Kuukausi: huhtikuu 2021

Arviointi on pinnalla ollut aihe vuodesta toiseen. Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) olevia arvioinnin linjauksia on pidetty liian tulkinnanvaraisina, eivätkä ne mahdollista siksi yhdenvertaista arviointia. Opetushallitus onkin linjannut, että peruskoulun päättöarvosanan arvioinnin tukena on tulevaisuudessa kriteeristö arvosanoille 5, 7 ja 9 nykyisten kriteerien arvosanalle 8 lisäksi. Sama on suunnitteilla myös alakouluun vuosiluokan 6 päätteeksi tehtävään oppilaiden osaamisen arviointiin. Tämän lisäksi Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014) arviointiluku on uudistettu ja otettu käyttöön vuonna 2020.

Graduni tutkimus kohdistuu arviointiin kuvataiteessa. Aiheen valintaan vaikutti arvioinnin ajankohtaisuus sekä oma kiinnostukseni kuvataidetta kohtaan. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään, miten luokanopettajat kokevat opetussuunnitelman arviointiluvun ja kuvataiteen arviointikriteerien tukevan kuvataiteen arvioinnissa. Lisäksi tavoite oli kuvata näkemyksiä, miten kuvataidetta opettavat luokanopettajat suhtautuvat arvosanojen 5, 7 ja 9 tuomisen nykyisten hyvän osaamisen kriteerien lisäksi kuvataiteen arviointiin.

 

Tutkimuksen toteutus ja metodologia

Tutkimus toteutettiin laadullisin menetelmin. Aineistonhankinta tapahtui sähköisen kyselylomakkeen ja teemahaastattelun avulla. Kyselylomakkeeseen vastasi yksitoista opettajaa toukokuussa 2020, jossa opettajien näkemyksiä kerättiin monivalintakysymyksillä ja kolmella avoimella kysymyksellä. Kyselylomakkeesta saatuja tutkimustuloksia syvennettiin vielä maaliskuussa 2021 toteutetulla teemahaastattelulla, johon osallistui yksi kuvataidetta opettava opettaja. Hankitun aineiston analyysinmenetelmänä toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi.

 

Tutkimuksen keskeiset tulokset ja johtopäätökset

Osa tutkimukseen vastanneista opettajista koki kuvataiteen arvioinnin työlääksi ja haastavaksi. Erityisesti kuvataiteen oppiaineen luonne ja opetussuunnitelman tulkinnanvaraisuus olivat vastausten perusteella merkittäviä arvioinnin haasteita. Opetussuunnitelma ja sen tavoitteet nousivat kuitenkin useimmissa vastauksissa keskeisimmiksi tekijöiksi kuvataiteen arvosanan muodostamisessa. Kuvataideopintojen laajuus ja opettajauran pituus vaikutti jonkin verran vastaajien näkemyksiin, ja esimerkiksi pidempään luokanopettajina toimineet vastaavat kokivat nykyisen opetussuunnitelman tarjoaman tuen melko riittäväksi ja eivät kokeneet arvioinnin kehittämistyötä yhtä tärkeäksi, kuin vähemmän aikaa luokanopettajina toimineet vastaajat.

Kuvataidetta opettavat luokanopettajat kokivat nykyisten kuvataiteen arviointikriteerien toimineen keskimäärin kohtalaisesti. Mikäli kuvataiteen arviointikriteerit kuvattaisiin jatkossa myös arvosanoille 5, 7 ja 9 nykyisten arvosanalle 8 olevien kriteerien lisäksi myös alakoulun puolella, yhtä vastaajaa lukuun ottamatta kaikki toivoivat tätä muutosta. Kyselylomakkeen ja haastattelun vastausten perusteella opettajat uskoisivat erityisesti arvioinnin yhdenvertaisuuden lisääntyvän arvosanakohtaisten arviointikriteerien myötä. Lisäksi vastaajat uskoivat arvioinnin helpottuvan ja selkiytyvän näiden kriteerien myötä. Kuitenkin useampi vastaaja pohti taito- ja taideaineiden arvioinnin olevan yhä haastavaa. Vastaajat toivoivat opetussuunnitelmalta lisää selkeyttä ja konkretiaa.

 

Lopuksi

Tutkimukseen osallistuneet opettajat suhtautuvat pääosin myönteisesti arvosanojen 5, 7 ja 9 arviointikriteerien tuomiseen nykyisten hyvän osaamisen kriteerien lisäksi kuvataiteen arviointiin. Nämä arviointikriteerit toisivat lisää tukea kuvataiteen arviointiin ja lisäisivät arvioinnin yhdenvertaisuutta. Toivottavasti arviointikriteerit saadaan pian päättöarvioinnin lisäksi myös alakoulun puolelle arvioinnin tueksi.

 

Salla Takamäki

Pro gradu: Luokanopettajien näkemyksiä kuvataiteen arvioinnista ja sen kehittämisen tarpeesta

 

Onnellisuutta on etsitty kautta aikojen ja on yhä edelleen yksi elämän päätavoitteista. Jopa tuhansien vuosien ajan on onnellisuus mietityttänyt ja ollut päämääränä filosofeista, kulttuureista sekä eri uskontojen kannattajista riippumatta. Nykymaailma korostaa hektisyyttä sekä tavoitteellista elämää, jolloin oman itsensä kuunteleminen saattaa jäädä taka-alalle. Onnellisuuden saavuttaminen vaatii itsensä tuntemista sekä sitä, että keskittyy elämässä pieniin hetkiin.

