Tekijä: Deleted User

“Houston, we have a problem.” Ei, emme ole menossa kuuhun. Olemme jo käyneet siellä. Kyse on jostakin aivan muusta. Suurehkosta monitieteisestä julkisrahoitteisesta yliopistosta pohjoisessa Euroopassa, joka haluaisi olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Koko maailmassa.

Nuoren tutkijan uran tukeminen

Vuoden 2018 alussa lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä ideoi keinon kannustaa nuoria tutkijoita heidän uransa vaikeimmassa vaiheessa – itsenäistymisessä. Käynnistimme apurahahakuprosessin, joka saatiin päätökseen syksyllä 2018. Hakukriteerit olivat tiukat, hakijoiden piti täyttää European Research Councilin (ERC) starting grant -hakukriteerit. Tämä tarkoittaa sitä, että hakijan täytyy olla jo oman linjansa luonut tutkija, jolla on mielellään useampi julkaisu, jossa ei ole mukana väitöskirjan ohjaajaa, ja väitöksestä ei saa olla aikaa enempää kuin seitsemän vuotta. Niin, luitte oikein. Julkistimme tiedekunnan tutkijoille apurahan, jota haetaan, jotta voisi hakea apurahaa.

Hakemusten korkea taso yllätti positiivisesti

Ennen haun avaamista hieman jännitti, kuinka hyvin tiedekuntamme riveistä löytyisi näitä menestyneitä, tiukat kriteerit täyttäviä nuoria tutkijoita. Hakemuksia saatiin kuitenkin reilusti, peräti 44. Osa hakijoista oli vielä ulkomaan komennuksella, osa oli jo perustanut oman ryhmän, mutta valtaosa vielä siirtymävaiheessa postdoc-ryhmästä kohti omaa hanketta. Johtoryhmä päätti rahoittaa kymmenen parasta tutkijaa. Kukin valituista sai 150 000 euron apurahan käytettäväksi oman, itsenäisen ryhmän perustamiseen ja ERC-hakemukseen valmistautumiseen.  Jokainen saapunut hakemus oli korkeatasoinen, jonka vuoksi rajanveto rahoitettavien ja rahoituksen ulkopuolelle jääneiden välillä oli hiuksenhieno.

Viimeinkin – henkilökohtainen palaute apurahahakemuksesta

Kuten aina, hakemuksista löytyi pieniä puutteita. Itse olen aina haaveillut mahdollisuudesta antaa apurahahakemuksista henkilökohtaista palautetta; toimiessani erinäisissä säätiöissä asiantuntijana oli välillä turhauttavaa lukea vuodesta toiseen hakemuksia, joissa toistuu samat pikkuvirheet tai epäjohdonmukaisuudet. Hakijoiden pieni määrä avasi minun urallani ensimmäisen kerran mahdollisuuden antaa hakijoille palautetta. Lähetin sähköpostia niille tutkijoille, jotka jäivät tällä kertaa rahoituksen ulkopuolelle. Muutama kymmenen vastasi välittömästi. Sovimme jokaisen kanssa lyhyen keskustelun.

Sanomattakin lienee selvää, että keuhkolääkäritaustaisen tutkimusvaradekaanin tieteellinen ymmärrys laitettiin koetukselle tällä kierroksella. Keskustelut olivat monella tapaa silmiä avaavia.  Osalle hakijoista tuli yllätyksenä, että apurahahakemuksessa tutkimusaihe tulee avata lähes maallikkotasolle. Vaikka pyrin rajaamaan palautteeni ainoastaan hakemukseen ja sen sisältöön, osa keskusteluista vetosi voimakkaasti myös tunteisiin.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tutkijoilla oli runsaasti itsenäistymiseen liittyviä ongelmia. Usein nousi esille, ettei nykyinen ryhmänjohtaja katso hyvällä oman tutkimuslinjan eriyttämistä, sillä siihen käytetty työaika on pois oman ryhmän töiden edistämisestä. Oman tutkimuksen tekeminen vaikeutuu, jos siihen ei saa käyttää työaikaa tai yliopiston tiloja ja resursseja. Liikkumavaraa ja vapautta tarvittaisiin siis lisää – rahoituksen lisäksi.

Mitä itsenäistyminen on?

Kuinka vakavasti meidän vastuulliset tutkijamme ovat sitoutuneet kannustamaan nuoria tutkijoita itsenäiselle tutkijanuralle? Kuinka nuorten tutkijoiden itsenäistymistä yliopiston sisällä voisi harmonisoida? On tietysti ymmärrettävää, että kilpailu on kovaa. Tiedekunnan vastuulliset tutkijat joutuvat – etenkin jos heillä on määräaikainen apulaisprofessuuri – hyvin nopeasti antamaan vahvat näytöt jatkuvuuden takaamiseksi. Se ei tue uraportaalla vielä nuorempien tutkijoiden itsenäistymistä.

Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tukemaan varhaisen uravaiheen tutkijoita, eikä asettaa heitä kilpailuasemaan oman ryhmänjohtajansa kanssa. Apulaisprofessorin arviointikriteereihin tulisi lisätä se, kuinka monta uutta ryhmänjohtajaa (ohjattujen väitöskirjojen lisäksi) arvioitava on saattanut maailmalle. Tämä tulisi myös huomioida arvioinneissa.

Samaten olisi tärkeää viestiä jo vakiintuneille tutkimusryhmien johtajille, ettei nuoren tutkijan itsenäistyminen ole keneltäkään pois, vaan nimenomaan meriitti. Vapaus tehdä tutkimusta valtavirran ohi on yliopiston etuoikeus ja siihenkin pitäisi uhrata resursseja. Ehkä olisi aika yhdessä määritellä, mitä itsenäistyminen tutkijanuralla tarkalleen tarkoittaa ja osoittaa siihen nykyistä enemmän resursseja. Oikea askel tähän suuntaan olisi yhdenmukaistaa vastuullisten tutkijoiden aseman myöntämiskriteerit siten, että ne olisivat samat kaikissa tiedekunnissa. Tutkimusryhmät ovat yhä useammin verkostoja fyysisten yksiköiden sijaan. Tutkijan Itsenäisyys ei enää vaadi edes omien tilojen tai massiivisten rahoitusten hallintaa.

Ensiaskeleet tällä tiellä on otettu. Matka kuuhun voi alkaa. Asenteen ja kannustinten muutos voi johtaa siihen, että kipuamme sinne viidenkymmenen parhaan joukkoon. Nuorten, itsenäisten tutkijoiden tekemällä vapaalla tieteellä.

 

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, professori
Helsingin yliopisto

 

Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa toteutettiin keväällä 2018 opiskelu- ja hyvinvointitutkimus. Tutkimuksen vastausprosentti oli 53, ja siihen vastasivat opiskelijat kaikista seitsemästä koulutusohjelmasta.

Tutkimuksessa selvitimme, kuinka erilaiset opiskeluun ja opiskelemiseen liittyvät tekijät ovat yhteydessä opiskelijoiden hyvinvointiin, stressin kokemukseen ja opintojen sujuvuuteen. Pitkän tähtäimen tavoitteena on kehittää keinoja, joilla voimme edistää tiedekuntamme opiskelijoiden hyvinvointia ja opintoja. Tiedekuntamme kehittämä kysely on herättänyt kiinnostusta myös laajemmin Helsingin yliopistossa.

Kevään 2018 kyselyn tulosten perusteella selkeästi suurin osa tiedekuntamme opiskelijoista – yli 80 prosenttia – koki opintonsa merkityksellisiksi ja motivoiviksi. Yli 80 prosenttia vastanneista koki myös kuuluvansa yhteisöön, saavansa tukea opintoihinsa ja  elämänlaatunsa hyväksi. Viisi prosenttia vastanneista kertoi kokevansa elämänlaatunsa huonoksi tai erittäin huonoksi.

Opintojen kova tahti ja kliininen työ stressaavat – yhteisöllisyys tärkeää

Puolet opiskelijoista oli kuitenkin melko tai erittäin stressaantuneita. Opetuksen kuormitustekijöistä merkittävin oli opintojen tahti: useampi kuin kuusi kymmenestä koki kuormitusta melko usein, usein tai jatkuvasti. Tenttien uusiminen toisaalta kuormitti vain kymmenesosaa opiskelijoista.

