Kuukausi: joulukuu 2020

Meilahden kampuksella on tarjolla joka vuosi kolme yliopistopedagogiikan kurssia. Tänä syksynä 30 opettajaa, tutkijaa, kliinikkoa sekä muutama koulutussuunnittelija osallistui Oppiminen yliopistossa -kurssille. Mitä osallistuneet oivalsivat kurssilla?

Kurssi on monelle lääketieteellisen tiedekunnan opettajalle ensikohtaaminen yliopistopedagogiikan kanssa. Ensimmäisen pedagogiikan kurssin teema ”Oppiminen yliopistossa” saattaa yllättää, ja eräs kurssilainen kirjoittaakin:

”Meni pitkälle toiseen kurssikertaan ennen kuin ymmärsin, että ’aiheeseen’ ei ikinä päästäkään, tai siis että aihe ei ole se minkä luulin – ei voi osata opettaa, ellei mieti, miten opitaan!”

Paradoksaalisesti oppimiseen ja opiskeluun keskittyminen saattaakin vapauttaa aloittelevan opettajan opetukseen liittyvästä jännityksestä. Opiskelijan oppimisen kannalta tärkeää on se, miten hän osaa tukea opiskelijoita oppimisessa. Egosentrinen pelko siitä, että hyväksi opettajaksi tullakseen hänellä täytyy olla sädehtivän viihdetaiteilijan karismaa, voi väistyä. Opettaja – sinun ei tarvitse olla tähti ollaksesi hyvä opettaja.

Ulkoinen motivaatio muuttuu sisäiseksi

Dosentuurin hakemisen edellytyksenä on vähintään viisi opintopistettä yliopistopedagogiikan opintoja. Moni kurssilainen tunnustaa heti kurssin alussa, että tämä ulkoinen motivaatio on tärkein syy käydä kurssi. Kurssilaisten oppimisraporttien pohjalta näyttää siltä, että ulkoinen motivaatio muuttuu usein sisäiseksi, koska kurssilla käytetään aktivoivia opetusmenetelmiä ja kurssin materiaalit liittyvät läheisesti lääketieteiden ja lähitieteiden opetuskäytäntöihin.

Kiinnostus uusiin, oman opiskeluajan jälkeen tulleisiin opetusmenetelmiin herää kurssin aikana, mikä lisää myös sisäistä motivaatiota. Osoituksena kiinnostuksen heräämisestä, monet ilmoittautuvat keväällä alkavalle jatkokurssille, yksi osallistuja jopa ”omaksi ihmeekseen”.

Kurssilla myös tutustutaan tarkemmin tutkimukseen siitä, mitä ulkoisella ja sisäisellä motivaatiolla tarkoitetaan ja miksi kiinnostuksen ja sisäisen motivaation herättäminen opiskelijoissa on oppimisen kannalta erityisen tärkeää. Oppimisympäristöllä ja opettajilla on siinä keskeinen rooli, ja motivaatio voi muuttua ja usein muuttuukin yhden kurssin aikana.

Myös uuden tiedon sovellettavuus lisää sisäistä motivaatiota. Yksi kurssilainen kuvasi soveltamisen tärkeyttä seuraavasti:

”Onnea on ollut luennoilla opittujen asioiden siirtäminen heti käytäntöön. Erittäin tyytyväisin mielin olen ottanut oppimani asiat käyttöön, sillä minulla sattui syksyn aikana olemaan samaan aikaan käynnissä luentokurssi.”

Kurssilla opittujen tietojen ja taitojen soveltaminen ei rajaudu vain opetustyöhön; motivointi- ja ryhmän ohjaamisen keinoja voi kurssilaisten kokemuksen mukaan soveltaa myös muissakin työelämän tehtävissä. Esimerkiksi taito kuunnella ja esittää avoimia kysymyksiä ovat hyödyllisiä niin esimiehelle kuin moniammatillisen tiimin jäsenellekin.

