Tekijä: Deleted User

Kun unen pinta ottaa vastaan – valve vaihtuu uneen – alkaa sukellus kohti syvempää unta. Vastassa ovat pian aivojen hitaat aallot (hidasaaltouni – slow wave sleep). Tällöin aivot ovat synkronoidussa unitilassa, neuronit syttyvät ja lepäävät vuorovedoin. Solujen väliin muodostuu tilaa ja glymfaattinen kierto sitoo plakit ja roskat puhdistavaan virtaukseen. Aika ajoin talamuksesta lähtee kehrämäinen aktivaatiopyrähdys (sleep spindle) joka resonoi korkeammalla taajuudella muutaman sekunnin. Se muodostaa yhteyksiä aivokuoren ja hippokampuksen välille, ja muistijäljet vahvistuvat.

Viime aikoina lehdet ovat täyttyneet ainakin 1001 yöunivinkistä – kuvavirrassa seilaavat seesteiset makuuhuoneet ja sänkykauppiaan valkoinen takki. Meidät on varustettu kustomoidulla patjalla, tiedolla, mittareilla ja uniprosenteilla – ottaaksemme unen haltuun.

Törmäys unen suureen paradoksiin on väistämätön: voiko unta, tilaa tietoisuuden pinnan alla, hallita?  Voimme parantaa unen olosuhteita ja ajoitusta mutta siitä huolimatta suuri osa ihmisistä sukeltaa uneen pinnan suuntaisesti tai ainakin kannatellen periskooppiaan pinnan päällä.

Evoluution kannalta voi olla suotuisaa säilyttää unenaikainen reagointivalmius kun elämässä on stressiä tai mielen viritystila on korkea. Mutta pelkkä ikä tekee saman. Vanhetessa (lue keski-iässä) hitaat aallot latistuvat ja ylipäätään syvän unen määrä vähenee. Unen katkonaisuus saa toisinaan tuntumaan siltä kuin olisi valvonut koko yön.

Yömyssykin on osa paradoksia: vaikka alkoholi voi lisätä alkuyön syvää unta, se myös sekoittaa siihen häirintää, eli korkeita, valveelle tyypillisiä taajuuksia. (Isoäitini suosittelemasta miniannostuksesta eli ”fingerporillisesta konjakkia” ei valitettavasti löytynyt tieteellistä tutkimusta.)

Mutta hyvä uni ei ole vain syvää. Suuriin selvittämättömiin kysymyksiin kuuluu univaiheiden merkitys – ja se miksi ne seuraavat toisiaan syklisesti. Ehdottomasti jännittävintä – ja paradoksaalisinta – on kuitenkin REM-uni. Paradoksi syntyy vilkkaasta aivotoiminnasta ja lihasten rentoudesta. Aivot ovat hyperassosiatiivisessa tilassa. Synaptiset yhteydet sekä karsiutuvat että vahvistuvat.

Käänteinen oppiminen (unlearning), yhteyksien karsiutuminen, mahdollistaa aivojen toimintakyvyn säilymisen ja funktionaalisten hermoverkkojen kehittymisen. Eläinmallit ovat osoittaneet että REM-unella on tässä keskeinen merkitys. REM-unta voi pitää myös luovan ongelmanratkaisun tilana, jossa divergentti assosiatiivinen aktiivisuus voi luoda uusia malleja valveelta perittyyn ongelmaan.

REM unella on rooli myös tunteiden säätelyssä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että negatiivinen tunnelasti usein laimentuu yön aikana ja että tämä prosessi liittyy REM-uneen, mutta vielä ei tiedetä miten se tapahtuu. Yön aikana tapahtuman muistikuva voi vahvistua, mutta siihen liittyvä emotionaalinen reaktiivisuus pienentyä, myös aivokuvista nähtynä.  Ehkä negatiivisiin tunteisiin liittyvät synaptiset assosiaatiot eliminoituvat? Ehkä tunteisiin liittyvät ajatuskehät sekoittuvat? Ehkä tunteiden hallintaan liittyvät frontaaliset yhteydet vahvistuvat?