Onnellisuus sai jalansijaa tieteestä positiivisen psykologian myötä ja sen seurauksena onnellisuuden tutkiminen on edennyt hiljalleen jopa koulumaailmaan. Vaikka onnellisuutta sekä sen tutkimista on kritisoitu, koetaan onnellisuus silti tärkeänä sekä hyvää tuottavana tekijänä. Erityisesti lasten kokema onnellisuus ja sen tutkiminen on erityisen tärkeää, sillä lapsuus luo perustan koko ihmisen elämälle.

 

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

 

Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia, miten onnellisiksi 4.–6. luokkalaiset eteläsuomalaiset oppilaat kokevat itsensä ja mikä voisi lisätä heidän onnellisuuttaan. Päätavoitteenani oli löytää vastaus sille, selittääkö yleinen onnellisuus kouluonnellisuutta.

Tutkimukseni toteutettiin yhteistyössä #uuttakoulua -hankkeen kanssa. Aineistoni oli kerätty kyselylomakkeella joulukuussa 2019. Analysoin määrällisesti aineiston tuloksia tarkastellen keskiarvoja, keskihajontoja sekä toteutin regressioanalyysin. Tutkin myös sitä, oliko sukupuolella ja iällä eroja vastauksissa.

 

Tulokset ja johtopäätökset

 

Pääasiassa tutkimukseen osallistuneet 4.–6. luokkalaiset kokivat itsensä onnellisiksi. Eniten onnellisuutta lisääviksi tekijöiksi he nimesivät ilmastonmuutokseen puuttumisen, tasa-arvon toteutumisen sekä eläinten oikeuksien paranemisen. Regressioanalyysin tulos siitä, selittääkö yleinen onnellisuus kouluonnellisuutta oli 28,4%. Tulos on merkittävä sekä suhteellisen korkea ihmistieteissä.

Tulokset kertovat siitä, miten tärkeää onnellisuutta on tutkia ja miten oleellista siihen olisi panostaa. Mikäli lapsi kokee olevansa onnellinen, on hän mitä luultavimmin onnellinen usealla elämänsä osa-alueella. Jos koti ja koulu tekisivät yhteistyötä lapsen onnellisuuden edistämisessä, olisivat lapset onnellisempia mitä suuremmassa määrin myös koulussa.

  

Lopuksi

 

Tutkimukseni osoitti onnellisuuden merkityksen tärkeyden ja sen, miten oleellista on, että lapsen onnellisuuteen panostetaan. Jatkotutkimuksena olisi hyvä tarkastella lapsen elämää kokonaisvaltaisemmin, jolloin tutkimukseen voisi ottaa mukaan lapsen perheen taustoineen sekä oman luokanopettajan. Lapsen elämä sekä onnellisuus koostuu niin monesta asiasta, jolloin laajempi tutkimus voisi tuoda kattavampaa tulosta. Myös pitkittäistutkimus olisi tarpeellinen, jolloin saisi iän tuoman eron paremmin näkyville vastauksiin.

 

Anna-Elina Tiitinen

 

Pro Gradu: Selittääkö yleinen onnellisuus kouluonnellisuutta? 4.–6. luokkalaisten eteläsuomalaisten oppilaiden käsityksiä onnellisuudesta

Tutkimuksen taustat ja tavoitteet

Keväällä 2020 Suomen hallituksen antaman etätyösuosituksen myötä noin miljoona toimistotyöntekijää siirtyi pääosin työskentelemään kotiinsa. Tämän seurauksena työpäivään kuulunut sosiaalinen ja ravitseva hengähdystauko poistui arkirytmistä.  Etätyöntekijöiden tuli löytää uusia keinoja lounasruokailunsa järjestämiseksi. Aiempi kodin ulkopuolella tapahtunut työpäivän aikainen ruokailu siirtyi osaksi työpäivää kodissa. Toimistotyöntekijät ovat syöneet lounaansa usein työpaikan henkilöstöravintolassa, jossa valmistetaan ja tarjotaan Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ravitsemussuositusten mukaisia lounaita. Niissä ruokaileminen on mahdollistanut työpäivinä lautasmallin mukaisen aterioinnin ja säännöllisen ateriarytmin ylläpitämisen. Etätyöhön siirtymisen myötä monet henkilöstöravintolat sekä kaupalliset lounasravintolat ja kahvilat ovat menettäneet suuren osan asiakkaistaan. Tutkimukseni tavoitteena oli tuoda esiin uutta tietoa, miten toimistotyöntekijöiden lounasruokailu ja siihen liittyvät tekijät ovat muuttuneet koronapandemian aikana.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimuksen aineisto kerättiin tammikuussa 2021 sähköisellä kyselylomakkeella toimistotyöntekijöiltä. Se oli nopea ja tehokas menetelmä vastaajien tavoittamiseksi. Tutkimukseen osallistuneet asuivat pääkaupunkiseudulla ja sen kehyskunnissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vastaajia oli 130 ja  aineistoon sisältyi  kuvauksia, miten lounasruokailun terveellisyyttä on pyritty huomioimaan ja mikä oli muuttunut lounasruokailussa etätyöhön siirtymisen myötä. Vastauksia analysoitiin dialogisen tematisoinnin menetelmin. Tutkimuksessa arvioitiin myös 72  vastaajien lähettämää kuvaa etätyöpäivän aikaisista lounasaterioista.  Kuvien sisältöjä verrattiin Valtion ravitsemusneuvottelukunnan lautasmalliin. Tulosten perusteella tehtiin päätelmiä lounasruokailusta etätyön  ja koronapandemian aikana.