Omat opiskelukokemukset saavat uusia merkityksiä

Kurssilla perehdytään muun muassa tutkimukseen opiskelijoiden lähestymistavoista oppimiseen. Syväsuuntautunut, strateginen ja ei-reflektiivinen lähestymistapa oppimiseen sekä opintomenestyksen kannalta tärkeät pystyvyysuskomukset tulevat tutuiksi. Monet kurssilaiset alkavatkin pohtia aikaisempia opiskelukokemuksiaan, ja ne jäsentyvät uudella tavalla oppimiseen liittyvän tutkimustiedon valossa esimerkiksi seuraavasti:

”Nyt ajattelen, että pääsin aikoinani lääketieteelliseen, koska minulla oli vahva pystyvyysuskomus ja akateemisen kodin tuki, vaikka en ollutkaan koulussa laudaturin oppilas.”

Pohdintojen tuloksena kurssilaiset ovat myös alkaneet ajatella, minkälainen oli opiskelunaikainen oppimisympäristö ja miten paljon vaivaa ja suunnittelua siinä on ollut takana.

”Vasta jälkikäteen huomaan, miten opiskelijoita on opetusratkaisujen avulla ohjattu syväsuuntautuneeseen opiskeluun. Nyt vasta oivallan, miten paljon vaivaa opettajat ovat nähneet opetuksen eteen.”

Ongelmalähtöisen oppimisen haasteet

Kurssilaiset haastattelevat omia opiskelijoitaan itseään kiinnostavasta näkökulmasta sekä analysoivat ja esittelevät tulokset ryhmätyönä koko kurssille. Haastattelu onkin oivallinen tapa päästä ”opiskelijan pään sisään”. Näiden haastattelujen avulla saamme hyödyllistä tietoa siitä, miten opiskelijat kokevat opintonsa tiedekunnassamme, esimerkiksi Lääketieteen ja hammaslääketieteessä käytetyn Ongelmalähtöisen opetusmenetelmän (Problem Based Learning eli PBL) soveltamisesta.

Eräs kurssilainen pohtii:

”Preklinikan kokemusteni sekä tällä kurssilla haastattelemieni opiskelijoiden pohdintojenkin perusteella arvelen, että PBL on kyseisen vaiheen opiskelijoille liian haastava ja/tai biolääketieteellisiin aiheisiin vaikeasti sovellettava menetelmä. PBL-opetuksissamme opettajan korvautuminen pedagogisesti kokemattomammalla tuutorilla sekä epämääräisen laajan, mutta lopulta yhteen eksaktiin kysymykseen typistyvän oppimistavoitteen (”problem”) pyörittely johtivat siihen, että aitoa aivoriiheä ja uuden oivaltamista ei päässyt syntymään, ja opiskelijat taantuivat toistamaan muistiinpanojaan ryhmälle vaihtelevan kiusaantuneina.”

Anna opiskelijan loistaa

Toinen kurssilainen oli ymmärtänyt vasta tällä kurssilla, että ongelmalähtöistä oppimista soveltava opettaja ei olekaan laiska, vaan tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden olla oman oppimisensa subjekteja, mikä voimaannuttaa heitä. Samaa voimaantumisen teemaa jatkaa kolmas kurssilainen, joka pohtii opettajan rooliaan seuraavasti:

”Minun tulee olla erityisen tarkka siinä, etten liian herkästi lähde sanoittamaan uusia löydöksiä tai opittuja asioita opiskelijoille vaan annan opiskelijoiden loistaa silloin kun he ovat saaneet jonkin tärkeän asian itsenäisesti opittua.”

Kurssilla käsitellään vuorovaikutuksen ja ryhmän toiminnan merkitystä tutkimuksen valossa. Oppimisen kannalta sekä opettajan ja opiskelijan välinen vuorovaikutus että opiskelijoiden vertaisvuorovaikutus ovat tärkeitä.

Eräs kurssilainen kiteyttää oivalluksensa seuraavasti:

”Kurssin jälkeen ajattelen, että jokainen vuorovaikutustilanne opiskelijoiden kanssa on mahdollisuus positiivisiin, energisoiviin tunteisiin jotka paitsi voivat tunteiden tasolla mahdollistaa aivan uuden tason oppimista, myös voivat antaa minulle opettajana aivan erilaisen minäpystyvyyden kokemuksen. Opettajankin täytyy päästä kasvamaan paremmaksi opettajaksi oppimisprosessista nauttien, se on opiskelijoiden etu!”

