Bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan opiskelija
Ennen lähtöä
Hakuprosessi Stellenboschin yliopistoon (SU) ei ollut loppujen lopuksi kovin vaativa, mutta melko byrokraattinen. Hyväksymiskirje saapui onneksi jo syyskuun alussa (mikä ilmeisesti vaihtelee vuosittain), ja aikaa jäi hyvin hakupapereiden toimittamiseen ja viisumin hakuun. Kurssivalintoja tehdessä kannattaa huomioida, että lopullinen kursseille rekisteröinti tehdään vasta pari viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen: voit hakea useammalle kurssille kuin sinun on opintopisteiden puitteissa mahdollista päästä, ja tehdä lopullisen päätöksen vasta kurssien alettua. Joillekin kursseille on myös ennakkovaatimuksia, ja jos et jostain syystä tulisi hyväksytyksi jollekin kursseistasi, voi olla hyvä, että olet hakenut etukäteen useammalle kurssille.
Viisumia hakiessa kannattaa huomioida, että hakemuksen käsittelyssä menee noin kaksi viikkoa, paperit pitää toimittaa fyysisesti suurlähetystöön Pohjoiselle Makasiinikadulle, ja että suurlähetystö pitää passin itsellään käsittelyn ajan. Itse päätin viime tipassa hakea henkilökortin ennen viisumin hakua (koska passi oli ainut henkilöllisyystodistukseni), ja siksi viisumini valmistui melko myöhään. Hyvä on myös huomioida, että viisumia varten tarvitsee lääkärin todistuksen siitä, että hakija on rokotettu tuberkuloosia. Itse hain todistuksen YTHS:ltä, mistä sain ajan usean viikon päähän.
Alkubyrokratia ja asettautuminen Stellenboschiin
Kapkaupungin lentokentältä saimme kyydin Welcome Centeriin, josta saimme avaimet ja kyydin asuntolaamme. Meidät kaikki kuusi HY:n vaihto-opiskelijaa oli määrätty Academiaan, yhteen Stellenboschin isoimmista opiskelija-asuntolakomplekseista. Me kv-opiskelijat asuimme omissa ”Blokeissamme”, kahdeksan opiskelijaa per kerros. Minun kerroksessani asui neljä tyttöä ja neljä poikaa, ja jaoin pienen keittiön yhden amerikkalaisen tytön kanssa. Huoneissa jokaisella oli oma suihku ja WC. Asuntola oli oikein siisti, turvallinen ja lähellä kampusta, mutta kaikki irtaimisto piti hankkia itse vedenkeittimestä vessapaperiin, sillä keittiössä oli vain pieni uuni/liesi ja jääkaappi-pakastin. Minä olin liinavaatteet Suomesta, pari ystävääni oli vuokrannut ne ja astiasetin etukäteen. Hankimme meidän kerroksen asukkaiden kanssa yhteisen mikroaaltouunin, ja monet jakoivat esimerkiksi vedenkeittimen keittiökämppiksensä kanssa.
Amerikkalaisista elokuvista tuttu residenssikulttuuri tuli itselleni ainakin hieman yllätyksenä. Se näkyi erityisesti ensimmäisinä viikkoina, kun ensimmäisen vuoden opiskelijat suorittivat erilaisia tehtäviä ja juhlivat oman talonsa univormuissa – silloin tuntui, että asuntolat eivät ikinä nuku. Onneksi tätä kesti kuitenkin alle kuukauden, ja lopulta ensivuotisetkin joutuivat aloittamaan opiskelun.
Orientaatioviikko pidettiin 40 asteen helteessä, ja sen keskeisimmät asiapitoiset sisällöt olivat opiskelijakortin hakeminen, kursseille rekisteröityminen ja internet-tunnuksien hankkiminen. Kaikki tämä oli jossain määrin sekavaa ja epäjohdonmukaista, ja useammin kuin kerran kuulin välikäden kautta, että minun pitäisi olla tietyssä paikassa tiettyyn kellonaikaan… Onneksi kuitenkin joku oli aina kartalla, kv-toimiston väki oli mahtavaa ja avuliasta, eikä mikään jäänyt lopulta pimentoon.
