Aloitin urani vuonna 1977 kesäkandina KYS:n patologian osastolla. Kari Karkola teki naapuripöydällä oikeuslääketieteellisiä avauksia. Kesästä tuli elämäni oudoin. Olin vuokrannut mökin Kallaveden rannalta. Kävin joka päivä kalastelemassa verkoilla ja virvelillä. Kalaa tuli rutosti. Yhtenä aamuna Karin pöydällä makasi naapurimökin isäntä, jonka vaimo oli tappanut Halosen karhupatsaalla. Vaimo joutui tietysti Niuvanniemen vankimielisairaalaan, jossa hän tappoi itsensä hyppäämällä ikkunasta – ja ilmestyi naapuripöydälle. Loppukesän uistelin heidän verkkojaan, jotka olivat täynnä mätäneviä kaloja.
Seuraavaksi naapuripöydän täytti helsinkiläinen nuori poika, joka oli tullut mummolaan kylään lähelle meitä. Yöllä oli kova ukkosmyrsky ja salama iski mökkiin. Mummo putosi sängystä, mutta poika kuoli salamaniskuun. Ihmettelin miten vähän salama jättää jälkiä ruumiiseen.
Seuraavaksi nostettiin pöydälle kolme miestä, joiden auto paiskautui mökkitien mutkassa ulos. Autoa ajoi rattijuoppo. Eikä tässä kaikki.
Kesätyö loppui ja palasimme Helsinkiin. Viikko lähtömme jälkeen vuokramökki paloi poroksi ilmeisesti sähkövian seurauksena. Meillä oli hyvä tuuri, ettemme palaneet sinne mökkiin. Sittenpä perheeni olisi ollut itse naapuripöydällä.
Tulin seuraavina ja taas seuraavina kesinä patologian laitokselle Helsingissä. Sille tielle sitten jäin ja ensimmäisestä kesästä on nyt kulunut 45 vuotta. Ylilääkärin pestini HUS Diagnostiikkakeskuksessa päättyy 7. päivä ensi maaliskuuta eli aamukammassani ei ole enää montakaan piikkiä.
”Tuo on mun juttu!”
Olen koko elämäni tehnyt kahta asiaa – patologiaa ja kehitysbiologiaa. Näitä teemoja sitoo monikin asia. Ensimmäinen oli patologian professori Lauri Saxénin luento induktiivisista vuorovaikutuksista sikiön kehityksen aikana. Tuo ensimmäisen vuosikurssin luento oli ”brain blowing”. Haukoin henkeä anatomian laitoksen luentosalissa. ”Tuo on mun juttu!” Toinen on se, että kehitysbiologinen tutkimus auttaa ymmärtämään ihmisen epämuodostumien syntymekanismeja.
Valmistumisen jälkeen rupesin erikoistumaan patologiaan ja siinä sivussa tekemään väitöskirjaa munuaisen erilaistumisesta – tietysti Laurin eli Tupun ohjauksessa. Toinen ohjaajani oli Peter Ekblom, jonka väitöskirjan oli Tupu myös ohjannut. Elämän tai oikeastaan kuoleman ihmeitä on, että kumpikin kuoli (suuresta ikäerosta huolimatta) muutaman kuukauden sisällä syksyllä 2005. Eikä tässäkään vielä kaikki.
Olin erikoistunut lastenpatologiksi ja istuin mikroskoopin ääressä lastenklinikan työhuoneessani vuonna 1993. Oveen kolkutettiin. Sisään astui professori Erkki Savilahden saattamana kiinalainen nainen. Erkki esitteli minulle Xiajuan Mengin. Erkki sanoi, että Xiajuan alias ”Juan” haluaisi tehdä mitä tahansa työtä. Juanin englanti oli surkeaa. Sain vaivoin selville, että hän oli pekingiläinen lastenkirurgi, jonka aviomies oli tullut Nokialle töihin. Mietin vähän aikaa. Kielitaito oli lähellä nollaa, mutta lastenkirurgilla täytyy olla hyvät kädet ja työmotivaatiokin näytti olevan kohdallaan.