Toinen opiskelija kirjoittaa:

”Kurssi avasi sekä kirjallisuuden että kurssilla tehtyjen runsaiden ryhmätöiden kautta ryhmän keskeistä roolia opinnoissa. Oppimista ei voi nähdä pelkkänä mekaanisena suorituksena tai hermoverkkojen ehdollistamisena, vaan tarvitaan myös sosiaalinen piiri ja emotionaalista turvaa sekä vertaisilta että pidemmälle edenneeltä hahmolta; myös oppimisella on sosiaalinen ulottuvuutensa.”

Tee niin kuin opetat – walk the talk

Meidän opettajien tärkeänä periaatteena on ollut, että toimimme niin kuin opetamme. Emme luennoi aktivoivista opetusmenetelmistä, vaan käytämme niitä ja ohjaamme kurssilaisia kokemuksen jälkeen reflektoimaan sekä oppimisen sisältöjä että opetusmenetelmää.

Näissä poikkeusoloissa tämä periaate on ollut erityisen haastava, mutta sinnikkäästi olemme opetelleet etäopetusvälineitä ja demonstroineet parhaamme mukaan niiden käyttöä kurssilaisille. Paras palaute onkin, jos näin on opiskelijoiden kokemuksen mukaan tapahtunut.

Tällainen oivalluksen ilo välittyy seuraavasta kommentista:

”Oli ilo huomata, että kurssillamme opettajat eivät puhuneet näistä asioista vain teoriassa vaan monella tavalla toivat ryhmätyöskentelyn ja muut aktivoivat opetusmenetelmät mukaan myös kurssin opetusmenetelmiksi.”

Kurssi teki minusta pedagogisen ajattelijan

Kurssilla korostetaan, että opettajana kehittyäkseen tulee oppia tietoisesti reflektoimaan omia kokemuksiaan suhteessa yliopistopedagogiseen tietoon. Opiskelu kurssilla on tiedon omaksumisen ja omien kokemusten jatkuvaa ristipölytystä.

Tätä pohdintaa tehdään kirjoittamalla yhteiselle Moodle-alueelle pohdintoja ennakkotehtävistä, tekemällä etäopetuspäivissä eri kokoisissa pienryhmissä aktivoivia tehtäviä kustakin teemasta, sekä työstämällä keskustellen vertaisryhmässä opiskelijahaastattelutehtävää.

Nämä vaihtelevat työtavat auttavat osallistujia tulemaan tietoiseksi omasta tavastaan oppia, opiskella ja opettaa.

”Toisen lähiopetuskerran jälkeen ymmärrän oppivani koko ajan ja joka paikassa ja sen että olen koko elämäni harrastanut reflektiota! Alan ymmärtää, miksi koen korona-ajan ja etätyöskentelyn niin vaikeaksi: peilaan tutkimusaiheitani työtovereideni kanssa päivittäin ja opin heiltä ja heidän kanssaan.”

”Yliopistopedagogiikan kurssin myötä tulin kuitenkin tietoiseksi omista opetusmenetelmistäni, opetustilanteissa luomastani oppimisympäristöstä, opetukseen ja oppimiseen liittyvistä uskomuksistani ja käsityksistäni sekä pedagogiikan teorioista ja käsitteistä. Kurssi on siis tehnyt minusta pedagogisen ajattelijan.”

Kurssin tavoitteena on myös antaa työkaluja jatkuvaan kehittymiseen opettajana, mikä näkyy vaikkapa seuraavassa lainauksessa:

”Mielestäni opettajan kuin missään muussakaan työssä ei ole koskaan valmis ja omaa toimintaa tulisi jatkuvasti voida reflektoida. Hyviä luentoja kuunnellessani poimin jatkuvasti uusia vinkkejä kokemusvarastooni.”

