eivät vielä sanoja tai lauseita sanokaan. Eleiden käyttö kommunikaatiossa on yleensä hyvin runsasta toisella ikävuodella, mutta niiden rooli kommunikaatiossa vähenee kielitaidon kehittyessä lapsen oppiessa vähitellen ilmaisemaan asiansa sanoin ja lausein.
Onko varhaisella eleiden kehityksellä merkitystä lapsen kehittyvälle kielitaidolle? Asiaa on tutkittu kohtuullisesti ja on todettu, että eleitä varhain runsaasti käyttävät lapset omaksuvat myös kieltä aktiivisemmin kuin ikätoverinsa. Syytä on pohdittu eri tutkijoiden toimesta. On esimerkiksi ajateltu, että lapsen näyttäessä eleen avulla oman huomion kohteensa aikuinen nimeää sen. Kun huomion kohde lapsen ja aikuisen välillä on näin valmiiksi yhteinen, on lapsella mahdollisuus omaksua uusi sana helposti. Toisin sanoen, lapsen ei siis tarvitse etsiä uuden sanan viittauskohdetta erikseen ympäristöstä, sillä se on jo valmiiksi tiedossa. Aktiivinen eleiden käyttö tekee mahdolliseksi lapsen osallistumisen vuorovaikutustilanteeseen ja näin lapselle kertyy kokemusta erilaisista vuorovaikutustilanteista ja niiden piirteistä (esim. vuoronvaihto, katsekontaktin käyttö).
Eleiden kehitystä arvioimalla on pyritty tunnistamaan myös heikosti kielellisesti kehittyviä lapsia. On esimerkiksi osoitettu, että ne pikkukeskosena syntyneet (syntyneet <32 raskausviikolla ja/tai syntymäpaino ≤1500g) lapset, jotka omaksuvat eleitä ikätovereitaan selvästi hitaammin toisen ikävuoden alkupuolella, ovat omaksuneet myös heikommat kielelliset taidot toisen ikävuoden lopulla. Eleiden varhainen kehitys näyttäytyykin nykytietämyksen valossa yhtenä sellaisena varhaisen kielellisen ja kommunikaation kehityksen piirteenä, jota voidaan hyödyntää riskilasten kliinisessä kehitysseurannassa.
Nykyisin on jo olemassa normitettuja ja validoituja varhaisen kielen ja kommunikaation kehityksen arviointimenetelmiä, joissa myös eleiden kehitys huomioidaan. Nämä menetelmät pohjaavat uusiin tutkimustuloksiin, joissa on todettu varhaisen kielen kehityksen eri piirteiden merkitys kielen kehittymisen prosessissa. Uudet normitetut arviointimenetelmät antavat mahdollisuuden tunnistaa heikosti kehittyviä lapsia jo varhain. Varhainen tunnistaminen tekee mahdolliseksi myös varhaisen tuen järjestämisen.
Suvi Stolt
logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, logopedian yliopistonlehtori