Opintojen vaiheet vaikuttivat stressikokemukseen ja opintokuormitukseen. Lääketieteen opiskelijoilla opintojen kuormittavuus lisääntyi toisena lukuvuonna, jolloin erityisesti opintojen tahti oli kuormittavaa. Kliinisen työn kuormitus lisääntyi kolmantena vuonna ja nousi edelleen opintojen loppuvaiheessa.

Hammaslääketieteen opiskelijoiden stressin kokemus nousi neljäntenä opintovuonna samalla kun kliinisen työn kuormitus kohosi huippuunsa.

Psykologian opiskelijoilla opintojen tahti oli erityisen kuormittavaa kahtena ensimmäisenä vuonna, kun taas maisterivaiheessa gradun aiheuttama kuormitus lisääntyi. Logopedian opiskelijoiden stressin kokemus oli korkeimmillaan toisena vuonna. Muista koulutusohjelmista poiketen erityisesti kirjalliset tehtävät kuormittivat logopedian kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoita.

Kaksivuotisessa Transmed-koulutusohjelmassa gradun kuormitus lisääntyi toisena vuonna, ensimmäisenä vuonna opintojen tahti ja tilasto-opinnot korostuivat.

Opintokuormituksen lisäksi opiskelijoiden kokema sosiaalinen eristyneisyys oli merkittävästi yhteydessä heidän hyvinvointiinsa. Sosiaalinen tuki vaihteli jonkin verran koulutusohjelmittain: tuki oli suurin logopedian koulutusohjelmassa, jossa vuosikurssit ovat kooltaan pieniä, ja matalin lääketieteen koulutusohjelman suomenkielisellä linjalla, jossa vuosikurssit ovat suuria. Erot koulutusohjelmien sisällä (opintovuosittain) olivat kuitenkin melko laajat.

Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, kuinka paljon stressin ja sosiaalisen tuen kokemuksen eroihin vuosikurssien välillä vaikuttavat vuosikursseihin ryhminä liittyvät tekijät. Tätä voidaan arvioida v. 2019 jatkokyselyssä.

Kyselyn tulokset otetaan tiedekunnassa vakavasti – toimiin on jo ryhdytty

Tulosten perusteella on kuitenkin jo nyt selvää, että opiskelijoiden hyvinvointia tulee seurata ja jatkossakin pyrkiä tunnistamaan erityiset, tiettyihin opintovaiheisiin liittyvät runsasta kuormitusta aiheuttavat tekijät.

Kevään 2018 kyselyn tulokset on käyty läpi kaikkien koulutusohjelmien johtoryhmissä sekä erilaisissa opettajien ja opiskelijoiden aamukahvi- ja muissa tilaisuuksissa. On tärkeää, että koulutusohjelmien johtajilla ja johtoryhmillä on käytössään riittävästi tietoa tehdessään opintosuunnitelmia. Osaltaan tietoa voidaan kerätä myös yliopiston järjestelmistä ja tunnistaa sellaiset opiskelijat, jotka jostain syystä jäävät opinnoissaan muista jälkeen ja voivat hyötyä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmasta ja muusta lisätuesta.

Opintopsykologiresursointia on parannettu tiedekunnassamme, ja toimiva opettajatuutori-järjestelmä on yksi hyvä mahdollisuus parantaa opiskelijoiden sosiaalista tukea. Myös opiskelutaitoja tukeva HowULearn -kysely palautteineen antaa välineitä opiskelutaitojen kehittämiseen ja siten osaltaan auttaa opiskelijaa opintoihin liittyvässä elämänhallinnassa.

Stressinhallintataidot ovat tarpeen terveydenhuollon ammattilaisille

Tulevat terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat vääjäämättä työssään erilaisia tilanteita, jotka edellyttävät hyvää paineensieto- ja toimintakykyä. Opetuksessa tämä voidaan huomioida luomalla mahdollisuuksia, joissa uusia taitoja voidaan aluksi kokeilla turvallisissa olosuhteissa, esimerkiksi erilaisissa taitopajoissa tai simulaatioharjoituksissa.

Pilottitutkimustemme perusteella tiedämme myös, että opiskelijan persoonallisuus vaikuttaa merkittävästi hänen taipumukseensa kokea stressiä. Stressinhallintaa voi kuitenkin oppia. Toukokuun valinnaisissa opinnoissa on valittavana stressinhallintakurssi, joka on suunnattu erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille.

Lisäksi tänä lukuvuonna tiedekunnassamme kokeillaan ja tutkitaan tietoisuustaitoihin pohjautuvaa ryhmämuotoista kurssia ja verkkopohjaista menetelmää. Näistä saatavia kokemuksia voidaan jatkossakin hyödyntää, kun opetetaan terveydenhuollon ammattilaisille stressinsäätelyä ja kykyä huolehtia itsestään.

Tiina Paunio
Professori, opetuksesta vastaava varadekaani
Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta

Opiskelu- ja hyvinvointitutkimuksen työryhmä (LTDK): varadekaani Tiina Paunio, professori Marko Elovainio, pedagoginen yliopistonlehtorit Eeva Pyörälä, pedagoginen yliopistonlehtori Saara Repo, yliopistonlehtori Jussi Saarinen, tutkimussihteeri Tiina Härkönen

Kansainvälisen kokemuksen tiedetään olevan tärkeää sekä eliittitutkijoiden menestykselle että tutkijan kotimaan ja kohdemaan tieteelle. Vuosina 1901 – 2016 Nobelin palkinnon voittajista 23 prosenttia teki palkintoon johtaneen työnsä ulkomailla. Mutta vaikuttaako kansainvälinen kokemus myös tavallisten tutkijoiden urakehitykseen?

Hiljattain julkistetussa retrospektiivisessä analyysissä (Petersen AM), jossa verrattiin ulkomailla käyneiden fyysikoiden tieteellisiä saavutuksia kotimaahan jääneiden tutkijoiden saavutuksiin, ensin mainitut saavuttivat enemmän siteerauksia (ns. citation impact), tutkivat laajempialaisia aiheita ja tekivät enemmän kansainvälistä yhteistyötä.  Keskimääräistä vähemmän siteeratut tutkijat hyötyivät eniten ulkomaisesta kokemuksesta.

Jos tuloksen voi yleistää muihin tieteenaloihin, myös meillä kahta uraa tekevillä tutkijalääkäreillä on mahdollisuus saada henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi konkreettista ammatillista hyötyä ulkomaille muutosta.

“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.” -Feynman RP

Tutkija on utelias ja sen vuoksi ajoittainen maiseman vaihto on luontevaa. Käytännössä kuitenkin tutkijan ulkomaille muutto on työlästä. Voin vain unelmoida yritysten ulkomaankomennuksista, joissa työnantaja huolehtii muuton, vuokraa asunnon ja auttaa muissakin käytännön asioissa. Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita sen rinnalla, millainen rikkaus on saada asua uudessa kulttuurissa, parantaa kielitaitoaan, työskennellä monikulttuurisissa työyhteisöissä ja nähdä tiede uudesta näkökulmasta. Parhaimmillaan kokemuksen voi jakaa perheen kanssa – omalla kohdallani puolisoni on saanut arvokkaan kokemuksen anestesialääkärinä työskentelystä kanadalaisessa järjestelmässä ja neljä lastani ovat oppineet uuden kielen, kulttuurin, saaneet uusia ystäviä ja harrastuksia.

Ammatillinen puoli on ollut antoisaa ja olen saanut aivan uuden näkökulman translationaaliseen tieteeseen. Työskentelen sairaalan yhteyteen sijoittuvassa regeneratiivisen lääketieteen instituutissa, jossa pyritään edistämään ”from bench to bed” -ajattelua. Instituutilla on paljon ”core”-toimintoja ja hyvän rahoituksen sekä GMP-fasiliteettien ansiosta lupaavia hoitoja voidaan testataan samojen ryhmien toimesta faasi I – II kliinisissä tutkimuksissa omassa sairaalassa.

Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Moni suomalainen tutkija hakeutuu tekemään post-doc jaksoaan USA:n huippuyliopistoihin. Haastettelin kollegaani Vilhelmiina Parikkaa (post-doc Bostonin lastensairaala alkaen v. 2017), joka kertoi, että suurin anti on ollut nähdä, kuinka innostavaa ja isoa tutkimus voi olla. ”Ei niin, että ryhmät välttämättä olisivat isoja, mutta tutkimuskysymykset ovat rohkeita. Se kuuluu luennoilla täällä: jos lastenkirurgi pitää esitelmän Hirschprungin taudista, esitelmän lopuksi hän esittelee oman ryhmän uuden hoidon lupaavat tulokset. Eli ei näprätä pientä, vaan oikeasti viedään hoitoja eteenpäin”. Resurssit ovat hyvät: ”lastensairaala ei ole täällä vain sairaala, vaan sillä on kyljessään oma 12-kerroksinen tutkimusrakennus, joka on pelkästään labroille, ja paljon muutakin tutkimustilaa lähirakennuksissa”.