Oppimista tapahtuu epämukavuusalueella

Yksi kurssin teemoista oli opiskelijan rohkaiseminen hänen epämukavuusalueelleen, niin sanotulle ”lähikehityksen vyöhykkeelle”, jossa uuden oppimista tapahtuu. Tämä epämukavuus voi tuntua jännitteinä opiskelijan ja opettajan välillä. Jos jännite on rakentava, se houkuttelee opiskelijaa uuden oppimiseen. Eräs kurssilainen pohtii:

”Kun en enää pelkää jännitteellistä oppimisympäristöä, vaan uskallan luoda sen rakentavassa ja positiivisessa hengessä, toivon pystyväni kannustamaan opiskelijoita oman mukavuusalueensa ulkopuolelle lähikehityksen vyöhykkeelle.”

Toinen kurssilainen laajentaa tätä koskemaan omaa opettajuuttaan:

”Oma vahvuuteni on kykyni olla epämukavuusalueella. Osaan olla altis vuorovaikutukselle opiskelijoiden kanssa ja olla valmis pohtimaan asioita ääneen sekä myöntämään, etten osaa kaikkea. Tämän hallitsin jo ennen kurssille tuloa, mutta sen merkityksen olen kurssin myötä ymmärtänyt paremmin.”

Pienin askelin kohti opiskelijalähtöistä opetusta

Kurssi herättää osallistujissa riittämättömyyden tunnetta, koska pedagoginen ymmärrys hyvistä opetusmenetelmistä ja tavoista olla vuorovaikutuksessa lisääntyy, mutta keinoja ja rohkeutta toteuttaa niitä ei kaikilla vielä ole. Lisäksi uuden kehittäminen vie aikaa:

”Resurssini vain eivät riitä opetukseni muuttamiseen opettajakeskeisestä luento-opettamisesta flippaukseen ja tutoriaalien tekemiseen.”

Korostammekin, että tärkeätä on alkaa soveltaa kurssilla syntyneitä oivalluksia pienin askelin. Oman yksikön muu opetushenkilökunta on tärkeä tuki.

Lopuksi vielä erään kurssilaisen kiteytys siitä, miksi Meilahden opetus- ja tutkimushenkilöstön kannattaisi osallistua yliopistopedagogiikan kursseille:

”YP 1 -kurssi olisi ehdottoman suositeltava kaikille opetustyötä tekeville, jotta yleiskäsitys nykyaikaisesta opetuksesta tulisi tutuksi.”

Kiitokset: Lämmin kiitos kollegalleni Eeva Pyörälälle, jonka kanssa suunnittelimme ja toteutimme kurssin sekä kaikille kurssilaisille, joiden loppupohdintateksteihin tämä kirjoitukseni perustuu. Erityinen kiitos seuraaville kurssilaisille, joiden tekstejä olen lainannut tekstissäni suoraan tai epäsuorasti: Milla Ahola, Sina Hulkkonen, Eveliina Joensuu, Tuija Jokinen, Heli Järnefelt, Sini Laakso, Maarit Malin, Heli Mönttinen, Eliisa Netti, Mari Nummela, Heli Salmi, Susanna Surakka, Katriina Tarkiainen, Sirpa Tarvainen ja Anna Vasara.

Saara Repo
pedagoginen yliopistonlehtori, FT, VTL

Covid-19-pandemian aiheuttamia sosiaalisen elämän mullistuksia on toistaiseksi käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin itse sairautta. Pandemia on kuitenkin muuttanut arkipäiväämme enemmän kuin kukaan olisi uskonut viime maaliskuussa.

Jo taudin alkuvaiheessa viranomaiset julkaisivat kokoontumis- ja matkustussuosituksia ja -rajoituksia. Saimme runsaasti hygieniaohjeita muun muassa käsienpesuun, yskimiseen ja turvavälien pitämiseen. Suorien rajoitusten ja suositusten lisäksi elämäämme on muuttanut myös oma käyttäytymisemme. Ihmiset ovat tulkinneet ja soveltaneet rajoituksia ja ohjeita eri lailla, jotkut hyvinkin kirjaimellisesti, toiset väljemmin. Vasta syksyllä alettiin laajemmin puhua pandemian aiheuttamista eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista.