Masentuneisuuteen voi liittyä poikkeavaa REM-unta, mutta ei aina. Kuitenkin REM- unen ollessa katkonaista ja heikkolaatuista, unen tunteita korjaavaa vaikutusta ei synny. Kääntäen ajatellen, REM-unella on mielenterveyttä ylläpitävä vaikutus. Jos ihminen kokee herkästi negatiivisia tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää, eikä kumuloituvien tunteiden kuorma nollautuisikaan yön aikana, voi olo käydä aikaa myöten kuormittuneeksi, masentuneeksikin.

Unitutkimuksessa riittää selvittämättömiä kysymyksiä. Minkälaista on palauttava ja hoitava uni, joka edistää terveyttä/parantumista, tunteiden säätelyä ja oppimista? Kuinka paljon unen piirteet ovat predestinoituja ja kuinka paljon unta voi itse edistää? Miten uni liittyy erilaisiin sairauksiin ja stressin kokemukseen?

Lääketieteellisen tiedekunnan uusi monitieteinen Sleep Well -tutkimusohjelma tulee etsimään vastauksia myös näihin kysymyksiin.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
anukatriina.pesonen@helsinki.fi
https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/sleep-and-mind
@anu_katriina

Lähteitä

Li W, Ma L, Yang G, Gan WB. REM sleep selectively prunes and maintains new synapses in development and learning. Nat Neurosci. 2017;20(3):427-437.

Tempesta D, Socci V, De Gennaro L, Ferrara M. Sleep and emotional processing. Sleep Medicine Reviews. 2018; 40: 183-95.

Zhang H, Fell J, Axmacher N. Electrophysiological mechanisms of human memory consolidation. Nat Commun. 2018; 5;9(1):4103.

Aikanaan tutkimus aloitettiin katsomalla jääkaappiin ja pakastimeen. Tai naapurin jääkaappiin, jos sieltä löytyisi vielä jokin uusi, testaamaton vasta-aine. Tämän jälkeen tehtiin muutamia värjäyksiä, ehkä solukokeitakin ja saatiin hieno, translationaalinen koe julkaistua hyvässä lehdessä. Tämä oli jääkaappitutkimusta.

Tutkimushoitajan puhelin soi keskiyöllä heinäkuussa 2018. Biomedicumin -80°C pakastinvanhus hälyttää. Tutkimushoitaja ja kollega lähtevät keskellä yötä – toinen Länsi-Uudeltamaalta ja toinen Töölöstä – pelastamaan mittaamattoman arvokkaita näytteitä. Näytteet siirrettiin varapakastimeen, jossa ne ovat nyt epäjärjestyksessä. Juhannusaattona toisen tutkimusryhmän pakastin suli. Silloin ei saatu ketään kiinni ja näytteet tuhoutuivat.

Latvasta puuhun

Ennen biopankkiaikaa (mutta vähän jääkaappitutkimuksen kukoistusajan jälkeen) kliinisen tutkimuksen käynnistäminen vaati resursseja ja investointeja. Eettisen toimikunnan lausunnon hakemisen ja tutkimusluvan myöntämisen jälkeen potilaat täytyi tunnistaa terveydenhuollon rekistereistä, esim. ICD-koodihaulla. Sen jälkeen tutkijan piti seuloa yksittäiset potilaat läpi, jotta varmistuttiin diagnoosin oikeellisuudesta (ICD-koodeissa on paljon virheitä ja epätäsmällisyyksiä). Kun potilaskohortti oli tunnistettu, potilaille lähetettiin kirje, jossa oli suostumus ja tutkijan yhteystiedot. Parhaassakin tapauksessa mukaan saatiin 80­–90 % potilaista, usein paljon vähemmän.