Huippuyliopistoissa kilpailu voi olla kovaa ja tavallinen 2-vuotinen post-doc jakso liian lyhyt saattamaan projekteja valmiiksi. Parhaimmillaan projekti on mahdollista viedä mukanaan kotimaahan ja perustaa sen ympärille oma tutkimusryhmä. Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Yksilön tasolla ulkomaankokemus on ollut pääsääntöisesti positiivinen kokemus, joka on ollut monesti myös tieteellisesti hedelmällinen ja edesauttanut yksilöiden myöhempää urakehitystä. Kysyin täkäläisiltä ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltani, miten he ovat kokeneet muuton ulkomaille. Hiljattain Kanadaan tullut ranskalainen lääkärikollegani oli erityisen otettu uramahdollisuuksista, joita täkäläiset yliopistosairaalat tarjoavat tutkijalääkäreille ja kertoi pohtivansa kokonaan uusiksi tulevaisuudensuunnitelmiaan. Saksassa ja Belgiassa väitöskirjansa tehneet kollegani pitivät suurena etuna kotimaahansa nähden translationaalista näkökulmaa, englanninkielistä esiintymiskokemusta ja tutkimusryhmien hyvää rahoitusta.

Oma pomoni (prof. B. Thébaud, neonatologian erikoislääkäri) lähti aikoinaan Pariisista post-dociksi Kanadaan saadakseen keskittyä tieteeseen ja kerätäkseen työkokemusta Euroopan ulkopuolelta. Post-doc antoi hänen uralleen uuden suunnan ja opetti reseptin menestyneelle tutkimuksen ja kliinisen työn yhdistämiselle: hyvä mentor-suhde, tutkimukselle varattu riittävä aika, tutkimuslaitoksen toimiva infrastruktuuri ja varhaisen uravaiheen rahoitus. Päätös Kanadaan jäämisestä oli lopulta selvä, kun uusi kotimaa mahdollisti tämän yhdistelmän ja antoi parhaat eväät menestykseen.

Omassa klinikassani Helsingin lastensairaalassa on perinteisesti arvostettu ulkomaista tutkijakokemusta. Yliopiston lastentautien alan professoreista 10/11 ja kliinisistä opettajista 2/5 on ollut tutkijana ulkomailla. Sairaalan lastenlääkäreistä ei ole virallisia tilastoja, mutta nopeasti laskettuna vähintään 20 viranhaltijalla on ulkomaista tutkimuskokemusta.

Kysyin muutamalta jo pitkälle urallaan ehtineeltä kollegaltani heidän post-doc-kokemuksista (mm. UCSF/San Francisco, Harvard/Boston) ja vastaukset olivat todella positiivisia. Post-doc oli ollut avartavaa ja tutkimustyön kannalta hedelmällistä aikaa.  ”Kuumat” jutut kuuli bussissa ja laitosmeetingeissä ennen kuin ne julkaistiin Cellissä, Sciencessa ja Naturessa. Omia julkaisujakin oli tullut Natureen ja parhaimmillaan kollegani julkaisu oli päässyt Cell-lehden kanteen. Osa oli ollut pienemmissä tutkimusryhmissä, tutkimus kliinisempää ja jaksoon oli liittynyt mahdollisuus osallistua kliiniseen työhön.

Kaikille ulkomaan tutkimusjakso tarjosi mahdollisuuden työskennellä älykkäässä, motivoituneessa ja monikulttuurisessa työryhmässä. Tiiviin työyhteisön kautta syntyi verkostoja ja elämänkestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Osa on perustanut Suomeen palatessaan oman tutkimusryhmän, osalla kokeellinen tutkimus vaihtunut kliiniseen, mutta monella tieteen tekeminen on klinikkavuosien lisääntyessä vähentynyt. Osa on päätynyt post-docin jälkeen jättämään tieteen ja keskittymään kliinisen työhön. Taustalla on voinut vaikuttaa se, että oman väitöskirjan ja post-doc-vaiheen tutkimusaihe on valittu ennen erikoisalaa eikä ole lopulta liittynyt omaan alaan.

Iso ongelma on ollut yliopistosairaalan tarjoamat vähäiset mahdollisuudet tutkimukseen kliinisen työn ohessa (https://blogs.helsinki.fi/med-viikonjuttu/2018/08/01/tutkijalaakarit-kokemuksia-kanadasta/).

Tutkimustiedon tuottaminen on yliopistosairaalan ydintoimintoja, mutta mikä voisi olla sopiva mittari arvioimaan yksittäisen ulkomailla käyneen tutkijalääkärin vaikuttavuutta klinikan toimintaan? Perinteinen mittari tutkijalle on julkaisujen määrä ja impakti, mutta tämän ohella pitkälle koulutettu ulkomailla työskennellyt tutkijalääkäri voi tuoda klinikkaan myös pehmeämpää vaikeammin mitattavaa sisältöä, kuten erilaisten näkökulmien ymmärtämistä, kansainvälisiä verkostoja, suoria konsultaatiolinjoja maailman huippuklinikoihin, monikulttuurisuuden kohtaamista, esiintymistaitoa.

Ammattimaisen koulutuksen post-doc-kausineen läpikäynyt tutkija pystyy myös tehokkaasti ja kriittisin silmin arvioimaan muiden tekemää tutkimusta ja tuomaan konkreettisia tieteeseen perustuvia toimintatapojen muutoksia klinikkaan.

Jo nyt voin sanoa, että oma post-doc aikani kuuluu monella tavalla elämäni merkittävimpiin ajanjaksoihin. Lopullisia saavutuksia ja merkitystä uralleni voin arvioida vasta vuosien päästä, mutta selvää on, että kokemus on antanut itseluottamusta, rohkeutta ja auttanut jäsentämään omia uratoiveitani. Omalta osaltani tulen jatkossa kannustamaan kollegoitani hakeutumaan rohkeasti ulkomaille töihin. Toivon, että suomalaiset yliopistosairaalat osaavat myös hyödyntää maksimaalisesti ulkomailta palaavien pitkälle koulutettujen tutkijoidensa osaamisprofiileja.

Maria Hurskainen
kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Feynman Richard P. Surely You’re Joking, Mr Feynman!
Petersen A.M., Multiscale impact of researcher mobility. Journal of the Royal Society Interface. 01 Sept. 2018.

 

 

 

 

Under mina arbetsdagar vid Karolinska Institutet brukar jag fika på Café Jorpes i Aula Medica. Jag  undrade ofta  varifrån Caféets namn “Jorpes” härstammade. Men det var först mot slutet av förra året som jag uppmärksammade en beskrivning om Erik Jorpes, en ålänning, på Caféets vägg ovanför kaffemaskinerna. Det kan hända att informationen alltid hade funnits där utan att jag hade noterat den. Men det kan också hända att texten hade placerats på caféets vägg i sammanhang med minnesåret 2018 för det finska inbördeskriget. Hur som helst,  Erik Jorpes livshistoria är värd att delas med alla medicinare vid Helsingfors universitet.

Erik Jorpes (född Johansson) föddes den 15 juli 1894 i en fattig fiskarfamilj i hemmanet Jorpes i byn Överboda på ön Kökar i Ålands skärgård.  Lärarinnan Olga Ramstedt märkte att Erik hade ett bra läshuvud, lärde honom att läsa, skriva och räkna. Hon övertygade Eriks föräldrar att skicka sonen till Åbo Svenska klassiska lyceum. Erik tog studentexamen 1914 och började därefter studera medicin vid Helsingfors universitet. Det sägs att han aldrig glömde förödmjukelsen att “med betygen i hand göra tiggarbesök hos Helsingfors högre borgerskap” för att skaffa medel till fortsatta studier.