Tulokset ja johtopäätökset

Tutkimustulosten mukaan etätyöpäivien lounasateriat eivät ole niin monipuolisia, kuin esimerkiksi henkilöstöravintolassa. Kasvisten syöminen on vähäisempää, koska salaatteja sekä kasvis- ja kalaruokia oli aiemmin paremmin saatavilla. Muutamat vastaajat kokivat positiivisena asiana päästessään eroon lounasravintoloiden buffet- pöytien houkutuksilta ja kotona syöminen oli edennyt terveellisempään suuntaan. Kotona lounaan terveellisyyttä pyrittiin edistämään valmistamalla ruokaa itse.  Suosituin tapa oli lisätä pääruoan viereen lautasen reunalle ainakin jonkin verran kasviksia. Joskus työpäivien aikana haettiin valmisruokaa, mutta eineksiä pyrittiin välttämään. Ruokalähettiläitä käytettiin satunnaisesti. Lautasmallin tunnistivat kaikki vastaajat.  Kuvien perusteella kuitenkin kotona syödyistä lounaista vain viidennes oli lautasmallin mukaisia. Usein kasvisten osuus jäi liian vähäiseksi verrattuna suositukseen. Lounaalla syötiin harvoin leipää,  joka kuuluisi osaksi malliateriaa.  Etätyöpäivinä ateriarytmin ylläpitäminen saattoi olla haastavaa. Joskus lounastauko venyi pitkälle iltapäivään. 

Etätyössä korostuu vahvasti yksin syöminen. Tämä oli tutkimukseni merkittävimpiä muutoksia. Ennen koronapandemiaa yli 90% vastaajista lounasti työkavereidensa kanssa.  Kotona ruokaseuraa ei yleensä ole tarjolla, ellei mahdollisen perheenjäsenen kanssa osu aikataulut yksiin. Jopa 80% vastaajista ruokailee ilman lounasseuraa. Ruokatauko oli aiemmin merkittävä sosiaalisen hyvinvoinnin edistäjä ja toi kevennystä työpäiviin. Etätyöpäivinä yhdistetään usein lounaan syöminen ja työn tekeminen.  IIman työkavereiden seuraa lounastauot jäivät lyhemmiksi tai ne saattoivat jäädä kokonaan pitämättä. Kuitenkin etätyöpäivinä taukojen pitämisen joustavuutta arvostettiin, se mahdollisti esimerkiksi ulkoilun kesken työpäivän.

Etätyöntekemiseen liittyy paljon muutoksia ja merkityksiä, jotka eivät näy samalla tavalla kuin työpaikoilla. Etätyöhön tulisi suunnitella omat ravitsemissuositukset ja antaa vaihtoehtoja terveellisen lounasruoan saatavuudesta. Työhyvinvoinnin tulee keskittää ohjaustaan sekä tukeaan etätyöntekijöiden ravitsemuksen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen sekä edistämiseen. Etätyöntekijät kantavat koronapandemiassa ehkä liian suurta vastuuta työtehtävistään, ruokailustaan sekä kokevat sosiaalisten suhteidensa heikentyneen.

Reetta Kaarnakorpi

Toimistotyöntekijöiden lounasruokailun muutokset
koronapandemiassa –
”epäsäännöllistä, yksinäistä ja usein työpöydän ääressä”

Tutkimuksen taustaa

Minun Pro gradu -tutkielmani aiheena oli jatkuvan oppimisen käsitteen käyttö. Helsingin yliopiston jatkuvan oppimisen projekti kaipasi gradun tekijöitä selvittämään jatkuvaa oppimista eri näkökulmista. Ilmoittauduin mukaan ja pian havahduin palaavani jokaisessa keskustelussa mielessäni ajatukseen ”Mitä jatkuva oppiminen oikeastaan on? Mitä sillä tarkoitetaan?”. Tästä innostuneena päätin ryhtyä tutkimaan käsitteen käyttöä, sillä aihe ei selkeästi ollut yksiselitteinen. Lähdin selvittämään mihin asioihin käsitteet jatkuva oppiminen tai jatkuva koulutus tieteellisessä tutkimuksessa yhdistyvät ja toisaalta mitä odotuksia tai ehtoja käsitteille asetetaan. Jatkuva oppiminen on Suomen hallitusohjelmassa suurella painoarvolla ja käsite nostaa päätään tasaisesti eri foorumeissa. Etenkin työelämään ja sen muutoksiin liittyvissä keskustelussa jatkuvan oppimisen rooli korostuu, joten käsitteen käyttöä oli tärkeää tarkastella sekä sovittaa oppimisen keskusteluun paremmin. Teoreettinen viitekehys rakentui elinikäisen oppimisen, poliittisen keskustelun sekä taloudellisten intressien ympärille. Työelämä on merkittävä ”pelikenttä” jatkuvan oppimisen käsitteen käytössä, joten se nostettiin myös teoriassa esiin.

 