Olimme juuri perustaneet Rauvalan Heikin kanssa transgeenisten hiirten laboratorion Suomen Akatemian rahoituksella. Siellä oli käväissyt parikin ihmistä harjoittelemassa mikroinjektiota, mutta huonolla menestyksellä. Injektorin ei tarvitse puhua – päinvastoin. Se voisi häiritä työntekoa. Niinpä Juan palkattiin injektoriksi. Muutamassa kuukaudessa laboratorio oli täydessä vauhdissa ja ensimmäiset transgeeniset hiiret syntyivät. Olimme Heikin kanssa sopineet, että transgeenisen yksikön ensimmäisen vuoden aikana tehdyissä artikkeleissa olisivat mukana myös injektorit, koska he ovat niin keskeisessä asemassa. Niinpä Juanin ensimmäinen artikkeli oli British Journal of Cancer-lehdessä. Ei huono startti.
Laboratorioni muutti Biotekniikan instituuttiin 90-luvun alussa ja kliininen työ supistui sikiöavauksiksi, joita tein nuppikorvauksella. Yhtenä päivänä Juan tuli luokseni ja sanoi hyvällä englannin kielellä: ”I want to start my own research.” ”That is great to hear”, vastasin. Minun ja Mart Saarman ohjaama väitöskirja valmistui vuonna 2001 ja hyväksyttiin kunniamaininnalla. Se käsitteli siittiöiden kantasolujen erilaistumisen säätelyä ja yksi osajulkaisu tuli ulos Science-lehdessä. Kirja sai kaikki mahdolliset palkinnot: Helsingin yliopiston parhaan biolääketieteellisen väitöskirjan palkinnon, yliopiston innovaatioyksikön palkinnon ja lääketieteellisen tiedekunnan vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon. Juan kuoli nopeasti levinneeseen syöpään 42-vuotiaana 27.12.2005. Hautaan meni kolme työtoveria kolmen kuukauden sisään.
Vuosituhannen vaihteessa muutin takaisin Meilahden kampukselle, kun Biomedicumista annettiin hyvät labratilat, professuuri lääkiksessä ja sivuvirka patologialla. Kliinisen työn ohessa tein yliopiston erilaisia hallinnollisia tehtäviä ja johdin viime vuoteen DSHealth tutkijakoulua. Vuoden vaihteessa tohtorikoulutus uudistui ja aikaisemmat neljä tutkijakoulua yhdistettiin Helsingin yliopiston tutkijakouluksi. Yliopistourani loppui täytettyäni viime syyskuussa 68 vuotta. Lastenpatologin ura loppuu nyt maaliskuussa ja viimeiset kuukaudet ovat menneet teemalla ”loppuu se, se ja se”. Eilen oli viimeinen tuumoritiimi, ensiviikolla viimeiset ruumiinavaukset ja sitä rataa. Tämä on viimeinen viikon juttuni. Kirmo Wartiovaara otti viikon juttu blogivastuun viime vuonna, joten blogi jatkaa hyvissä käsissä.
Sanon kuin delfiinit jättäessään maapallon Douglas Adamsin Linnunradan liftarin käsikirjassa: ”Heippa ja kiitos kaloista.”
Hannu Sariola
emeritusprofessori, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUS Diagnostiikkakeskus
Lasten patologian ja syövän hoidon kehitys
1970-luku: Diagnostiikan ainoat välineet olivat histologia ja sytologia
1980-luku: Kehitettiin immunohistokemia, missä diagnoosi perustuu esimerkiksi kasvaimen proteiinien tunnistamiseen
1990-luku: Ensimmäiset molekyylipatologian menetelmät tulivat mukaan diagnostiikkaan, kuten FISH- ja fuusiogeenikoettimet.
2000-luku: Molekyylipatologia kehittyi nopeasti ja käyttöön otettiin syöpägeenipaneelit.
2010-luku: Syövän aiheuttajamutaatioiden eli ajurien etsintä eksomisekvensoinnilla. Genomitiedon ottaminen mukaan syöpädiagnostiikkaan ja ennusteen arviointiin
2020-luku: Ajuriperusteisen hoidon vakiintuminen lasten kiinteiden kasvainten hoidossa. Sitä kutsutaan myös kasvainagnostiseksi hoidoksi, jossa hoito kohdistetaan ajuriin riippumatta histologisesta diagnostiikasta.
Lasten leukemioiden ennuste on parantunut vuoden 1977 30%:sta vuoden 2020 90%:iin. Lasten kaikkien syöpien keskimääräinen ennuste on nyt 84%.