Den unge medicinestuderanden Erik Jorpes blev kommunist och deltog i inbördeskriget genom att ta hand om sårade rödgardister. Han följde med sina patienter först till Viborg och därfrån till Sovjet-Ryssland där han arbetade som läkare på Buis flyktingläger 400 km nordost om Moskva. Där lyckades han t.ex. besegra en skabbepidemi. Jorpes deltog i mötet där det finska kommunistpartiet grundades. Han erbjöds en tjänst i Petrograd men valde att fly till Sverige som politisk flykting.

Fysiologprofessor Robert Tigerstedt, en annan finsk medicinare som hade flyttat till KI, introducerade den unge Erik till Karolinska Institutet och hjälpte honom att, tack vare kunglig dispens, slutföra sina medicinstudier. Därefter började Erik sina doktorandstudier i kemi i Einar Hammarstens laboratorium. Enligt ryktet fick Erik Jorpes personligen lova statsminister Hjalmar Branting att ge upp all politisk aktivitet. I varje fall höll Erik Jorpes sig sedermera enbart till sin forsking. Han disputerade 1928 i nukleinsyror med en avhandling på tyska: Über Pentosennucleinsäuren im Tierorganismus unter besonderer Berücksichtigung der Pancreasnucleinsäuren.

Efter disputationen flyttade Erik Jorpes till New York. Han hade fått ett Rockefeller-stipendium för att vid Rockefeller Institute forska i heparinets struktur och roll i koagulationsprocessen. Han blev den förste att framställa kemisk rent heparin vilket möjliggjorde utnyttjandet av heparin för blödningskontroll vid operationer och som läkemedel mot blodproppssjukdomar. Det svenska läkemedesföretaget Vitrum lanserade heparin kommersiellt som läkemedel för intravenöst bruk baserat på Jorpes upptäckter 1936. Erik Jorpes hade också sammanarbete med Clarence Crafoord, professor i thoraxkirurgi vid KI, som utförde världens första framgångsrika operation på ett slående människohjärta 1943.

Erik Jorpes arbetade även med insulin. Han hade bekantat sig med tillverkningen av insulin under ledning av två Nobelpristagare, biokemisterna Fredrick Banting och John Macleod. Under andra världskriget fick han uppdraget från svenska staten att göra Sverige självförsörjande på insulin. Med sina läkemedelspatent blev Erik Jorpes miljonär. Han använde sin förmögenhet till att stöda sin egen och andras forskning, samt sin hemort Kökar. Det sägs att Erik Jorpes donerade sammanlagt upp till 50 miljoner kronor.

Erik Jorpes utnämndes 1947 till professor i medicinsk kemi vid Karolinska Institutet. Han höll denna tjänst till sin pensionering år 1963. Erik Jorpes hade många framgångsrika elever och skyddslingar: Sune Bergstöm som blev professor i kemi vid KI och fick Nobelpriset 1982 för sitt arbete på prostaglandiner, Viktor Mutt (peptidhormoner och neuropeptider) och Pehr Edman (sekvensering av peptider). År 1968 tog Aftonbladet upp fyra forskare i medicin som borde ha belönats med Nobelpriset: Erik Jorpes, Jonas Salk (vaccin mot polio), Gregory Pincus (p-piller) och Robin Fåhraeus (sänka).

Jorpes invaldes 1945 som ledamot av Kungliga Vetenskapsakademien. Han blev också hedersdoktor vid Åbo Akademi. Erik Jorpes dog 1973 i leukemi.

Eija Kalso
Professor, överläkare
Helsingfors universitet och HUS

Informationskällor: Café Jorpes och Karolinska Institutets kommunikationsavdelning, enheten för medicinens historia och kulturarv.

Siiloutuminen ja sen turvin oman edun tavoittelu on perin inhimillistä. Tämä ajattelu ei ole aivan vierasta myöskään Helsingin yliopistossa. Mitä pienempi yksikkö, sitä todennäköisemmin se pitää kiinni rajoistaan. Tutkimus ei kuitenkaan hallinnollisista rajoista piittaa.

Miten tämä liittyy tutkimuksen arviointiin? – Siitä alla esimerkki, jossa otettiin käyttöön Think Big -näkökulma ja luovuttiin pienemmistä yksiköistä ja arvioitiin koko suuren tiedekunnan tutkimus yhtenä kokonaisuutena.

Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi käynnistettiin keväällä 2018. Kansainvälisen paneelin antamia yksikkökohtaisia tuloksia odotetaan kesällä 2019, ja koko yliopistotasoinen loppuarvio valmistuu 2019 lopussa.

Tämänkertaisen tutkimuksen arvioinnin tavoitteena on kokonaisnäkemys tutkimuksen laadusta ja vaikuttavuudesta sekä erityisesti tutkimustoiminnan kehittäminen. Tutkimuksen arviointi kohdistuu takautuvasti kauteen 2012-2018 ja sen tärkeänä osana on yksikkökohtainen itsearviointi, joka edellytti tutkimusympäristön ja tutkimustulosten ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelua. Yksiköitä on siis kannustettu itsereflektioon – vaikka huipputulokset nostattavat yksikön henkeä, kehittämiskohteiden tunnistaminen on tulevaisuutta ajatellen tärkeää.

Vaikka arviointi on vielä kesken, on yksikkökohtainen itsearviointi jo tehty. Miten itsearviointi sujui Helsingin yliopiston henkilöstömäärältään suurimmassa tiedekunnassa eli lääketieteellisessä tiedekunnassa?

Yksi kokonaisuus, viisi strategista painoalaa

Kun arviointivaihe alkoi, tutkimusyksiköitä pyydettiin esittämään sopivaa itsearviointiyksikköä. Tämä oli meille haaste, sillä lääketieteellinen tiedekunta on ollut vuodesta 2015 laitokseton ja koostuu kolmesta hallinnollisesta yksiköstä. Tutkimuksen arvioinnissa hallinnollinen yksikkö ei olisi ollut mielekäs valinta, koska tutkijat toimivat yli yksikkörajojen.

Suuresta koostaan huolimatta lääketieteellisessä tiedekunnassa päädyttiin rohkeaan ratkaisuun ja toteutettiin tutkimuksen arviointi yhtenä kokonaisuutena. Aluksi koko tutkimuksen arviointi sekä varsinkin ratkaisu näin laajasta arvioitavasta yksiköstä herättivät paljon epäilyksiä: miten 132 professorin ja lähes 500 vastuullisen tutkijan tekemän tutkimuksen joukosta nostetaan esiin vain muutamat tärkeimmät tulokset? Osa tutkijoista oli huolissaan arvioinnin kuormittavuudesta, toiset kyselivät rahallisen hyödyn perään.

Itsearviointi toteutettiin lääketieteellisessä tiedekunnassa akateemisen yhteisön toteuttamana ja tutkimuksesta vastaavan varadekaani Marjukka Myllärniemen ja tutkimushallinnon asiantuntija Riikka Palonkorven koordinoimana. Itsearvioinnissa tutkimuksen laatua päätettiin tarkastella tiedekunnan viidellä strategisella painoalalla. Näistä jokaiselle löytyi vapaaehtoinen vastuuhenkilö, jonka tehtävä oli laatia painoalan tutkimusta käsittelevä osa itsearviointiraporttiin.

Painoalat ovat osittain päällekkäisiä, mutta niiden avulla tutkimustulosten arviointiin saatiin perusteltu temaattinen rakenne. Terkko-kirjasto auttoi vastuuhenkilöitä lisäämällä alojen tutkijat ja julkaisut helppokäyttöiseen järjestelmään (PlumX), josta julkaisuja ja tutkimuksen vaikuttavuuden mittareita saattoi helposti poimia.

Vastuututkijat hoitivat osuutensa tehokkaasti ja pitivät tehtävää tärkeänä. Lisäksi koko lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä toi oman tärkeän panoksensa arviointiin ja sen loppuraportin hiomiseen.

Tiedekunnan tutkimuksen arviointi kokonaisuutena oli toimiva ratkaisu

Itsearviointi on nyt kansainvälisen paneelin arvioitavana eikä vielä tiedetä, minkälaiseen arvion heiltä lopulta saamme. Silti itsearvioinnin perusteella voidaan jo nyt tehdä tulevan kehittämisen kannalta hyödyllisiä johtopäätöksiä. Arviointiraporttia voidaan käyttää suunniteltaessa tiedekunnan ja yliopiston tulevaa strategiakautta jo keväällä alkavassa yliopiston uuden strategian valmistelussa.

Tällä kertaa tutkimuksen arvioinnissa yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli oleellinen osa itsearviointia – se, miten yhteiskunnallinen vaikuttaminen määritellään, herätti hyödyllistä keskustelua arviointityön aikana.

