Tarkoitukseni oli tällä kertaa kirjoittaa uudesta DNA-tekniikasta, mutta viimeaikaiset tapahtumat saivat palaamaan jo aiemmin käsittelemääni teemaan.
Yhtenä vuoden 2021 viimeisistä päivistä seisoin aamupimeällä laitoksemme lastauslaiturilla ja odotin kahta isoa pakettiautoa saapuvaksi. Autot kuljettivat kuuttakymmentä pientä valkoista arkkua, jotka sisälsivät alustavien arvioiden mukaan lähes sadan ihmisen luurankoasteelle maatuneet jäänteet. Ne kuuluivat talvi- ja jatkosodan taisteluissa kaatuneille suomalaissotilaille, joiden ruumiit olivat ensin jääneet kentälle ja sitten rautaesiripun toiselle puolelle. Vainajien jäänteet oli löydetty etsinnöissä kahtena edellisenä kesänä ja nyt nämä sotilaat pyritään tunnistamaan.
Luultavimmin monia näistä vainajista yritettiin heti kaatumisen jälkeen evakuoida omien puolelle, vaikka se ei ollut koskaan helppoa. Poikkeuksena muista sotaa käyvistä maista Suomi pyrki kuljettamaan kaatuneensa kotikuntien sankarihautausmaille, ja vuonna 1992 alkanut suomalaisten sotilaiden etsintä- ja tunnistusprojekti voidaan nähdä saman toimintatavan jatkumona. Yliopistomme oikeuslääketieteen laitos oli perustamassa tätä projektia ja kehitti käytänteet yksilöiden tunnistamiseksi DNA-testein. Nyt DNA-tutkimukset tehdään THL:ssa.
Autojen saavuttua siirsimme arkut varastoon odottamaan tunnistustutkimuksia: antropologista tutkimusta, DNA-eristystä ja DNA-tunnisteiden vertailuja. Arkkuja kantaessa miettii ihmisiä, joiden jäänteitä kuljettaa. Tässä erässä laitokselle tulleiden vainajien jäänteet oli löydetty eri puolilta Karjalaa. Yhdestä ainoasta talvisodan korsusta Viipurin kaakkoispuolelta oli löydetty ehkä 24 vainajan jäänteet – lopullinen lukumäärä selviää vasta jatkotutkimuksissa. Tuolla Honkaniemen–Peron alueella käytiin kiivaita torjuntataisteluja ylivoimaista vihollista vastaan helmikuun lopussa 1940. Taistelussa kaatuneista suomalaisista poikkeuksellisen moni jäi kentälle.
Vainajien joukossa on myös seitsemän Äyräpäässä 4.7.1944 kaatunutta Adolf Ehrnroothin osaston sotilasta, näistä nuorin vain 18-vuotias. Vuoksen etelärannalla kulkevan harjun itäpäätä puolustanut Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7 oli vuoden 1944 suurhyökkäyksen alettua taistellut jo kuukauden ilman taukoa Ohdassa ja Siiranmäessä ennen vetäytymistä puolustukseen Äyräpään harjulle. Kolmen tuoreen vihollisdivisioonan ratkaisevaksi tarkoitetun hyökkäyksen 4.7.1944 torjui sitten pari tuhatta lopen uupunutta parikymppistä suomalaisnuorta. Nuo Äyräpään sotilaat olivat tavallisia ihmisiä, jotka parin kaukaisen diktaattorin visiot olivat temmanneet aikuisuuden kynnyksellä kodeistaan poteroihin, laittaneet konepistoolin käteen ja panssarinyrkin kainaloon. Ja vastapuolella kuoli samanlaisia tavallisia nuorukaisia vielä huomattavasti enemmän – puolustajat olivat sitkeitä ja suomalaisten tykistö yhdistettynä ehkä maailman parhaaseen radiotiedusteluun oli vuonna 1944 tappava yhdistelmä.