Opiskelu SU:ssa
Heti alussa kävi selväksi, että opiskelu ja siihen liittyvät käytännön asiat eroavat varsin paljon Helsingin yliopiston käytänteistä. Kv-opiskelijat voivat valita sekä paikallisten käymiä mainstream-kursseja että enintään kaksi pelkästään kv-opiskelijoille tarkoitettua GEP-kurssia (aikaisemmin IPSU). Minä olin valinnut kaksi GEP-kurssia ja kaksi mainstream-kurssia, koska olin kuullut etukäteen, että mainstream-kurssit ovat keskimäärin paljon työläämpiä. Lisäksi GEP-kurssien aiheet olivat kiehtovia: monet niistä käsittelevät Etelä-Afrikan yhteiskuntaa.
Molempien mainstream-kurssieni lukujärjestykset menivät kokonaan uusiksi ensimmäisillä luennoilla, ja näytti aluksi siltä, että joudun vaihtamaan osan kursseistani. Lopulta kuitenkin sain kaikki mahtumaan. Tämä oli mielestäni kuvaavaa: ei kannatta odottaa, että kurssien aikataulut, kokeet, lomapäivät ja retket/tutoriaalit lukee jossain WebOodissa etukäteen ja että niillä mentäisiin!
Suuri ero verrattuna Suomeen on akateemisen vapauden puute. Kursseilla on vaihteleva, mutta varsin laaja läsnäolopakko, mikä vaati itseltäni hieman opettelua… Tuntui myös, että esseiden kirjoittamista suositaan täällä enemmän. Eräs kolmannen vuoden kurssini koostui lähes yksinomaan esseiden kirjoittamisesta eikä lähiopetusta juuri ollut. Ensimmäinen esseeni oli pituudeltaan 20 sivua, mikä nosti hieman hikeä otsalleni, sillä meillä kirjoitetaan noin paljon yleensä vasta kandia tehdessä. Toinen mainstream-kurssini, ensimmäisen vuoden kurssi, oli sellainen mihin olin tottunut: luentoja ja luentokalvoja ja kokeita.
Sanoisin, että opiskelu Stellessä oli vaativampaa kuin Suomessa, mutta toisaalta ehkä myös opin enemmän. Huomasin myös lukukauden edetessä, että meillä suomalaisilla on varsin hyvä lähtötaso paikallisiin opiskelijoihin nähden, ja esimerkiksi tieteellinen kirjoittaminen sujuu meiltä paremmin. Onnistuin saamaan varsin hyviä arvosanoja, vaikka en aina lukenutkaan kovin paljon, tai vaikka tuntui että esseeni oli varsin keskiverto. Minua jäi eniten harmittamaan, että en valikoinut kursseja tarkemmin jo Suomessa. Mainstream-kurssini liittyivät kyllä tutkintooni, mutta eivät erityisemmin kiinnostaneet minua, ja siksi oli välillä vaikea löytää motivaatiota valtavaan määrään itsenäistä työtä. GEP-kurssini ”Role of Gender, Culture and The State in South Africa” taas ei liittynyt mitenkään alaani, mutta oli äärimmäisen kiinnostava ja olin iloinen, että olin valinnut sen. Harmitti myös hieman, että en opiskellut isiXhosaa, Western Capen eniten puhuttua afrikkalaista kieltä (sitä missä on erilaisia naksutuksia)!
Arki ja vapaa-aika Stellenboschissa
Itselleni suurin arkea määrittävä ja rajoittava asia oli turvallisuus. Vaikka Stellenbosch ja etenkin sen keskusta ja kampusalue vaikuttavat päällisin puolin äärimmäisen turvallisilta, meitä oppilaita kehotettiin välttämään liikkumista ulkona yksin pimeän aikaan – eli noin kuuden seitsemän aikaan, riippuen vuodenajasta. Tähän oli vaikea suhtautua myös siksi, että tällainen pelon lietsominen tuntui osin ylläpitävän niitä rotuun kohdistuvia ennakkoluuloja, jotka luovat turvattomuuden tunnetta. Toisaalta en halunnut lähteä kyseenalaistamaankaan ulkonaliikkumisohjeita ja mukautin arkeani niiden ehdoilla.