Yliopistojen perusrahoituksen leikkaukset ovat vaikuttaneet tiedekuntaan, mutta leikkausten suuruus huomioiden tiedekunnan tutkijat ovat tehneet erinomaista työtä sekä tutkimusrintamalla että keräämällä entistä enemmän täydentävää rahaa. Tällä hetkellä lääketieteellisen tiedekunnan rahoituksesta jo yli 57 % on tätä täydentävää rahoitusta!

Haasteitakin toki löytyy useita: tutkijanuran rakentamisen haasteet ja rahoituksen katkot ovat tutkijoiden arkipäivää. Näihin ja muihin haasteisiin on jatkossa tarjottava pitkäjänteistä tukea ja ratkaisuja.

Jälkikäteen arvioituna ja työn organisoinnin kannalta päätös arvioida tiedekunta kokonaisuutena oli viisas. Erityisesti jos halutaan kehittää laajoja kokonaisuuksia, tiedekuntakohtainen arviointi voi olla perusteltu ratkaisu. Myös työnjako yksikön sisällä oli mielekäs. Tutkijat saivat keskittyä oman työnsä keskeiseen asiaan eli tutkimustulosten kuvailuun – ja samalla siihen, mikä painoarvo heidän tieteellisellä työllään on yhteiskunnassa. Toisaalta tiedekunnan johto sai arvioida omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia tutkimusyhteisöön.

Palveleeko siiloutunut organisaatiorakenne yliopistoa kokonaisuutena?

Kun arviointi valmistuu, keskustelut jatkuvat yliopiston johdon kanssa. Olisi hyödyllistä, jos seuraavakin yliopistotasoinen tutkimuksen arviointi toteutuisi ainakin jotakuinkin samalla sabluunalla. Sitä kautta säilyisi jatkumo ja arviointikausia olisi mahdollista vertailla. Lisäksi arvioinnin toteuttaminen uudelleen samanlaisena kuluttaisi vähemmän resursseja, kun tietotaitoa ja oppimista käytännön toteutuksesta olisi käytettävissä seuraavallakin kierroksella.

Arvioinnin ollessa vielä kesken tutkimuksen itsearvioinnin tuloksia ei ole vielä mahdollista esitellä laajasti, mutta näihin palataan heti arvioinnin valmistuttua kesän jälkeen. Itsearvioinnin perusteella on kuitenkin selvää, että tiedekunta tekee tärkeää tutkimusta potilaan ja siten koko yhteiskunnan parhaaksi läheisessä yhteistyössä tärkeimmän kumppaninsa Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) kanssa sekä toki myös useiden Helsingin yliopiston erillislaitosten ja tiedekuntien kanssa.

Jatkossa olisi tutkimuksen lisäksi myös hyvä arvioida miten tehokkaasti nykyinen pirstaleinen ja siiloutunut organisaatiorakenne palvelee Helsingin yliopiston kokonaisuutta.

Hyvää alkavaa vuotta 2019 kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Biopankissa on korkealaatuisia näytteitä. HUS:n tietoaltaassa on dataa. Helsingin Biopankki luovuttaa näytteitä ja tietoja henkilöstä, josta näyte on otettu. Ammattimaisella toiminnalla on vahva potilaiden tuki ja oma toimiva lainsäädäntönsä. Ja näytekin on oikeastaan dataa.

Suomalainen biopankkitoiminta tarjoaa loistavat mahdollisuudet tutkimuksen tehostamiseen ja uudistamiseen. Ainutlaatuinen toimintaympäristömme herättää myös huomattavaa kansainvälistä kiinnostusta. Tästä esimerkkinä on Sveitsin televisio, joka kolmituntiseen yksilöllistetyn lääketieteen keskusteluiltaansa haki kansainvälisen malliesimerkin Suomesta! Samaan ei ole vielä täysin herätty toiminnan kotimaassa; milloin Suomen televisiossa keskustellaan kolme tuntia terveydenhoidon uusista mahdollisuuksista? Enkä nyt siis tarkoita sote-keskustelua, vaan uusien teknologioiden ja toimintaympäristömme tarjoamia mahdollisuuksia.

Helsingin Biopankki toimii osana HUSia, ja HUSin lisäksi perustajiin ja rahoittajiin kuuluu mm. Helsingin yliopisto. Helsingin Biopankki on siis myös HY:n oma biopankki, jossa on patologian arkistonäytteitä yli miljoonasta suomalaisesta ja uusia verinäytteitä jo lähes 60 000 potilaasta. Myös muiden näytetyyppien, kuten syövän tuorekudosnäytteiden, lukumäärät ovat kasvussa.

Biopankkien voima tulee näkyväksi

Tähän asti merkittävin osoitus suomalaisen biopankkitoiminnan voimasta on ollut FinnGen-tutkimushankkeen mahdollistaminen. HY:n professori Aarno Palotien johtama tutkimushanke yhdistää ja analysoi genomitietoa ja kansallisista rekistereistä saatua näytteiden luovuttajien terveystietoa. Tavoitteena on löytää riippuvaisuussuhteita sairauksien synnyn ja ilmenevyyden ja geneettisten markkerien välillä.

500 000 biopankkinäytteen voima yhdistettynä muihin suomalaisen tutkimusympäristön vahvuuksiin nostaa FinnGenin maailman kärkeen. Samalla iso osa biopankkien perustehtävän, näytekeräyksen, rahoituksesta saadaan aineistojen ensimmäisiltä hyödyntäjiltä, FinnGenin tapauksessa kansainvälisiltä lääkeyhtiöiltä ja Business Finlandilta. Genomitieto, joka projektin kuluessa nousee kattamaan siis 10 % väestöstä, on biopankkeihin palauduttuaan kaikkien tutkijoiden käytettävissä. Helsingin Biopankki HUSin osana koordinoi FinnGenin kansallista näytekeräystä.

Biopankista biodatapankiksi

Helsingin Biopankkia hyödyntävien tutkijoiden kannalta merkittävin kuluvan vuoden virstanpylväs on kuitenkin ollut HUSin tietoaltaan toiminnan käynnistyminen. Tietoallasta hyödyntämällä biopankkitutkimuksiin voidaan nyt liittää laajalti näytteen luovuttaneen potilaan sairaskertomustietoa ja laboratoriomäärityksiä, joiden kokoamiseen käsin kului aiemmin viikkoja ellei kuukausia.

Kun HUSin tietoaltaan voimaan liitetään enenevässä määrin näytteistä analysoitua biologista dataa, on aika nimetä biopankit uudestaan biodatapankeiksi. Esimerkkinä uusista data-analysoinnin mahdollisuuksista on Helsingin Biopankin ja Fimmic Oy:n yhteistyömalli, jossa Biopankin digitalisoituja kudosnäytteitä voidaan analysoida Fimmic Oy:n kuva-analyyseillä. Näyteputken tai kudospalan luovuttamisen sijaan tutkija saa biopankkitutkimukseensa keinoälyn analysoiman kuva-analyysin tulokset.

Taustalla edistyksellinen lainsäädäntö

Yksi suomalaisen toimintaympäristön ehdottomia kilpailuvaltteja on ollut edistyksellinen lainsäädäntö. Nyt runsaat 5 vuotta voimassa ollut biopankkilaki on edelleen toimiva, mahdollistava lainsäädännöllinen kehys. Kun sen rinnalle ollaan säätämässä sote-tiedon toisiokäyttölakia ja genomilakia, on tutkijoiden käytettävissä kansainvälisesti ainutlaatuinen ympäristö, joka samanaikaisesti parantaa tutkittavien tiedonsaantimahdollisuuksia. Myös itse biopankkilakia ollaan päivittämässä 2020-luvun tarpeisiin.

Sairaaloiden potilaat ovat tärkein biopankkitoiminnan voimavara, joiden luottamus on toimintamme joka päivä ansaittava ja ylläpidettävä. Sairaalabiopankit yhdistävä Suomen Biopankkiosuuskunta FinBB tulee edelleen tukemaan aineistojen yhdenmukaisuutta ja saatavuutta.

Siis mitä enää puuttuu? Kaksi asiaa on hieman kesken. Tutkijat, hyödyntäkää kansainvälisessä valokeilassa olevia suomalaisia biopankkeja! Terveydenhoidon ammattilaiset: antakaa jokaiselle potilaalle mahdollisuus tulla osaksi toimintaa!

