Työhyvinvointi ja -motivaatio ovat sekä yksilön että yhteisön etu, joten niistä tulee myös avoimesti käydä keskustelua. Kaikkien eduksi on välillä hyvä pysähtyä pohtimaan, onko itsellä realistista mahdollisuutta osallistua uusiin projekteihin siten, että hommat tulee tehtyä ja hyvin.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on herättää kukin ajattelemaan, miten parhaiten omat voimavaransa saa riittämään, kun enenevästi näyttää, että työvoimapula, omat motivaation kohteet ja tutkimustyön intressit sekä ulkoiset intressit ovat ristiriidassa arjen pyörittämisessä. Tämä kirjoitus ei siis ole kaikkien mielestä varmaankaan mikään ”motivational speech”, vaan saattaa vaikuttaa negatiiviselta. Työhyvinvointi ja -motivaatio ovat kuitenkin sekä yksilön että yhteisön etu, joten niistä tulee myös avoimesti käydä keskustelua.
Moni yliopistoyhteisössämme jakaa aikaansa moneen suuntaan ja on yhteistyössä useiden sidosryhmien (stakeholder) ja monenlaisten projektien kanssa. Monella on vieläpä yliopiston ja sairaalan työ, joko päällekkäin tai limittäin. Kun samanaikaisesti tutkijoiden työsuhteet ovat enenevässä määrin määräaikaisia, pienistä ulkopuolisista rahoituspuroista katettuja ja ulottuvat hyvä, jos seuraavan kahden vuoden päähän, voi moni joutua pohtimaan onko aikaa ja rahkeita osallistua uusiin hankkeisiin ja projekteihin. Muutamia lähestymistapoja, uusia tai vanhoja, olen itse alkanut tiukemmin noudattaa, jotten päätyisi etsimään kallonpienennyspalveluita. On mukavaa, että on kiinnostavia projekteja ja innostuneita ihmisiä, mutta kaikkien eduksi on hyvä välillä pysähtyä pohtimaan, onko itsellä realistista mahdollisuutta osallistua siten että ”hommat tulee tehtyä” (ja vieläpä hyvin).
Ainakin Saku Tuomisen kirjassaan Juu ei – Pieni kirja priorisoinnista esittelemä nelikenttämalli, joka todennäköisesti on jo muinaisempaa perua, on herättänyt ihailua muutamien tutkijakollegoiden kanssa käydyissä keskusteluissa. Sen moneenkin elämänalueeseen soveltuva ideologia on hyvin yksinkertainen ja karu, mutta suojelee yksilön jaksamista ja mielestäni on ajan- ja energianhallinnan välineenä varteenotettava. Sitä voisi soveltaa seuraavasti (kuva): kuhunkin tehtävään, projektiin tai pyydettyyn panokseen sisältyy panos-hyöty-analyysi. Voit asettaa tehtävän johonkin nelikentän lokeroon: Suuri merkitys – kevyt työ, Suuri merkitys – raskas työ, Pieni merkitys – kevyt työ, Pieni merkitys – raskas työ. Tämän mallin avulla voit punnita, mihin kaikkeen pystyt ja kannattaa sitoutua. Voisit ehkä jopa kysyjälle avata tämän mallin avulla päätöksesi perusteita.
Perinteinen tapa on tietysti se, että opettelet sanomaan ”ei”. Se on karkeampi tapa punnita asioita, jotka eivät ehkä lähtökohtaisesti tarvitse nelikenttäanalyysiä tai ovat selkeästi suuri panos – pieni hyöty -kentässä. Nämä kaksi kirjainta perusteluineen saattavat ideaalitilanteessa avata keskustelun osapuolten välillä siitä, mikä olisi vastavuoroisuuden periaatteella kummankin paras etu tai jopa tuoda pöytään resursseja, joita ei ole aiemmin tunnistettu.
Kolmas pragmaattinen keino on kalenterinhallinta. Tästä oli hiljattain Helsingin Sanomissa mielestäni oivallinen artikkeli (HS Visio), jossa hollantilainen Rick Pastoor tiivisti menestyskirjassaan tarkemmin kuvaamansa periaatteet: 1. Päivitä kalenteri kuvaamaan todellista, asioihin käytettyä aikaa. Kalenterissa on vain tärkeitä asioita, mutta niihin käytetty aika on varattu realistisesti. 2. Pidä erillistä tehtävälistaa. Siihen merkitään asiat, joilla ei ole kiire ja asiat, joiden toteuttaminen kestää alle 30 minuuttia. Tätä listaa käydään läpi, kun kalenterissa on aukko. 3. Merkitse sähköpostien lukemiselle oma aika. Esimerkiksi kolme puolen tunnin slottia päivässä tai aamun aluksi ja päivän päätteeksi. 4. Pidä viikkokatsaus. Tarkastele kulunutta viikkoa ja suunnittele tulevaa. Näiden neljän kohdan jälkeen kalenterissa tulisi olla vain tärkeitä asioita. Kohdan 2. osalta on mielestäni vaara, että lista kasvaa liian pitkäksi ja siksi siitäkin pitää poistaa asiat, jotka eivät koskaan toteudu tai tuottavat liiallista ahdistusta. Sellainen asia ei voi olla tärkeä.
Edellä mainittujen lisäksi on tiettyjä tehtäviä, joita ei edes tarvitse laittaa tuohon nelikenttään, kalenteriin tai tehtävälistaan, koska ne joko hoituvat itsellään tai yksinkertaisesti ovat jo lähtökohtaisesti mahdottomia. Hieman ironisestikin tuotakoon esiin omalla kohdallani näistä esimerkkeinä 1) tiedekunnassamme oleva sääntö, että tutkimusohjelman johtoryhmään ei voi nimittää henkilöitä, joilla ei ole neljän vuoden toimikaudeksi varmistettua rahoitusta (käytännössä vakinaista työsuhdetta, kun huomioidaan edellä mainitsemani haasteet rahoituksessa ja työsuhteissa) sekä 2) sähköpostiin määräajoin ilmestyvät tiedustelut kaukomailta tulla tekemään väitöskirjaa ryhmääni.
Edellä mainittujen ajanraivaus- ja järjensäilytyskeinojen kanssa on tietysti usein hienoinen tasapainoilu sen kanssa, miten työkaverit ja työyhteisö sinuun suhtautuvat ja mitkä ovat omat odotuksesi sen osalta. Kuitenkin loppujen lopuksi on kaikkien etu, että olemme työssämme motivoituneita ja jaksamisemme on tasolla, joka vie asioita eteenpäin. Mikäli koet että olet tullut osaksi kalustoa tai mietit asioita vain esimiestesi näkökulmasta, on viimeistään aika pysähtyä. Lisäksi näistä asioista tulisi puhua huomattavasti useammin ja etsiä yhteisiä keinoja aivan käytännön tasolla, myös niiden puolesta, jotka eivät ehkä kykene havaitsemaan itsessään uupumisen merkkejä.
Tuomas Mirtti
dosentti, LT, osastonylilääkäri, Helsingin yliopisto ja HUS
Suomen Akatemian kliininen tutkija
Research Program is Systems Oncology
Helsinki Urological Cancer Center