Toteutus ja tulokset

Tutkimus toteutettiin systemaattisena kirjallisuuskatsauksena ja ne rajattiin koskemaan viimeistä kymmentä vuotta. Tämä tutkimusmetodi valittiin sen vuoksi, että meta-analyysit tiivistivät käsitettä jo valmiiksi tiettyihin teemoihin. Aineistoon löytyi kaikkiaan 16 meta-analyysiä tai katsausta ja tulokset olivat hyvin valaisevia. Jatkuvan oppimisen käsitettä oli tämän tutkimuksen aineiston perusteella käsitelty oppimisen ja sen jatkuvuuden näkökulmasta hyvin vähän, sillä ainoastaan yksi tutkimus lähestyi käsitteitä nimenomaan kasvatustieteen näkökulmasta ja muutama katsaus otti kantaa jatkuvan oppimisen merkitykseen yhteiskunnallisella tasolla. Sen sijaan suurimmassa osassa aineistoa jatkuva oppiminen tieteellisessä tutkimuksessa kytkeytyi eniten työelämään ja siellä tapahtuvaan oppimiseen. Käsite ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen siinäkään kontekstissa, vaan se yhdistyi aina isoista osaamisen kehittämisen ohjelmista yksittäiseen koulutusmuotoon saakka. Toisaalta työelämän havainnot taas kytkeytyivät vahvasti poliittisiin sekä taloudellisiin intresseihin, yksilön sekä yhteisön näkökulmista. Näin ollen jatkuvan oppimisen käsite ajautui olemaan tutkimuksien perusteella enemmänkin ajanjakso elinikäisessä oppimisessa, joka sijoittui vahvasti tiettyyn elämänvaiheeseen. Yksilön aika työelämässä on rajallinen, mutta vuosissa merkittävän pitkä ajanjakso. Jatkuvan oppimisen käsitteen ohjautuminen toimimaan viittauksena työelämässä kehittymiseen ja oppimiseen tai jokin tietyn agendan toteuttamiseen kaventaa ja köyhdyttää käsitteen merkitystä ja toisaalta asettaa sille ehdon, joka voidaan tulkita jopa vallankäytöksi. Oppimisen jatkuvuutta ei kuitenkaan kukaan voi kiistää tai poistaa, sen arvostus tulisi vain nostaa keskusteluissa esille.

Jenni Kautonen-Jusslin

 

Pro gradu: Jatkuvan oppimisen moninaiset tulkinnat

Tutkimuksen taustaa

Pro gradu -tutkielmassani selvitin sitä, mitä inkluusio tarkoittaa eri tehtävissä toimiville varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Kiinnostukseni aihetta kohtaan on lähtöisin sekä varhaiskasvatuksen erityisopettajan työstä että korkeakouluharjoittelusta, jossa pääsin tutustumaan Oikeus oppia -kehittämisohjelmaan. Ohjelmassa selvitellään ja uudistetaan varhaiskasvatuksen tuen rakenteita. Tutkielmassa tarkastelin etenkin sitä, mitä inkluusio tarkoittaa varhaiskasvatuksen henkilöstön käytännön työn kannalta ja toisaalta sitä, millaisina arvoina se vaikuttaa toiminnan taustalla. Aihe on merkittävä, sillä tunnistamalla henkilökunnan käsityksiä inkluusiosta voidaan löytää keinoja edistää lasten osallisuutta varhaiskasvatuksen arjessa. Teoreettisena viitekehyksenä toimi inklusiivisen varhaiskasvatuksen ekosysteeminen malli. Keskeinen käsite tutkielman kannalta oli osallisuus, joka ymmärrettiin etenkin sosiaalisen osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden valossa.

Aineiston kerääminen ja analyysi

Aineisto tutkielmaan saatiin laajemmasta varhaiskasvatuksen tuen nykytilan selvityksestä (Heiskanen, Neitola, Syrjämäki, Viljamaa, Nevala, Siipola & Viitala 2021), ja aineisto koostui selvitykseen liittyvän kyselyn yhdestä kysymyksestä. Analyysin menetelminä käytettiin soveltavasti dialogista tematisointia ja fenomenografiaa. Vastaajat olivat varhaiskasvatuksen erityisopettajia, varhaiskasvatuksen opettajia, lastenhoitajia, perhepäivähoitajia ja päiväkodin johtajia.

Tulokset ja johtopäätökset

Saaduista vastauksista muodostettiin seitsemän teemaa: inkluusiota tukevat pedagogiset ratkaisut ja apuvälineet, inkluusio arvona, yhteistyötahot inklusiivisen varhaiskasvatuksen tukena, inkluusio lapsen oikeutena, inkluusio lapsen paikkana, inklusiivisen varhaiskasvatuksen haasteet sekä riittävä koulutus ja osaaminen inkluusion toteuttamiseen.

Teemoja tarkasteltiin ekosysteemisen mallin valossa. Lapsen lähiympäristöön eli mikrosysteemiin sijoittuivat etenkin inkluusiota tukevat pedagogiset ratkaisut ja apuvälineet. Varhaiskasvatuksen opettajat ja erityisopettajat toivat eniten esille näitä konkreettisia keinoja tukea lasten osallisuutta. Yleisemmällä tasolla inkluusion taustalla oleviksi arvoiksi tunnistettiin osallisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen. Lapsella koettiin olevan oikeus kuulua ryhmään, oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä oikeus saada varhaiskasvatusta omassa lähipäiväkodissaan. Nämä teemat esiintyivät kaikkien ammattiryhmien vastauksissa. Yhteistyötahoja inklusiivisen varhaiskasvatuksen tukena olivat niin vanhemmat, varhaiskasvatuksen erityisopettaja kuin moniammatillinen tiimi. Tähän teemaan liittyviä vastauksia saatiin etenkin varhaiskasvatuksen opettajilta ja erityisopettajilta. Inkluusio näkyi lapsen paikkana eniten varhaiskasvatuksen erityisopettajien vastauksissa, kun taas päiväkodin johtajat ja lastenhoitajat toivat esille inklusiivisen varhaiskasvatuksen haasteita. Riittävää koulutusta ja osaamista inkluusion toteuttamiseen toivoivat kaikki ammattiryhmät, erot olivat pieniä.