Sosiaalisten suhteiden rajoittuminen on ollut yleistä varsinkin iäkkäämpien ihmisten kohdalla. Liikkuminen kodin ulkopuolella on vähentynyt, kun kasvokkaisia tapaamisia on ohjeistettu välttämään kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Perhe- ja ystävätapaamiset ovat vähentyneet, ja monet juhlat on peruttu. Jotkut ovat jopa kokonaan lopettaneet muiden ihmisten tapaamisen taudin pelossa.

Myös yliopistossa työskentely on väistämättä muuttunut. Yliopistoon tuli keväällä etätyösuositus, ja opetus meni pääosin verkkoon. Aiemmat työtavat piti muuttaa lennossa. Ihme kyllä, työntekijät ovat pystyneet yllättävän joustavasti vastaamaan tähän suureen haasteeseen. Hyvin toimiva tietotekninen infrastruktuuri ja tuki ovat osaltaan mahdollistaneet näin suuret ja nopeat työelämän muutokset.

Olisikin mielenkiintoista tutkia systemaattisesti, miten ihmiset ovat kokeneet nämä työelämän muutokset, esimerkiksi kasvokkaisen opetuksen ja kokousten muuttumisen verkkotapaamisiksi. Moni opettaja on maininnut etäopetuksen yhdeksi pulmaksi sen, että vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on vähentynyt.

Luennon pitäminen ”eetteriin” on raskaampaa kuin elävässä opetustilanteessa, koska välitöntä vuorovaikutusta ei synny. Spontaani kommentointi ja keskustelu eivät tahdo viritä, eikä opettaja saa sitä sanallista ja ei-sanallista palautetta, joka on sisäänrakennettu normaaliin opetustapahtumaan. Monet valittavat sitä, että työskentely tunnista toiseen verkossa on puuduttavaa ja väsyttävää, kun kasvokkaisten opetustapahtumien paras anti, kysymysten esittäminen ja ajatusten lennokas vaihto, jää pois. Nämä kommentit vahvistavat käsitystä, että digitaalinen opetus voi olla hyvä tuki, mutta ei missään tapauksessa korvaa perinteisiä opetustilanteita.

Pandemia on vaikuttanut myös tutkimuksen tekemiseen. Tutkimusaineistojen keruu on saattanut hidastua tai jopa katketa, mikä on tietysti huomattava haitta tutkimushankkeen etenemiselle. Varsinkin nuorille tutkijoille tämä voi olla onnetonta. Tutkimuksen teosta on voinut tulla myös aiempaa yksinäisempää, kun tutkimusryhmien tapaamisia on siirretty verkkokokouksiksi. Nämä palaverit tietenkin toimivat paremman puutteessa, mutta niissäkin monet kasvokkaisen vuorovaikutuksen yksityiskohdat jäävät puuttumaan.

Esimerkiksi puheenvuorojen vaihtoon liittyvä katseen siirto seuraavaan puhujaan ja kehon liikkeet voivat jäädä huomaamatta. Siksi keskustelukumppanit eivät voi olla varmoja, milloin puhuja on päässyt puheenvuoronsa loppuun. Vuoronvaihdosta tulee kankeaa, jos joudutaan käyttämään sanallisia aloituksen tai lopetuksen keinoja. Välillä kiusaavat tekniset ongelmat; esimerkiksi kamera kuormittaa linjoja ja ääni pätkii. Jopa yliopiston vaihto-ohjelmia on ehdotettu virtuaalisiksi. Siinä kyllä vaihdon moninaiset tavoitteet kutistuvat surkean vähiin.

Kasvokkaiset tapaamisetkin ovat muuttuneet. Yksi paljon keskusteltu aihe on ollut kasvosuojien käyttö. Vielä keväällä maskien antamasta suojasta käytiin pitkään debattia puolesta ja vastaan, ja käytön suositukset sekä käyttöön liittyvä viestintä olivat ristiriitaista. Vähitellen tunnustettiin, että tauti voi tarttua kosketus- ja pisaratartunnan lisäksi aerosolien välityksellä. Esimerkiksi puhumisen aikana puhujasta leviää ympäristöön pienenpieniä hiukkasia, joilla taudinkantaja voi tartuttaa samassa tilassa olevan ihmisen. Lopulta syksyllä maskien käyttöä alettiin suositella valtiovallankin taholta, mutta niiden käyttö lähti yllättävän hitaasti liikkeelle, eikä niitä edelleenkään käytetä kattavasti.