Kimmo Pitkänen, FT
Johtaja, Helsingin Biopankki

Keväällä 2018 pyrki 601 nuorta ihmistä Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ensisijaisena pääainetoiveenaan logopedia ja heistä 25 hyväksyttiin opiskelijoiksi. Logopedian tieteenalaa lukemaan pyrkivien henkilöiden määrä oli siis suuri ja hyväksyttyjen opiskelijoiden osuus varsin pieni. Millainen tieteenala tämä nuoria ihmisiä kovasti kiinnostava logopedia on?

Logopedia (engl. speech-language pathology) on tieteenala, joka tarkastelee puheen, kielen, äänen ja vuorovaikutuksen häiriötiloja, niiden arviointia, diagnosointia ja kuntoutusta. Myös normaalin, tyypillisen toiminnan tarkastelu on alalla tärkeää, sillä ilman tyypillisen toiminnan tuntemista poikkeavuuden määrittäminen ei ole mahdollista. Mutta mitä tarkoitetaan puheen, kielen, äänen ja vuorovaikutuksen häiriötiloilla?

Puheen tasolla ilmenevillä ongelmilla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilön kielikyky ei poikkea tavallisesta, mutta sen ilmiasu poikkeaa. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa änkytys. Kielen tasolla ilmenevistä häiriötiloista esimerkkinä voitaneen mainita vaikkapa afasia, tila, jossa henkilön kielikyky häiriintyy esimerkiksi aivoverenvuodon seurauksena.

Äänen ongelmista taas kärsivät usein työssään ääntä paljon käyttävät henkilöt (esim. laulajat, opettajat, näyttelijät). Äänen ongelmien taustalta voi löytyä esimerkiksi äänihuulikyhmyt. Vuorovaikutuksen häiriötiloilla viitataan yleensä erityisesti autismikirjon ongelmiin, joihin liittyy vaikeus tulla vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa tai ymmärtää vuorovaikutuksessa käytettäviä vihjeitä, jotka tukevat kielellisen viestin ymmärtämistä. Esitetyt esimerkit ovat luonnollisesti vain esimerkkejä – logopedia on tieteenalana laaja.

Logopedia on tieteenalana Suomessa nuori. Ensimmäiset suomalaiset logopedian alan väitöskirjat on julkaistu 1990-luvun lopulla. Nykyisin alalta väitelleitä on Suomessa noin 60 henkilöä. Logopedian alan tutkimusta tehdään Suomessa Oulun, Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistoissa, ja ruotsinkielistä alan tutkimusta tehdään Åbo Akademissa. Näistä Turun, Tampereen ja Åbo Akademiin yksiköt on perustettu vasta runsaat kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2005. Kaikkiaan em. viiteen yliopistoon logopedian alan maisterin tutkintoa suorittamaan otetaan vuosittain  runsaat 100 opiskelijaa.

Logopediaa pääaineenaan opiskelevat valmistuvat yleensä hyvin ja tavoiteajassa. Tähän osasyynä lienee tieteenalan osaajien erittäin hyvä työllisyystilanne. Logopedia pääaineenaan valmistuneet maisterit voivat hakea oikeutta toimia laillistettuna terveydenhuollon ammattihenkilönä, puheterapeuttina. Laillistetuista puheterapeuteista on Suomessa huutava pula. Suomen Puheterapeuttiliitto onkin esittänyt kuluvana syksynä logopedian koulutuspaikkojen huomattavaa lisäystä.

Logopedian tieteenala on Suomessa vireä, vaikkakin sen kehitystä vaikeuttaa alan osaajien ja resurssien niukkuus. Tieteenalan uusien osaajien koulutus on kuormittavaa ja yliopistoissa työskentelevän logopedian alan henkilöstön määrä pieni. Akateemista henkilökuntaa tarvittaisiinkin kipeästi lisää, jotta aikaa riittäisi myös tutkimuksen tekemiseen. Nyt logopedian alan akateemisen henkilöstön työaika kuluu tiiviisti opetustyön parissa. Logopedisen tutkimuksen eteenpäin viemiseksi tarvittaisiin erittäin kipeästi lisää myös alan professuureja – niitä on tällä hetkellä Suomessa kaikkiaan vain piskuiset seitsemän.

Haasteista huolimatta logopedia voi tieteenalana Suomessa hyvin. Alalle sijoittuneet ovat yleensä innostuneita kiinnostavasta työstään, olipa työsarka sitten kliinisessä työssä, yliopistossa tai muulla sektorilla. Nuorten ihmisten kiinnostus alaa kohtaan on positiivinen responssi siitä, että alan osaajia tarvitaan.

 Suvi Stolt
Logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, logopedian yliopistonlehtori

Vuosikymmenien päähän ulottuvien, terveyttä ja sen uhkia koskevien tekijöiden ennusteiden laatimisella on keskeinen merkitys, kun suunnitellaan ympäristöön, koulutukseen ja itse terveydenhuoltoon kohdistuvia investointeja, niin alueellisesti kuin globaalisestikin. Ehkäisevien toimenpiteiden – esimerkiksi lääketieteen koulutukseen suunnattujen panostusten, lääkkeiden ja rokotteiden kehittelyn ja sosiaaliturvan kehittämisen – hitaus korostaa kauas tulevaisuuteen suunnattujen askelten osuvuuden merkitystä.

Lancet-lehti julkaisi pari viikkoa sitten uskomattoman perinpohjaisen maailman terveydentilaa koskevan ennusteen (Foreman KJ ym. Lancet 16.10.2018 verkossa/open access, pii: S0140-6736(18)31694-5). Yhdysvaltalais-kanadalais-australialainen työryhmä kertoo, mikä on 195:n eri valtion kansalaisten todennäköinen elinajan odote ja mitkä tekijät eniten lyhentävät elämää vuonna 2040. Ennusteiden laatimisessa tutkijat käyttivät hyväksi 79:n terveyttä säätelevän riskitekijän sekä tärkeimpien sosioekonomisten tekijöiden (fertiliteetti, koulutus, tulot) globaaleja muutoksia Global Burden of Disease (GBD) -tietokannassa vuosilta 1990-2016 ja näiden lisäksi edeltävää tapaushistoriaa hyödyntävää aikasarja-analyysiä.

Tutkijat tarjoavat käyttöön kolme vaihtoehtoista näkymää: perustason, optimistisen ja pessimistisen skenaarion. Artikkeliin liittyy jättimäinen 4 000 sivun liiteaineisto, josta on luettavissa yksityiskohtaisempaa alue- ja tautikohtaista lisätietoa.

Globaalisesti elinajan ennusteen arvioidaan kasvavan sekä miehillä että naisilla 4.4 vuotta vuodesta 2016 vuoteen 2040 mennessä. Ei ole ehkä yllättävää, että suhteellisesti lisäys on suurin matalan elintason omaavissa valtioissa, kun taas korkeamman elintason maissa – joissa on jo aiemmin saavutettu tuloksia esimerkiksi tupakoinnin vähentämisen osalta – suotuisa kehitys suhteellisesti hidastuu joskin toki jatkuu. Vuonna 2040 elinajan odote on esimerkiksi yli 85 vuotta Japanissa, Espanjassa ja Sveitsissä, kun taas se jää alle 60 vuoden Keski-Afrikassa, Lesothossa ja Somaliassa; globaalinen eriarvoisuus toki hieman vähenee mutta säilyy merkittävänä.

Kuolleisuuteen vuonna 2040 vaikuttavista ja teoriassa muunneltavissa olevista riskitekijöistä globaalisesti merkittävin on kohonnut verenpaine, ja perässä tulevat suuri painoindeksi (BMI), ilman pienhiukkaset, suuret verensokerin ja kolesterolin pitoisuudet, alkoholi ja tupakointi. Kärkeen mahtuvat myös neonataalikauden ongelmat, kuten epäsuhdat raskauden keston ja sikiön painon välillä sekä pikkulasten laiminlyönti.

Valtiokohtaista dataa löytyy pessimistisimmälle skenaariolle, ja siinä Suomen kärkiriskien arvioidaan olevan seuraava: suuri BMI > tupakka > alkoholi > verenpaine > verensokeri > kolesteroli > kokojyvätuotteiden riittävyys > vihannesten riittävyys > hedelmien riittävyys > ilman epäpuhtaudet.