Tutkielmani johtopäätösten mukaan inkluusion taustalla olevat arvot tunnistettiin hyvin, mutta osaamista ja resursseja kaivattaisiin lisää. Varhaiskasvatuksen erityisopettajan rooli koettiin tärkeänä osaamisen jakamisessa. Henkilökunnan neuvottomuuden tunnetta voisi helpottaa jo tieto siitä, ettei inkluusio vaadi erityisosaamista, vaan laadukas arjen varhaiskasvatus ja jokaisen lapsen osallisuuden tukeminen usein riittävät. Inkluusion taustalla vaikuttavien arvojen tulee siirtyä arjen toimintaan erilaisina lasten osallisuutta tukevina pedagogisina keinoina. Kun huomioidaan inkluusio niin arvoina, toimintana kuin päämääränäkin, matka kohti inklusiivista varhaiskasvatusta on jo hyvässä vauhdissa. Kiinnostava jatkotutkimuksen aihe olisi selvittää, miten Oikeus oppia -kehittämisohjelma on varhaiskasvatuksen inklusiivisuuteen arjen tasolla vaikuttanut.

Piia Nevala

”Lapsen pitää tuntea, että hän kuuluu ryhmään” – käsityksiä inkluusiosta varhaiskasvatuksessa

Kansainvälisillä organisaatioilla on ollut kasvava rooli eri maiden koulutuspolitiikassa. Puhutaan globalisaatiosta, joka on vaikuttanut laaja-alaisesti yhteiskuntiin. Suomen koulutuspolitiikan kannalta ehkä kaikkein merkittävimmät kansainväliset organisaatiot ovat OECD ja Euroopan unioni. Näiden järjestöjen on arvioitu edistävän niin sanottua uusliberalistista koulutuspolitiikkaa, jonka rooli on kasvanut erityisesti 1990-luvulta alkaen.

Oppilaiden yhdenvertaisuus on ollut tärkeä päämäärä, jonka varaan koulutuspolitiikkaa on kehitetty Pohjoismaissa. Uusliberalistisen koulutuspolitiikan on sen sijaan nähty edistävän ennen kaikkea taloudellista tehokkuutta ja kilpailukykyä.

Tutkimuksen ideana oli lisätä tietoa tästä aiheesta tutkimalla sitä, miten kysymys oppilaiden yhdenvertaisuudesta näkyy OECD:n ja EU:n koulutuspoliittisissa maaraporteissa. Lisäksi tutkittiin sitä, mitä muita erityispedagogiikan kannalta relevantteja kokonaisuuksia raportit nostavat esiin.

Tutkimus oli luonteeltaan laadullinen. Se toteutettiin aineistolähtöisenä sisällönanalyysina. Aineistona hyödynnettiin OECD:n koulutuspoliittisia maaprofiileja ja Euroopan komission maaraportteja, jotka julkaistaan osana niin sanottua Eurooppalaista ohjausjaksoa. Tutkimuksessa näitä raportteja tarkasteltiin Suomen, Viron ja Tanskan tapauksissa. Tutkimus sisälsi siis myös maakohtaisen vertailun elementtejä.

Tuloksia ja pohdintaa

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta OECD:n ja EU:n raporteissa painotettiin neljää eri teemaa. Ensinnäkin järjestöt kantoivat huolta maahanmuuttajataustaisten oppilaiden yhdenvertaisuudesta suhteessa kantaväestöön. Toiseksi aineistossa näkyi kysymys oppilaiden sosioekonomisesta taustasta ja yhdenvertaisuudesta. Kolmas yhdenvertaisuuden näkökulma liittyi sukupuoleen. Lisäksi aineistossa tuotiin esiin rakenteellisia ratkaisuja, joilla yhdenvertaisuutta voidaan kehittää. Esimerkiksi viimeksi mainitusta voi nostaa varhaiskasvatuspolitiikan, jonka avulla voidaan tukea yhdenvertaisuuden toteutumista.

Järjestöjen analyysissa näkyi myös monia erityispedagogiikan kannalta mielenkiintoisia asioita. Nämä voi jaotella oppilaiden suoriutumiseen sekä koulujen laatuun ja luonteeseen liittyviin kysymyksiin. Oppilaiden suoriutuminen pitää sisällään oppilaiden oppimistulokset ja koulutukseen osallistumisen. Koulujen luonne ja laatu puolestaan jakautuu osallisuuteen koulutuksessa ja kouluihin oppimisympäristöinä.

Tutkimusta voisi hyvin jatkokehittää esimerkiksi lisäämällä tarkasteltavien maiden joukkoa syvemmän kokonaiskuvan saavuttamiseksi. OECD julkaisee vastaavia raportteja käytännössä koko jäsenkunnastaan. Myös Euroopan komission maakohtaiset raportit löytyvät kaikista EU-jäsenmaista.

Koulutuspoliittisen kansainvälisen vertailun on todettu lisääntyneen merkittävästi 2000-luvulla. Toisaalta erityispedagogiikkaa koskevaa kansainvälistä vertailua on edelleen tehty melko vähän. Erityispedagogiikka ei myöskään ole ollut OECD:n tai EU:n koulutuspoliittisen mielenkiinnon ytimessä tähän mennessä. OECD:n ja EU:n koulutuspoliittisissa raporteissa tosiasiallisesti kuitenkin käsitellään myös erityispedagogiikan kannalta olennaisia aiheita, kuten tutkimuksesta ilmenee. On hyvä huomata, että samaan aikaan OECD:n PISA-tutkimuksiinkin on lisätty erityispedagogiikkaan liittyviä indikaattoreita. Globalisaation huomioimiseen myös erityispedagogiikassa on siis varmasti aihetta.