Helsingin biopankin tavoite kerätä näytteitä FinnGen-tutkimukseen on kunnianhimoinen. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää kaikkien potilastyötä tekevien panosta. Yhteensä hankkeeseen on tarkoitus kerätä 500 000 näytettä. Näytteet jäävät Helsingin Biopankkiin ja data palautuu sinne tutkijoiden käytettäväksi. Kun sitten biopankit alkavat kattavasti edustaa koko väestöä, tutkija voi aloittaa tutkimuksen suoraan rekisteritutkimuksena, ja aivan toisesta päästä – katsomalla kuinka monesta tietyn diagnoosiryhmän potilaasta on jo näyte biopankeissa. Sairaalan tietoaltaasta saanee suoraan jatkossa riittävät kliiniset tiedot potilaasta.

Tähän pääseminen edellyttää asennemuutosta tutkijoilta. Aiemmin kerättyjen kohorttien näytteet pitäisi siirtää biopankkiin ja data tutkimusrekisteriin eli tutkimusta pitäisi opetella tekemään uudella tavalla. Enää tutkija ei välttämättä tunne potilaitansa nimeltä, vaan tieto käsitellään anonyymisti tietoaltaan ja tutkimusrekistereiden kautta.

Kliiniset tutkijat ovat keskeisessä asemassa muutoksen vetureina. Edelleenkään mikään ei tietyssä tilanteessa korvaa tutkimusprotokollan mukaisesti otettua veri- tai muuta näytettä, joka sisältää useita putkia ja eri tarkoitusta varten kerättäviä näytteitä (valkosolut DNA:ta varten, plasma ja seerumi erikseen erilaisia analyyseja varten jne). Esimerkiksi RNA-eristykseen otettavia näytteitä ei vielä ole mahdollista ulkoistaa biopankille. Jatkossa kaiken tämän työn voisi hoitaa biopankki. Biopankin kanssa täytyy kuitenkin vielä pilotoida sopimuksia, joiden avulla näytteet korvamerkataan niitä keränneille tutkijoille. Kukaan muu kuin me tutkijat ei sitä pysty tekemään.

Muutosvastarintaa ja vaihtelevia käytäntöjä

Tutkijoilla on edelleen ennakkoluuloja liittyen biopankkeihin, jonka vuoksi näytteitä kerätään edelleen omiin pakastimiin. Voisiko biopankki näissä tilanteissa toimia backup-näytteenä? Ylimääräisen näytteen kerääminen on pieni vaiva potilaalle, mutta voi pelastaa tutkijan vuosien työn, jos pakastin sattuu sulamaan juhannusaattona. Onneksi moni on jo tajunnut biopankin arvon ja tallettanut arvokkaat näytteensä tutkimussopimuksella biopankkiin (esimerkiksi Martti Färkkilän keräämä sklerosoivan kolangiitin tutkimusaineisto ja rekisteri, jotka siirrettiin v. 2017 osaksi Helsingin biopankkia).

Kustannustehokkainta, ekologisinta ja logistisesti järkevintä olisi siivota vanhat pakastimet, heittää pois näytteet, joita ei enää tarvita ja siirtää käyttökelpoiset aineistot Helsingin biopankkiin. Näytteisiin liittyvät tutkimusrekisterit tulisi myös siirtää HUS:n tai yliopiston infran alle. Tiedekuntien ja tutkimuslaitosten on syytä selvittää tutkijoille tarjottavien tutkimusten ja tutkimustietojen rekisteröimisen mahdollisuutta olemassa olevana, edullisena infrastruktuurina. Tätä nykyä näiden nk. ”pehmeiden infrojen” kustannukset menevät pitkälti tutkijoiden kilpailutetuista rahoituksista.