Maailman populaatioon arvellaan kasvavan noin 20 % eli noin 9 miljardin tasolle vuodesta 2016 vuoteen 2040. Merkittävimpinä elinvuosien vähentäjinä toiminee sama kolmikko vuonna 2016 ja 2040: sepelvaltimotauti, aivoverenkierron häiriöt ja (erityisesti Afrikan tilanteen vaikutuksesta) alemmat hengitystieinfektiot. Mutta sen jälkeen tilanne muuttuu vuonna 2040: kärkikymmenikköön nousevat mm. krooninen ahtauttava keuhkosairaus (COPD), krooniset munuaissairaudet, Alzheimerin tauti, diabetes ja keuhkosyöpä.

Läntistä ja keskistä Eurooppaa tulevat hallitsemaan sepelvaltimotauti, aivoinfarkti, Alzheimer, keuhkosyöpä, kolorektaalisyöpä ja COPD. Siten – ei niinkään yllättävästi – elämäntapoihin liittyvät tai degeneratiiviset sairaudet sekä eräät syöpätaudit näyttävät korjaavan kolkointa satoa 25 vuoden kuluttua.

Suuriksi kysymysmerkeiksi jäävät konfliktit, sodat ja pakolaisuuden aiheuttamat kriisit. Tutkijoiden mukaan myös ilmaston muutoksen aiheuttamia terveysriskejä on vaikea ennustaa, ja edelleen antibioottiresistenssi ja esimerkiksi influenssapandemiat voivat muuttaa ihmiskunnan kohtaloa merkittävästi. Niin ikään HIV-infektio kummittelee arvaamattomana peikkona, jonka vaikutus on hankalasti ennustettava mutta potentiaalisesti suuri – kyse on siitä, riittävätkö resurssit esimerkiksi Afrikassa. Yllättävät teknologiset innovaatiot voivat toisaalta muuttaa globaaleja ennusteita suotuisampaan suuntaan.

Terveyden tila paranee maailman useimmissa valtioissa vuoteen 2040 mennessä, mutta ei-tarttuvien tautien lisääntyvän esiintyvyyden tulee kannustaa muunneltavissa olevien riskitekijöiden – erityisesti lihavuuden, tupakoinnin ja kohonneen verenpaineen – vastaiseen taisteluun kaikkialla maailmassa. Tarttuvien tautien, raskausongelmien, vastasyntyneiden ja ravitsemuksen aiheuttamien ongelmien voittaminen pysyvät kuitenkin edelleen matalan tulotason maiden prioriteettilistan kärjessä.

Mitä poliittisia päätöksiä sitten tämän tiedon pohjalta tulisi tehdä juuri nyt? Jättitutkimuksen tekijät ja sitä kommentoiva pääkirjoitus hehkuttavat ennusteen ylivoimaisuutta ja tarkkuutta kaikkeen aiempaan julkaistuun verrattuna. Olipa tämä asia niin tai näin, tutkimus tarjonnee oivallisen alustan simulaatioharjoituksille, joiden avulla voidaan arvioida erilaisten preventiivisten interventioiden voimaa. Julkaistun ennusteen perusteella on esimerkiksi vaikea argumentoida tupakka- tai alkoholiveron korotuksia vastaan. Ja suolavero takaisin ja sen oheen sokeri- ja rasvavero?

Ehkäpä maailmassa vallitsevan sosioekonomisen eriarvoisuuden korjaaminen tulisi kuitenkin nostaa prioriteettilistalle ykköseksi, sillä sen paikallinen vaikutus olisi inhimillisesti arvioiden aivan toista luokkaa kuin tuttujen riskitekijöiden vähittäinen parantelu globaalilla tasolla.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
HY ja HYKS

Suomi on virallisesti kaksikielinen, mutta Suomessa puhutaan vähemmistökielenä myös saamea. Siitä huolimatta suomalaiset ovat eläneet melko homogeenisessä kieliympäristössä, kukin pääosin oman kielensä piirissä. Viimeistään kaksituhattaluvulla Suomesta on tullut niin monikielinen, että jokainen on sen havainnut. Mediassa onkin käsitelty monikielisyyteen ja kulttuurisuuteen liittyviä uutisia tiheästi. Harvemmin saamme lukea siitä, miten monikielisyys- ja kulttuurisuus näkyvät terveydenhuollossa.

On arvioitu, että Suomessa puhutaan tällä hetkellä jopa 500 kieltä, tosin harvinaisten kielten puhujia on vähän. Monikielisyyden kasvu on ollut nopeaa; vuonna 2015 Suomessa asui lähes 330 00 vieraskielistä ihmistä – siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvia, ja vuoden 2016 lopussa luku oli jo 350 000. Suomessa yleisimmin käytettyjä vieraita kieliä ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia. Arvioidaan, että Helsingin seudun vieraskielinen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä.

Kieltä tarvitaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Monikielisyys heijastuu yhteiskunnan eri sektoreilla eri lailla, jollakin sektorilla enemmän kuin toisella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa kieliympäristön muutos on ollut nopeaa. Alan ammattilaiset kohtaavat enenevässä määrin suomea vieraana kielenä puhuvia ihmisiä, jotka tulevat monista eri kulttuureista. Kohtaamiset eivät ole yleensä samalla tavalla sujuvia kuin samaa äidinkieltä käyttävien kesken.

Suomea vieraana kielenä puhuvalla ihmisellä ei ole välttämättä käytössään riittävää kielitaitoa, jolla hän selvittää asiansa. Sanasto voi olla liian suppea asioiden ilmaisemiseksi, eivätkä kielen rakenteetkaan ole vielä hallussa. Näistä syistä puheen ymmärtäminenkin on usein puutteellista. Tällaisissa tapaamisissa ammatti-ihminen joutuu käyttämään enemmän aikaa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen kuin samankielisten kesken. Juuri erikielisten kommunikointiin liittyviä pulmia käytettiin taannoin argumenttina keskustelussa, jossa puolustettiin Vaasan keskussairaalan säilyttämistä laajan päivystyksen sairaalana.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) sanoo: ”Terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys [potilaan terveydentilasta, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista] siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön. Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ei osaa potilaan käyttämää kieltä tai potilas ei aisti- tai puhevian vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta.”

Kaksi- ja monikielisyys tuo monenlaisia haasteita erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä. Logopedian näkökulmasta asiaa on tarkasteltu äskettäin parissa puheterapeuteille suunnatuissa kyselytutkimuksissa, joissa selvitettiin puheterapeutin työskentelytapoja, kun asiakas tulee muusta kielitausta kuin terapeutti.

Puheterapiassa kieli on sekä vuorovaikutuksen väline että kuntoutuksen kohde. Koska puheterapian tavoitteena on asiakkaan kielellisten ja kommunikoinnin taitojen arvioiminen ja siihen perustuvat interventiot, seuraa puheterapeutin ja asiakkaan erikielisyydestä monenlaisia haasteita. Tehdyissä kyselytutkimuksissa onkin selvitetty, miten puheterapeutit toimivat työssään kohdatessaan vierasta kieltä puhuvia asiakkaita, joilla epäillään olevan kieleen ja kommunikointiin liittyviä ongelmia. Näiden kyselyjen tulokset ovat hyvin samansuuntaisia.

Kaksi- ja monikielisten asiakkaiden suurin kasvu on tapahtunut 2010-luvulla. Vuonna 2015 puheterapeutit ovat työssään kohdanneet yli 80 kielen puhujia. Yleisimpänä vieraana kielenä puheterapeuttien asiakaskunnassa on venäjä, sen jälkeen viro ja edelleen arabia, englanti ja somali. Pääkaupunkiseudulla puheterapeuttien vastaanotolla saattoi olla kaksi- ja monikelisiä asiakkaita jopa yli 60 % kaikista asiakkaista, muualla enimmäkseen alle 20 %.

Lasten kohdalla puheterapeutille tulon pääongelmaksi oli arvioitu kielellinen erityisvaikeus. Muina ongelmina mainittiin esimerkiksi kehitysvamma, kuulovamma, huuli- ja suulakihalkio ja monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö. Aikuisilla puolestaan yleisimpinä tulosyinä olivat afasia ja yleisemmällä tasolla aivoverenkierron häiriöt.