Anni Kangasniemi

Pro gradu: Oppilaiden yhdenvertaisuus ja erityispedagogiikka Euroopan komission ja OECD:n maaraporteissa

Taustat ja tavoitteet
Vuoden 2020 maaliskuussa alkoi globaalilla tasolla tarkasteltuna  yhteiskunnallinen muutos. Koronaviruksen (COVID-19) aiheuttaman pandemian vuoksi, etäopiskelusta tuli osa korkeakouluopiskelijoiden tavallista arkea. Verkkopohjainen opetus kuitenkin mahdollisti opintojen jatkamisen, sen fyysisen paikan muutoksesta huolimatta.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata globaalin pandemian aikaista etäopetusta korkeakouluopiskelijoiden kokemana. Tavoitteena oli selvittää, miksi osa opiskelijoista koki etäopetuksen mieluisampana ja itselleen sopivampana kuin toiset. Mielekkään oppimisen teoria toimi apuna sen toteutumisen arvioinnissa.

Tutkimuksen toteutus
Tutkimuksen aineisto kerättiin yksilöhaastatteluina, jotka toteutettiin syksyllä 2020. Sen hetkisten koronarajoitusten vuoksi suurin osa haastatteluista pidettiin etäyhteydellä, zoomin välityksellä. Taustoiltaan suhteellisen heterogeenin aineisto koostui kymmenestä 21–25-vuotiaasta korkeakouluopiskelijasta. Haastateltavat opiskelivat ympäri Suomea, aina Helsingistä Rovaniemelle saakka. Tutkimusaineiston analysointi suoritettiin laadullisin keinoin, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä hyödyntäen. Analysoinnin tuloksena muodostui kolme yhdistävää luokkaa, joissa kuvattiin verkkoympäristön merkitystä opiskelussa, organisaatiolähtöisiä tekijöitä sekä yksilöllisten ominaisuuksien yhteyttä opiskeluun.

Tulokset ja johtopäätökset
Haastateltavat kertoivat kokemuksistaan ja mielipiteistään hyvin avoimesti. Etäopetus näyttäytyi yksilöllisistä eroista riippuen, joko mielekkäänä tai epämieluisana. Ongelmat teknologian ja yhteyksien kanssa koettiin pääsääntöisesti ärsyttävinä ja mielekkyyden tunnetta laskevina. Myös selkeiden ohjeiden puuttuminen laskivat mielialaa ja motivaatiota kurssisuorituksen tekemistä kohtaan. Opiskelijat nostivat myös tuen merkityksen esille. Suurin osa koki vertaistuen puuttumisen omaa opiskeluaan ja jaksamistaan haastavina.

Sosiaalisuuden ja vuorovaikutuksen kaipaaminen oli yhteydessä persoonallisuuseroihin. Persoonallisuuden orientoitumisen piirteistä introvertit pitivät pääsääntöisesti etäopetusta mielekkäämpänä kuin ekstrovertit. Introverteille etäopetus mahdollisti rauhallisen ympäristön, jossa ulkoisia ärsykkeitä pystyi minimoimaan. Samalla kuitenkin ekstrovertit kaipasivat muiden läsnäoloa ja yhteisöllistä luonnetta opiskeluun. Myös kuitenkin omalla asennoitumisella etäopetusta kohtaan oli merkitystä mielekkyyden tunteen kokemisessa. Näin tutkielma rakentaa ymmärrystä akuutin pandemian merkityksestä etäoppimisessa.

Vaikka koronapandemia selätettäisiin, ei paluuta aikaisempaan normaaliin ehkä enää täysin ole. Tutkimuksen tulokset antavat tukea ajatukselle, että verkon välittämä opetus voidaan kokea mielekkäänä. Sen tulisi kuitenkin huomioida yksilölliset erot opiskelumieltymyksissä. Tutkimus voi tuoda korkeakouluille uusia näkökulmia etäopetuksesta suoraan opiskelijoiden silmin. Jatkoa ajatellen mielekkääseen verkko-opetukseen ja sen kehittämiseen olisi tärkeä keskittyä jo koulutuksessa, sillä opettaja omaa etäopetuksessa keskeisen roolin pedagogisen pätevyytensä puolesta.

Lotta Honkanen

Korkeakouluopiskelijoiden kokemuksia etäopiskelusta pandemian aikana – ”Zoom University”

Milloin viimeksi olet puhunut, lukenut tai kuullut jotain kouluun liittyvää? Jos tarkastellaan pelkästään yle.fi-verkkopalvelua, voidaan todeta, että perusopetukseen tai toisen asteen koulutukseen liittyvää sisältöä ilmestyi vuonna 2019 kahtena päivänä kolmesta. Lisäksi tulevat kaikki muut erilaiset mediat kuten sanomalehdet, televisio, sosiaalinen media, aikakauslehdet ynnä muut. Puhumattakaan ihmisten välisistä keskusteluista niin epävirallisissa kuin virallisissakin yhteyksissä. Kaikista mahdollisuuksista tutkielmaani valikoituivat opettaja-kirjailija Tommi Kinnusen yle.fi-verkkopalveluun kirjoittamia koulua koskevia kolumneja.

Faktan ja fiktion rajalla

Kolumnien määrä erilaisilla julkaisualustoilla on kasvamassa, mutta sen asema tekstilajina ei ole kiistaton, jonka vuoksi se on tutkimuskohteena herkullinen. Tekstilajikäsityksen mukaan tekstilajiksi eli genreksi määritetään sellainen, jonka tekstit täyttävät tietyt tyypilliset piirteet, on suunnattu rajatulle lukijajoukolle ja niillä on yhteisiä päämääriä. Kolumnille tyypillistä on sen liikkuminen fiktion ja faktan rajamailla, mutta sen muoto, lukijajoukko ja päämäärät vaihtelevat.