Oletan, että yksi syy kasvomaskin käytöstä kieltäytymiseen on sen aiheuttama keskustelun epämukavuus. Puhekulttuuriimme ei ole kuulunut kasvojen peittäminen, ja esteettömällä puhekumppanin kasvojen näkemisellä onkin monia tehtäviä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kasvojen ilmeillä välitetään merkityksiä, ja maski peittää osittain kasvojen kriittisiä kohtia. Varsinkin tunneviestien sisältö voi jäädä tavoittamatta, jolloin myös huumorin ja vakavan viestin erottaminen voi vaikeutua kasvosuojan vuoksi.

Kasvomaski vaikuttaa myös monella muulla tavalla puhumiseen ja vuorovaikutukseen. Koska maski peittää huulion, puheen vastaanotto heikkenee, kun huulioluku estyy. Lisäksi maski vaimentaa merkittävästi puhetta, jolloin varsinkin meluisassa ympäristössä kuuleminen vaikeutuu. Tästä kärsivät erityisesti kuulovammaiset ihmiset, mutta myös normaalikuuloiset joutuvat pinnistelemään kuuloaan. Huulioluvun parantamiseksi on ainakin asiointitilanteisiin esitetty ikkunallisten maskien käyttöä.

Fyysistä etäisyyttäkin keskustelukumppaniin on pitänyt kasvattaa. Olen ollut syksyllä kahdessa karonkassa, jossa osanottajat istuivat pöydässä aluksi metrin päässä toisistaan. Täytyy myöntää, että illan kuluessa turvavälit lyhentyivät. Tämä kaikki – maskit, turvavälit ja fyysinen etäisyys – tuo haastetta kasvokkaiseen keskusteluun. Näitä asioita kannattaa pohtia, kun ihmetellään, miksi kaikki eivät noudata rajoituksia optimaalisesti. Toivotaan, että rajoituksista päästään vähitellen rokotuksen myötä.

Aloitamme siis ensimmäisen koronajoulun vieton, ja toivottavasti se jää viimeiseksi koronajouluksi.

Joulu on aina ollut sosiaalinen juhla, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen perheen, suvun ja ystävien kesken. Toivottavasti joulun vietto onnistuu tänäkin vuonna myös yhteisyyden tunteen osalta, vaikkakin todennäköisesti aiempaa pienemmissä piireissä.

Jos läheisten fyysinen tapaaminen ei ole mahdollista, etäyhteydet voivat lievittää ikävää. Joulutervehdys ilahduttanee erityisesti tänä jouluna.

Toivotan kaikille lukijoille lämminhenkistä joulua sekä onnea ja hyvää vointia vuodelle 2021.

Anu Klippi
professori, emerita

Suuret kriisit panevat yhteiskunnat pohtimaan, miten asioita voisi jatkossa tehdä toisin, jotta olisimme paremmin valmistautuneita tulevaisuuden koettelemuksiin. Kriisit myös kirkastavat elämän osa-alueiden tärkeysjärjestystä.

Luonto ja maaseutu ovat olleet monelle suomalaiselle tärkeä pelastus, turvapaikka ja henkireikä nykyisen pandemian aikana. Luonto on myös tarjonnut mahdollisuuksia maksuttomaan kuntoiluun ja mielenrauhan löytämiseen. Viruksen leviäminen on tuonut esille kaupungistumiseen liittyvät ongelmat, ahtaan asumisen, joukkoliikenteessä altistumisen, yksinäisyyden ja urbaaniin kuntoilukulttuuriin (kuntosalit) liittyvät riskit. Monelle syy kaupungissa asumiseen on ollut sen tarjoama kulttuurielämä. Viruksen vastaiset toiminnat ovat kohdelleet erityisen rajulla kädellä juuri kulttuurialaa, jonka merkitys ihmisten henkiselle terveydelle on tärkeä. Tästähän naistenpäivän konsertissa Covidiin sairastunut Eeva Ahtisaari kirjoitti taannoin hienosti oman kokemuksensa pohjalta.