Puheterapeutin tehtävänä on arvioida esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen tasoa ja aikuisen kohdalla kommunikointikykyä ja -mahdollisuuksia sekä suunnitella tarvittavat interventiot. Tärkeää on selvittää asiakkaan kieliympäristö ja kielitausta, kuten lapsen vanhempien ja suvun käyttämä kieli – tai käyttämät kielet – ja lapsen päiväkodissa käytettävä kieli. Kieli- ja kommunikointitaidon tason arviointi tapahtuu esimerkiksi erilaisten kyselylomakkeiden avulla. Jonkin verran voidaan käyttää testejä ja dynaamista arviointia, mikä tarkoittaa esimerkiksi oppimiskyvyn arviointia. Asiakkaan läheiset ovat avainasemassa kaikkien näiden seikkojen selvittelyssä, mutta puheterapeutit saavat myös lisätietoja haastattelemalla muita ammattilaisia, esimerkiksi neuvolan terveydenhoitajia tai päiväkodin työntekijöitä.

Mutta miten kielellinen työskentely ylipäätään on mahdollista, mikäli yhteistä kieltä ole? Silloin tarvitaan tulkin apua. Terveydenhuoltoala onkin suurin asioimistulkkien työllistäjä. Tulkkauksen tavoite on se, että kielitaustaltaan erilaiset ihmiset pystyvät käyttämään julkisia palveluja. Tulkkauksella mahdollistetaan käsiteltävien asioiden sujuminen, mutta kyse on myös tilanteeseen osallistuvien ihmisten oikeuksista, eduista ja velvollisuuksista. Aina ei kuitenkaan saada tulkkia paikalle, jolloin ratkaisuna voi olla perheenjäsenten käyttäminen tulkkausapuna, vaikka tätä ei pidetäkään parhaana mahdollisena ratkaisuna.

Tiedossani ei ole, käytetäänkö tulkkeja riittävästi terveydenhuollossa, mutta esimerkiksi HUS-kuntayhtymän alueella tehtiin vuonna 2015 terveydenhuollon tulkkauksia 68 kielellä, ja tulkkauskertoja oli lähes 13 000 (Tulkkaus terveydenhuollossa, https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-734-7.pdf).

Työskentely tulkin avulla ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Tutkimuksissa on raportoitu useita haasteita. Esimerkiksi puheterapeutit ovat tuoneet kyselyissä esille joidenkin tulkkien puutteellisen kielitaidon ja sen, että tulkin murretausta voi olla erilainen kuin asiakkaan, jolloin syntyy helposti väärinkäsityksiä. Joskus tulkin koetaan tulkkaavan ”omiaan” tai jättävän joitain asioita tulkkaamatta kokonaan. Spesifien termien tuntemus voi olla heikkoa, ja ne pitää ensin selvittää tulkille, jonka jälkeen tulkki tulkkaa ne asiakkaalle. Tästäkin voi seurata väärinkäsityksiä. Käytännön haasteina on mainittu muun muassa tulkin tilaamiseen ja saamiseen liittyvät seikat, tulkkauksen vaatima lisäaika ja tulkin rooli tilanteen kolmantena osapuolena.

Aina ei tietenkään ole niin, että potilas on vieraskielinen ja ammatti-ihminen kotikielinen. Aivan oma lukunsa on se, kun terveydenhuollon ammattilainen, esimerkiksi lääkäri, on erikielinen ja lähtöisin aivan eri kulttuuritaustasta kuin potilas. Tässäkin asetelmassa on omat erityiset haasteensa. Koska monikielisyys ja -kulttuurisuus kulkevat käsi kädessä, erikielisten puhujien kulttuurierot voivat olla suuret. Terveydenhuollon ammattilaisella ja asiakkaalla tai perheellä saattaa olla aivan erilainen käsitys sairauden tai ongelman luonteesta. Myös sairauteen liittyvien käytännön asioiden hoitamisesta voi olla hyvin erilaisia näkemyksiä.

Kaikissa tapauksissa yhteisen ymmärryksen ja luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on olennaista. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta tarvitaan lisää terveydenhuollossa. On tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaiset saavat jo peruskoulutuksessa riittävästi tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta. Tarvitaan myös harjoittelua vieraskielisen potilaan kohtaamisesta, mahdollisesti myös tulkin kanssa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Upsalan yliopisto muistaa Olof Rudbeckia vuosittain järjestämällään juhlasymposiumilla. Tänä vuonna ohjelman aiheeksi oli valittu opiskelijoiden ehdotuksen pohjalta ”Smärta – den osynliga sjukdomen”.

Olof Rudbeck (1630-1702) oli yleisnero ja monipuolinen tiedemies. Hän toimi Upsalan yliopiston professorina ja kehitti merkittävästi yliopiston lääketieteen opetusta. Hän perehdytti oppilaitaan ja suurta yleisöä anatomiaan pitämällä julkisia ruumiinavauksia yliopiston (Gustavianum) katolla. Toimiessaan yliopiston kanslerina Axel Oxenstierna, joka Kustaa II Aadolfin sotiessa järjesti maamme hallinnon, halusi valtionyliopiston aloittavan anatomian opetuksen ihmisruumilla tehtävien dissekaatioiden avulla. Ja näin tapahtui.

Rudbeck kuuluu niihin tutkijoihin, jotka tekevät suurimmat tieteelliset läpimurtonsa aikaisin urallaan. Hän kuvasi lymfasuonet ja niiden merkityksen ollessaan vasta nuori anatomian opiskelija. Rudbeckin havainnoista, jonka hän kuvasi julkaisussaan Nova exercitatio, kuluikin siten lähes 400 vuotta ennen kuin vastaavat suonet löydettiin aivoista¹.

Rudbeckistä loistavan elämänkerran kirjoittaneen Gunnar Erikssonin mukaan  Rudbeck oli saanut ajatuksen lymfasuonista jo vuonna 1650 seuratessaan vasikan teurastusta torilla. Rudbeckin oma kuvaus tapahtumasta on Erikssonin elämänkerrassa² kuvattu Tigerstedtin kääntämänä seuraavasti:

Halsens vener och ärtarer likasom och luftstrupen och matstrupen voro redan avskurna, och man höll på med att uttaga inälvorna. Jag fäste då min uppmärksamhet särskilt vid den öppna brösthålan, emedan jag ville lära känna hjärtats rörelser hos det redan förblödda djuret. Under det att de med slakten sysselsatta kvinnorna ovårdligt hanterade tarmarna, märkte jag att en mjölkvassla liknande vätska här och där rann ut i trakten av halsgropen. Efter att hava erhållit tillstånd att närmare undersöka djuret, sköt jag kraftigt aorta åt höger och upptäckte då en med mjölklik vätska fylld gång. Med kniv isolerade jag aorta från trakten av mellangärdet ända upp till halsgropen från interkostalgrenarna och ryggkotorna. Nu låg gången fri med undantag av inmynningsstället, vilket dock icke kunde upptäckas, emedan kvinnorna vid slakten sönderslitt de från hjärtat utgående kärlen. Jag vände mig åter till mellangärdet, avlossade det på högra sidan och påträffade då en liten blåsa, som var fylld med en vätska, liknande utspädd mjölk. Emedan inälvorna och tarmarna uttagits, var det mig icke möjligt att närmare undersöka saken.

Rudbeck-päivän teemana oli siis ”näkymätön kipu”. Upsalan yliopiston professori Torsten Gordh Jr esitteli luennossaan kliinisiä tutkimustuloksia, joiden perusteella pitkäaikaisesta kivusta kärsivien, mm. fibromyalgia-, selkäkipu- ja hermovauriopotilaiden selkäydinnesteestä tehty proteomiikkaprofiili olisi selvästi inflammatorisesti painottunut terveisiin kontrolleihin verrattuna.  Tämä saattaa liittyä aivojen glymfaattisen järjestelmän toimintahäiriöön kipupotilailla yleisestä unihäiriöstä johtuen. Tätä on tarkoitus tutkia tiedekuntamme uudessa tutkimusohjelmassa SLEEPWELL, Rudbeckin jalanjäljissä….

1. Aspelund A,AntilaS, Proulx ST, Karlsen TV, Karaman S, Detmar M, Wiig H, Alitalo K.
   A dural lymphatic vascular system that drains brain interstitial fluid and macromolecules. J Exp Med 2015;212:991-9.

2. Gunnar Eriksson: Rudbeck 1630-1702, LIV, LÄRDOM, DRÖM I BAROCKENS SVERIGE. Atlantis Stockholm 2002. ISBN 91.7486-617-6.

Eija Kalso
Professori, Helsingin yliopisto
eija.kalso@helsinki.fi