Paras tapa liikkua Stellessä on ehdottomasti pyörä! Kävellenkin pääsee kaikkialle, mutta pyörällä on mukavampaa. Itse vuokrasin viininpunaisen Matie-pyörän yliopiston liikennekeskuksesta, ja olin siihen oikein tyytyväinen. Über on Stellessä halpa ja turvallinen, ja sillä on helppo liikkua esim. illalla tai tullessa baarista. Kapkaupunkiin pääsee erittäin halvalla MetroRail-junalla (n, R10 suunta), mutta se on maineeltaan hieman turvaton, ja käytännössä harvat valkoiset käyttävät sitä. Moni kaverini kuitenkin käytti sitä ongelmitta, etenkin ruuhka-aikaan. Über Kapkaupunkiin on noin R400, joten hinnoissa on aika suuri ero.
Hintataso Etelä-Afrikassa ei ole niin kauhean paljon alhaisempi kuin Suomessa, etenkään ruoka- ja vaatekaupoissa. Internet ja mobiilidata on reilusti kalliimpaa kuin Suomessa. Eduroam toimii joissain yliopiston rakennuksissa, samoin kuin Matieswifi, mutta omaan huoneistooni ei yltänyt kumpikaan vaan läppäri piti rekisteröidä yliopiston verkkoon johdolla. Tässä verkossa kaikki netin käyttö paitsi yliopiston intranet, Googlen sivut ja YouTube(!) kuluttaa internet-budjettia. Toisaalta ulkona syöminen ja juominen ovat reilusti edullisempia, niitä tuli harrastettua aika paljon… Noudatin vegaaniruokavaliota ensimmäisen puoliskon verran: se ei suinkaan ollut mahdotonta, mutta sen verran hankalampaa kuin Suomessa, että vaihdoin puolivälissä lukukautta (opiskelustressin siivittämänä) kasvisruokavalioon. Yleisesti Etelä-Afrikassa ei ymmärretä kasvissyöntiä, vaan kunnon liha-braai (paikallinen sana grilliruoalle ja grillaamiselle) on se juttu. Opiskelijakaupungeissa kasvissyönti alkaa kuitenkin nostaa päätään, ja Kapkaupungissa on useita kokonaan vegaanisia ravintoloita!
Lopuksi vielä asiasta, joka vaikutti itseeni aika paljon, eli Apartheidin perinnön näkymisestä yhteiskunnassa. Se iski heti lentokentältä poistuessa, nähdessä silmänkantamattomiin levittäytyvät townshipit, ja korostui saapuessamme Stellenboschiin, vanhaan afrikaansyliopistokaupunkiin, jossa niin rakennukset, autot kuin ihmisetkin ovat valkoisia. Itselleni oli välillä vaikeaa elää valkoisena etuoikeutettuna eurooppalaisena yhteiskunnassa, jossa on niin silmiinpistävää, että eri värisillä ihmisillä on niin erilaiset mahdollisuudet. Vielä vaikeammaksi sen teki rakenteissa ja ihmisten asenteissa paistava piilorasismi, mikä sai välillä surullisesti pohtimaan ”sateenkaarivaltion” tulevaisuutta. Toisaalta yksilötasolla oli myös paljon päinvastaisia kohtaamisia, mikä loi toivoa. Yhtä kaikki, mielestäni kaikilla Etelä-Afrikassa opiskelevilla on velvollisuus oppia ja ottaa selvää yhteiskunnasta ja maan historiasta, sillä ainoastaan olemalla tietoinen yhteiskuntaa lävistävistä valta-asetelmista ja niiden syistä voi itse olla osana ratkaisua – ja saa myös enemmän irti ajastaan Stellenboschissa.