Aineistokseni olen valinnut viisi Tommi Kinnusen yle.fi-verkkopalvelussa julkaistua kolumnia vuosilta 2017–2020. Tähän tutkielmaan valitut käsittelevät kaikki aiheiltaan jollain tapaa opetuk-sen järjestämistä tai siihen liittyvää julkista keskustelua. Jokainen teksteistä on samalla yhden opettajan kirjoittamia näkemyksiä koulusta. Tätä kautta katson niiden olevan vahvasti kytköksissä myös kouludiskurssin tuottamiseen. Näkökulma vaikutti mielenkiintoiselta, koska tällä hetkellä ei muiden opettaja-kirjailijoiden ajatuksia tuoda nähdäkseni yhtä vahvasti valtakunnallisella ilmaisella alustalla esiin.

Puolifiktiivisenä tekstinä kolumnin voi ajatella olevan lukijakeskeinen eri tavoin kuin journalistinen sisältö, jossa kirjoittajalla on erityinen vastuu tiedon välittäjänä. Tällöin lukijan voi ajatella ennemmin vastaanottajaksi. Olen analysoinut aineistoani retorisen analyysin avulla ja tarkastelen erityisesti erilaisia lukijan ideaaleja. Niiden analyysiin taas olen hyödyntänyt kertomusteoreettista mallia. Tästä näkökulmasta ajateltuna on kiinnostavaa pohtia, kuinka hyvin kertomuksellisten tekstien retoriikan analysointiin tarkoitettu näkökulma lukijasta soveltuu kolumnien retoriikan tarkasteluun

Opettajan rooli kouluun kohdistuvissa muutoksissa

Tutkielmani tulokset muodostuvat yhdeksi kouludiskurssin osaksi ja tarjoavat kurkistuksen opettajan näkökulmaan koulua koskevaan puheeseen mediassa. Teksteistä välittyy ihanne oppilaiden tasa-arvoisesta osallistumisesta ja mahdollisuuksista opiskeluun. Ne kumpuavat juuri perinteisestä yhteiskunnallisen tasa-arvon käsitteestä eikä niinkään uusliberalistisessa puheessa vallitsevasta tasa-arvokäsityksestä. Puheen lajien vaihtelu eri lukijaideaalien välillä tuottaakin koulupuhetta, jossa opettaja nähdään puskurina koulun sisällä tapahtuvan toiminnan ja kouluun kohdistuvan muutospuheen välissä. Se vaikuttaa asettuvan poikittain tuohon diskurssiin yleisesti kuuluvien arvojen suhteen. Ilmiö vaatisi kuitenkin edelleen tarkempaa tutkimusta. Olisikin mielenkiintoista lukea pohdintaa tilanteesta, jossa päästäisiin havainnoimaan tätä roolia muualtakin kuin asiakirjoista.

Kreetta Kalske

Pro gradu: ”Miksi koululaitos ei ole tätäkään onnistunut hoitamaan kuntoon”  Retorinen analyysi Tommi Kinnusen kolumneista

Tutkimuksen taustaa

Jo ennen opintojeni alkamista opettajan sijaisuuksia tehdessäni sekä omia kouluaikoja miettiessäni olin pohtinut sitä, minkälainen merkitys tunteilla on oppimisessa. Positiiviset tunteet opittavaa asiaa kohtaan tekevät opittavasta asiasta mielekästä ja oppimisesta mukavaa. Ikävät tunteet puolestaan voivat vaikuttaa oppimiseen kielteisesti ja saada opittavan asian tuntumaan ikävältä.

Kiinnostukseni matemaattista ongelmanratkaisua kohtaan heräsi puolestaan opintojen aikana. Kiinnostuksen heräämiseen vaikutti se, että omana kouluaikanani ongelmanratkaisua ei juurikaan opetettu, joten aihe oli uusi minulle. Lisäksi ongelmanratkaisu on hyvin keskeinen osa opetussuunnitelmaa sekä mielekäs tapa kehittää matemaattista ajattelua. Matematiikka kun ei ole vain kirjan tehtävien tekemistä, vaan sitä voi opettaa monipuolisesti eri tavoin. Ongelmanratkaisutehtävissä minua kiehtoo se, että niitä voivat tehdä hyvin eritasoiset oppilaat. Lisäksi ne tarjoavat onnistumisen kokemuksia kaiken tasoisille oppilaille. Avoimissa ongelmanratkaisutehtävissä on useita eri vastauksia ja monesti ensimmäisiin ratkaisuihin on helppo päästä, mutta toisaalta tekijä voi myös haastaa itsesään ja keksiä useita eri ratkaisuja tehtävään. Oli luontevaa yhdistää nämä kaksi kiinnostuksen kohdetta gradussani.

Tutkielmassani tutkin kuutta alakouluikäistä lasta kun he tekivät matemaattista ongelmanratkaisutehtävää. Tutkin minkälaisia vaiheita lasten ongelmanratkaisuprosessiin sisältyi sekä minkälaisia tunteita sen aikana heräsi.

Tutkimuksen toteutus ja tulokset

Toteutin tutkimukseni keskellä koronapandemian ensimmäistä aaltoa. Koronan suljettua koulut, jouduin luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastani mennä alakouluun tutkimaan oppilaiden kokemia tunteita kun he tekivät ongelmanratkaisutehtävää. Lopulta tutkimus toteutettiin siten, että tutkimani lapset olivat etäyhteydessä kanssani samalla kun he tekivät ongelmanratkaisutehtävää.

Saamani tutkimustulokset noudattelivat aikaisempia tutkimustuloksia, lasten ongelmanratkaisuprosessista löytyi kolme eri vaihetta, joista ensimmäisessä he tutkivat ongelmaa, seuraavassa vaiheessa lapset alkoivat miettiä ratkaisuja ja viimeisessä vaiheessa he kokeilivat ratkaisujaan. Nämä vaiheet olivat osittain päällekkäisiä ja lapset liikkuivat eri vaiheiden välillä joustavasti. Tunteita, joita pääasiassa havaitsin olivat ilon tunteet kun lapset onnistuivat pääsemään eteenpäin tehtävässä ja turhautumia, mikäli heistä tuntui, ettei tehtävä edistynyt.