Sodilla, joihin Suomi parin diktaattorin visioiden vuoksi 1930-luvun lopussa ajautui, oli meille hyvin laajat ja pitkäkestoiset seuraukset. Jälkiä näkyy edelleen yhteiskunnassa ja kansanluonteessa, niin hyvässä kuin pahassakin. Sotavainajien tunnistamistyössä näistä näkyy selkeimmin omaisten päättymätön kaipuu. Talvi- ja jatkosodassa kaatui 95 000 suomalaista ja paljon suurempi joukko on niitä, jotka heitä ovat kaivanneet kotiin. Paljon oli, ja on, myös heitä, joiden suru on hieman toisenlaista, kaipuuta kotiin. Sodissa 420 000 ihmistä, 11 % Suomen silloisesta väestöstä, joutui jättämään kotinsa Karjalassa, Kuusamossa, Sallassa ja Petsamossa; näiden kokemusten herättämät monet tunteet näyttävät myös periytyvän sukupolvelta toiselle. Periytyvää laatua ovat myös sotatraumat, monen sotien jälkeen syntyneen suomalaisen perhe-elämää sotakokemukset kurjistivat. Eivätkä ”sotakokemukset” rajoitu pelkästään isien taistelukokemuksiin, niitä koettiin yhtä lailla kotirintamalla. Tutkimukset aiheesta ovat osoittaneet, että ongelma on ollut valtava ja sotasukupolven kokemukset resonoivat aina neljänteen sukupolveen saakka (YLE.fi). Tämä hätkähdyttää, mutta tiedämme, kuinka sisällissotammekin kummittelee edelleen reilun vuosisadan takaa. Me näemme suomalaisten kipukohdat selkeä(hkö)sti, mutta on hyvä muistaa, että samantyyppisiä kokemuksia on monilla, ehkä jopa useimmilla, kansoilla.
Talvi- ja jatkosodan tarinat ovat monille suomalaisille tuttuja, jos ei muuten niin Tuntematon sotilas -filmatisointien kautta. Ne ovat samalla kertaa konkreettisia ja kaukaisia. Lauri Törni, Rokan Antti (oik. Viljam Pylkäs), Simo Häyhä, Kollaa, Raatteen tie ja Tali-Ihantala ovat osa suomalaista kansanperinnettä, vähän kuin Kalevala, muumit ja Marimekko. Sota itsessään on kuitenkin tuntunut kuuluvan mustavalkoisiin valokuviin ja maailmaan, jota ei enää ole.
Kunnes nyt, helmi-maaliskuussa 2022, tuo maailma ilmestyi taas keskellemme. Tätä kirjoittaessani Ukraina puolustautuu ylivoimaista epäoikeudenmukaista hyökkäystä vastaan kuten suomalaiset talvisodassa, ja ihmisiä kuolee sadoittain joka päivä. Sota ei olekaan isovanhempien ajan myyttistä menneisyyttä. Se ei sitten ollutkaan vain lapsuusajan pelko kuten muumien mörkö tai Pelle Hermannin karttakeppi, se olikin todellisuutta.
Tämä on todella karua. Jälleen kerran diktaattorin visio on sysännyt tavalliset ihmiset poteroihin sotimaan ja valtavat ihmismäärät kokemaan sodan pitkäkestoiset seuraukset. Ja jo nyt alkaa näyttää siltä, että sotakokemukset tulevat olemaan kuin sieltä menneestä maailmasta: sankaritarinoitakin, mutta pääosin kaatuneita, haavoittuneita ja kadonneita omaisia, tuhoutuneita ja jätettyjä koteja, jatkuvaa pelkoa ja menetettyjä nuoruuksia.
Päällimmäiset tunteet ovat: ei kai taas, ei kai enää.
Tekemämme suomalaisten sotilaiden tunnistamistyö on ollut mielekästä ja palkitsevaa, mutta on todella surullista ajatella, että jonain tulevaisuuden aamuna joku odottelee Ukrainan sodassa kaatuneiden jäänteitä jonkin laitoksen lastauslaiturilla.
War would end, if the dead would return
(Stanley Baldwin, Britannian pääministeri 1923-1924, 1924-29 ja 1935-37)
Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY/THL
Kiiiitoksia!!!