Uusi lainsäädäntö on tarkoitettu helpottamaan tutkijoiden elämää

Meneillään on useita tutkijan arkeen vaikuttavia lakimuutoksia. Keskustelua on herättänyt viime keväänä voimaan astunut EU:n tietosuojadirektiivi. Odotamme vielä uuden kansallisen tietosuojalain astumista voimaan. HUS on tehnyt esimerkillistä työtä tutkijoiden ohjeistamiseksi ja suostumusten päivittämiseksi. Potilaat luottavat – ja voivat jatkossakin luottaa – suomalaisen tutkimuksen ja tietosuojan korkeaan laatuun.

Toivottavasti biopankkilain muutos antaa mahdollisuuden nykyistä suuremman näytemäärän keräämiseksi. Silloinkin tulee muistaa, ettei biopankkinäyte aina korvaa huolella suunniteltua, tutkimusprotokollan mukaista näytekeräystä.

Terveystietojen toisiokäyttölaki odottaa myös valmistelua. Lienee selvää, ettei näitä lakeja säädetä, ennen kun Sote-lainsäädäntö on edennyt eduskunnassa ja lakivaliokunnassa. Toisiokäyttölaki tulee mullistamaan epidemiologisen tutkimuksen tekemisen Suomessa. KanTa-arkiston kautta tutkijat pääsevät keräämään kattavasti rekisteritiedot esimerkiksi harvinaisia (alle 1000 potilasta Suomessa) sairauksia sairastavista potilaista. Nykyisellään ainoa keino hankkia tietoja potilaista, on tilata paikallisesta sairaala-arkistosta papereita tai mennä paikan päälle lukemaan niitä.

Kuka omistaa näytteet?

Suurin muutos täytyy tapahtua meidän tutkijoiden asenteessa: Kuka näytteet ja siihen liittyvän datan omistaa? Meidän pitää lakata puhumasta ”minun näytteistäni” ja siirtyä puhumaan ”meidän näytteistämme”. ”Meidän” tarkoittaa koehenkilöitä, potilaita, tutkijayhteisöä, yhteiskuntaa ja biopankkeja. Ja tietysti tutkimushoitajia, jotka toivon mukaan eivät enää joudu (ilman päivystysvelvollisuutta pelkästä lukkarinrakkaudesta tiedettä kohtaan) keskiyöllä siivoamaan pakastimia.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Keuhkosairauksien ja allergologian professori, ylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus
marjukka.myllarniemi@helsinki.fi

Tai tutkimusryhmän johtajan tapauksessa ainakin nämä: koutsi, manageri, liideri, sihteeri, varainhankkija, sovittelija, raportoija. Diplomaattikin olisi hyvä olla.

Homma on siis huomattavasti monipuolisempaa kuin viralliset tehtävämme opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämä tuli minulle kuutisen vuotta sitten omaa ryhmää perustaessani yllätyksenä. Tuolloin, tuoreena akatemiatutkijana, takanani oli 12 vuotta tutkijankoulutusta, joka koostui väitöskirjatyöstä ja post-doc-jaksosta. Kaiken energiani olin keskittänyt tutkijantaitojeni huippuunsa kehittämiseen. Opettanutkin olin siinä sivussa, ohjannut labrassa vuosien varrella paljon opiskelijoita, ja jopa kirjoittanut muutaman yleistajuisen artikkelin. Olin siinä luulossa, että minulla on hyvätkin valmiudet tutkimusryhmän johtamiseen.

Nämä luulot karisivat nopeasti. Olo oli kuin olympialaisiin treenanneella seiväshyppääjällä, jolle yhtäkkiä kerrotaan, että eikun nyt kilpailetkin seitsenottelussa. En liioittele, jos sanon käyneeni läpi pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Tuntui, etten saa tehdä tutkimusta enää ollenkaan, koska hukun kaikenlaiseen sälään, kuten laskujen hyväksyminen, viikottaisten työtuntien hyväksyminen, kehityskeskustelut, tehtävänkuvausten kirjoittaminen, suoriutumistasojen arvioinnit. Käyttöjärjestelmiä, joita pitää edellämainittujen tekemiseksi sujuvasti osata käyttää, ovat mm. SAP HR, SAP Talous, SOLE TM, Hero ja YPJ Web.