Tulevaisuudessa opettajien olisi hyvä ottaa ongelmanratkaisu vielä kiinteämmäksi osaksi matematiikan opetusta, koska sen avulla voidaan monipuolistaa matematiikan opetusta ja lapset saavat  onnistumisen kokemuksia matematiikasta. Onnistumisen kokemukset voivat johtaa myös positiivisempiin ajatuksiin matematiikkaa kohtaan. Lisäksi oppimisen aikana koettuja tunteita on tärkeätä tutkia, koska tunteilla on suuri merkitys oppimisella ja tiedostamalla oppimisen aikana herääviä tunteita, opettaja voi tukea oppilaita, mikäli he kokevat usein ikäviä tunteita oppimistilanteissa. Aihetta olisi tärkeä tutkia nimenomaan lasten ja nuorten osalta lisää, koska heitä koskevia tutkimuksia ei vielä hirveästi ole.

Jessi Wirén,

Se on niin kuin sellainen hyvä tunne, tulee iloiseksi” Iloa ja turhaumia avoimessa
ongelmanratkaisuprosessissa

 

Tutkimuksen tausta ja tarkoitus

Ruokahävikki on kaikkia koskeva ajankohtainen ilmiö ja maailman laajuinen ongelma, jonka vähentämiseen tulisi pyrkiä erilaisin toimin. Ruokahävikin muodostumisella on vaikutuksia moniin eri asioihin, kuten esimerkiksi talouteen ja ympäristöön. Koko ruokaketjussa muodostuu hävikkiä yli miljardi tonnia vuodessa ja kolmasosa tuotetusta ja syötäväksi kelpaavasta ruoasta meneekin hukkaan eri tuotantoketjun vaiheissa. Koko ruokaketjussa kaikista eniten hävikkiä tuottavat kotitaloudet, ja jotta kotitalouksien hävikin vähentämiseen voitaisiin vaikuttaa, on siksi sen tutkiminen tarpeellista. Tutkimuksia kotitalouksien ruokahävikkiin liittyen onkin tehty viimeaikoina paljon.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää kotitalouksien toimintaa ruokahävikkiin ja sen vähentämiseen liittyen. Toiminnan teoriaa ja siitä pohjautuvaa toimintajärjestelmän mallia hyödyntäen selvitin kotitalouksien ruokahävikin syntymisen syitä, vähentämisen keinoja ja sitä, miten toimintajärjestelmä ja sen osa-alueet näyttäytyvät kotitalouksien ruokahävikkiin liittyvän vähentämisen toiminnassa. Toiminnan teorian mukaan toiminnalla on aina jokin kohde joka halutaan saavuttaa, ja toiminta ja teot määrittyvät aina välineiden kautta.

Tutkimuksen toteutus ja tulokset

Ruokahävikillä tarkoitettiin tutkielmassa poisheitettyä ruokaa, joka on ollut aiemmin syötäväksi kelpaavaa ja olisi voitu käyttää ihmisravintona.  Ruokahävikiksi ei laskettu perunan, kananmunan- ja hedelmien kuoria, kahvin ja teen poroja, luita, kalanruotoja ja nahkaa ynnä muita vastaavanlaisia tuotteita.

Tutkimus oli laadullinen tutkimus, jonka kohderyhmänä oli ruokahävikin vähentämisestä kiinnostuneet ihmiset. Tutkimuksen aineiston keräys toteutettiin kyselyhaastattelulla, jossa oli sekä strukturoituja, että avoimia kysymyksiä. Kysely lähetettiin kohderyhmälle Facebookin ruokahävikkiryhmän kautta ja vastauksia 89 kappaletta. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysiä apuna käyttäen.

Ruokahävikin syntymisen syiden ja vähentämisen keinojen tulokset noudattelivat aikaisempia tutkimustuloksia. Molemmissa painottuivat oman toiminnan, sekä muiden vaikutus, ja oikeanlaiset välineet. Tuloksissa näyttäytyi toimintajärjestelmän mukaisesti oppiminen ja kehitys, sekä korostui tutkittavien mielestä niiden tärkeys ruokahävikin vähentämisessä. Oikeanlaiset välineet koettiin tarpeellisiksi, mutta paikoitellen niiden saanti mainittiin puutteelliseksi. Tärkeäksi koettiin myös kokeilunhaluisuus ja rohkeus soveltaa. Monet kotitaloudet olivat myös laajentaneet ruokahävikin vähentämistään oman kotitaloutensa ulkopuolelle, hyödyntäen erilaisia ruokahävikki sovelluksia, sosiaalista mediaa, kauppojen hävikkituotteita, sekä lähipiirin ruokahävikkiä. Ruokahävikin vähentämistä oli laajennettu myös ruokajätteiden vähentämiseen.

Tulevaisuudessa tulisi entistä enemmän tiedottaa ja käydä keskustelua ruokahävikin vaikutuksista, sekä vähentämisen keinoista, varsinkin kun ihmiset kokevat tiedon saannin liian vähäiseksi. Aiheesta tulisi myös selvittää tarkemmin oppimisen ja kehittymisen, sekä välineiden merkitystä ruokahävikin vähentämiseen liittyen.

Tanja Heikkinen,

Kokeilijakokkeja ja kasvisliemiä- Ruokahävikin syntymisen syyt ja sen vähentäminen kotitalouksien toiminnassa