Digitalisaatio ja se mukanaan tuomat etätyön, terveydenhuollon ja koulutuksen mahdollisuudet avaavat uusia näkökulmia maaseudun mahdolliseen elvyttämiseen, jos niin halutaan.

Suomen muita maita parempaa selviytymistä Covid-pandemiassa on perusteltu muun muassa luottamuksella niin yhteiskuntajärjestelmään kuin toisiimme, hyvällä koulutuksella ja yhteiskunnan tukirakenteilla. Viestikanavat saavuttavat nykyään kaikki suomalaiset, joten tutkitun tiedon välittämisen ja luottamuksen luomisen pitäisi olla entistä helpompaa. Niinpä onkin häkellyttävää seurata keskustelua ensi vuonna alkavista rokotuksista. Mielessäni on viime aikoina vilahtanut yhä useammin ajatus, että olemme siirtymässä kohti uutta keskiaikaa. Miten voi ymmärtää erilaisten salaliittoteorioiden leviämistä myös maassamme, jonka asukkaita on pidetty koulutettuina tolkun ihmisinä?

Edellinen rokotekielteisyyskeskustelu käytiin pari vuotta sitten tuhkarokkorokotusten yhteydessä. Istuin silloin illallisella kolmen psykologinaisen kanssa. Yksi heistä kertoi olevansa ahdistukseen asti turhautunut, kun ei pysty ymmärtämään, miksi hänen korkeasti koulutettu miniänsä kieltäytyy rokotuttamasta lapsiaan. On pelottavaa ajatella, miten huhut, valheet ja uskomukset musertavat tiedon ja hämärtävät tasapainon rokotuksella saadun suuren kollektiivisen hyödyn ja hyvin pienen yksilöllisen riskin välillä. Eilisissä ”erilaisissa Linnan juhlissa” painotettiin yhdessä pärjäämisen voimaa. Miten valjastamme tiedon ja yhteisen voiman voittamaan salaliittoteoriat? Presidentti ja pääministerit tulevat puolisoineen näyttämään rokotusesimerkkiä. Mitä me voisimme tehdä asian hyväksi?

Pienissä yhteisöissä kosketuksella on tärkeä merkitys luottamuksen ja siteiden kehityksessä. Suomalalaiset eivät ole olleet moniin muihin kansoihin verrattuna innokkaita halaajia, kättely on hoitanut tämän osan. Kättelyä pidetiin tärkeänä lääkärin ja potilaan ensikohtaamisessa. Tämä jäi jo monta vuotta sitten pois ainakin HUSissa infektiolääkäreiden aloitteesta. Aluksi tämä tuntui erikoiselta, ja kättelemättömyyttä piti selittää potilaille. Sittemmin siitä kehittyi ”uusi normi”, jota joutui selittämään muissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen tehnyt tutkimusyhteistyötä Turun yliopiston PET-keskuksen professorin Lauri Nummenmaan kanssa ja kiinnostunut myös sosiaalisen kosketuksen merkityksestä. Kun apinat sukivat tai ihmiset silittävät toisiaan, aktivoituvat mielihyvää välittävät C-hermosyyt, minkä vaikutuksesta aivojen palkitsemiskeskuksissa vapautuu endogeenisiä opioidipeptidejä. Mitenkähän Covid-19:n ihmisiä toisistaan etäännyttävät kokemukset vaikuttavat tulevaisuuden sosiaaliseen kosketukseen? Piirrämmekö ympärillemme kehän, jonka sisään vierailla ei ole pääsyä?

Terveydenhuollon koronan jälkeisiin haasteisin kuuluvat myös kroonisten sairauksien diagnostiikan ja tärkeiden hoitojen viivästyminen. Suuri haaste tulee myös työttömiksi jääneiden sairauksien hoidosta. Otan lopuksi esimerkin Yhdysvalloista. Biopsykososiaaliseen malliin perustuva monialainen ja ammatillinen kipuklinikkatoiminta alkoi jo 1950-luvulla Seattlessa, Washingtonin yliopistossa. Yhdysvaltalainen terveydenhuolto kehittyy pitkälti vakuutusyhtiöiden päättämien linjojen mukaisesti. 1990-luvulla ne päättivät keskittää kivun hoidossa tukensa toimenpiteille ja lääkkeille, jolloin monialaiset kuntouttavat klinikat alkoivat kuihtua pois. Kun lisäksi markkinoille tuli uusi vahvasti markkinoitu opioidi, jäi se monen lääkärin ”ainoaksi” vaihtoehdoksi kroonisen kivun hoidossa.

Nyt nämä päätökset alkavat nostaa uutta ”opioidikiriisin” aaltoa Yhdysvalloissa. Ihmisten jäädessä työttömiksi heidän toimeentulosta heikkenee, sosiaalinen elämä kapenee ja ahdistus ja epätoivo ajavat potilaita hakemaan lievitystä kipuunsa, jolloin opioidien käyttö näyttää lähtevän uuteen nousuun. Kivun ja työttömyyden yhteys voi kulkea kahteen suuntaan: kipu heikentää työkykyä ja johtaa irtisanomiseen tai työttömyys lisää kipua, joka lievenee potilaan työllistyttyä uudelleen. Evoluutio on liittänyt kivun ja ahdistuksen toisiinsa. Lisäksi ahdistus ja huoli ovat merkittävimpiä uniongelmien aiheuttajia. Univaje herkistää kivulle ja pitkään jatkuessaan se myös voimistaa, pitkittää ja laajentaa kipua.

Suomessa työttömiksi jääneillä on parempi sosiaaliturva kuin yhdysvaltaisilla. Tästä huolimatta huoli ja ahdistus tulevat lisäämään erilaisia sairauksia, eritysesti kipua, myös suomalaisilla lomautetuilla ja työttömiksi jäävillä. Vuonna 2017 STM:n asettama työryhmämme jätti ehdotuksensa kansalliseksi suunnitelmaksi kroonisen kivun hoidon järjestämisestä. Siinä kroonisen kivun hoito perustuu juuri tuolle biopsykososiaaliselle mallille ja sen edellyttämälle monialaiselle ja moniammatilliselle kuntoutukselle. Se toimisi vaihtoehtona huolen, ahdistuksen ja unettomuuden lisäämälle kroonisesta kivusta kärsivien potilaiden joukolle, joka muuten joutuu tyytymään opioideihin, kannabinoideihin tai alkoholiin. Toivon HUSinkin johdon kaivavan tämän STM:n lausunnon esiin ja huomioimaan sen SOTE-suunnitelmissaan.

Tiedekuntamme tärkeä tehtävä olisi lisätä terveyspsykologien koulutusta. AMCH:n (Academic Medical Centre Helsinki) tehtävänä olisi integroida nämä uudet psykologian alan edustajat terveydenhuoltoon. AMCH voisi olla tässäkin kansallinen toimija ainakin kouluttajana ja nettiterapioiden toteuttajana, kunnes muu Suomi on saanut omat terveyspsykologinsa koulutettua ja myös perustanut heille virat. Koronan jälkimaininkeihin emme taida ehtiä saada näillä toimilla apua, mutta näille toimille on joka tapauksessa suuri tarve.

Ja lopuksi suosittelen kaikille lukijoille mitä positiivisinta ja viisainta elokuvaa, jonka näin viime viikolla. Se kertoo älykkään mustekalan ja sukeltajan välisestä luottamuksesta, ystävyyden ja kosketuksen voimasta sekä siitä, miten mustekala opetti sukeltajan toipumaan loppuun palamisen aiheuttamasta masennuksesta ja löytämään elämälleen uuden tarkoituksen. Elokuvan nimi on My Octopus Teacher.

Eija Kalso
LKT, professori
Farmakologian osasto ja SleepWell-tutkimusohjelma, HY
Anestesiologia, tehohoito ja kivunhoito, HUS