Ihminen on sopeutuvainen olento, ja pahin angsti väistyi ensimmäisen vuoden aikana. Sälätyö ei kadonnut minnekään, mutta opin elämään sen kanssa. Kuoppasin kunnianhimoiset suunnitelmani tehdä itse aktiivisesti labratyötä kuten oma väitöskirjaohjaajani oli tehnyt (hänelläpä olikin henkilökohtainen sihteeri, eikä hän tietääkseni koskaan pitänyt ainuttakaan kehityskeskustelua), ja päätin olla tuntematta asiasta syyllisyyttä. Rupesin nauttimaan siitä, että yhden oman projektin sijaan, jolle omistautua, saankin nyt ideoida viiden tai kuuden projektin parissa yhdessä fiksujen nuorten kanssa.

Mitä jälkiviisautta minulla on jakaa kulttuurisokin minimoimiseksi?

1. Nuori ryhmänvetäjä, etsi mentori ja vertaistukea. Hakeudu esimieskoulutukseen, jossa on käytännönläheinen ote. Voin lämpimästi suositella EMBOn Lab Management-kurssia; bonuksena tämän tyyppisellä kurssilla saat intensiivistä vertaistukea.
2. Tiedekunta/keskushallintotasolla voidaan pyrkiä järjestämään riittävästi resursoidut tukipalvelut tehtäviin, jotka ovat tutkijoiden varsinaisen ydintehtävän ulkokehillä, kuten varainhankintaan, budjetointiin ja etenkin kaikenlaiseen digitaaliseen byrokratiaan. Kun tukihenkilöstöä karsitaan, saadaan professorit itse skannaamaan matkalaskunsa. Tämä ei pitkällä tähtäimellä tuo säästöjä tai luo kilpailukykyä.
3. Lippu korkealle! Päätoimisen tutkimuksen tekeminen (vähemmän inspiroivine kylkiäisineenkin) on suuri etuoikeus.

Liisa Kauppi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely), Helsingin yliopisto
Kauppi Lab

Lähes trooppisen kesän jälkeen uusi lukuvuosi on edessämme. Vaikka lääketieteellisessä tiedekunnassa meillä on käynnissä jo neljäs opetusviikko, Helsingin yliopiston juhlasalissa vietettiin vasta eilen koko yliopiston lukuvuoden avajaisia. Siellä uusi rehtori Jari Niemelä sai kanslerilta seremonialliset yliopiston avaimet, jonka jälkeen hän piti ensimmäisen virallisen puheensa rehtorina.

Mitä uusi rehtori korosti ja miten se vaikuttaa meihin täällä Meilahdessa – niin tutkijoihin ja opettajiin kuin tutkimus- ja hallintohenkilökuntaan ja tietenkin opiskelijoihin?

Rehtori korosti huippututkimuksen merkitystä ja Helsingin yliopiston monitieteellisyyden tarjoamia mahdollisuuksia etsiä entistä enemmän uusia vastauksia tärkeisiin kysymyksiin. Meidän tehtävämme tutkimuksessa on siis uuden tiedon etsiminen ja ratkaisujen löytäminen globaaleihin ongelmiin. Tämä on korostuneen helppoa täällä Meilahdessa, jossa yliopisto ja HUS yhdessä muodostavat Academic Medical Center Helsingin ytimen.  Rehtorin sanoja lainaten ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Suurimpia toimia alkavana syksynä on uusien tutkimusohjelmien tilojen suunnittelu, pienten välttämättömien tutkimustilojen remonttien toteuttaminen ja tutkimusryhmien muutot. Vähän haasteita tulee siitä, että uudessa Tutkimusohjelmayksikössä on nyt merkittävästi enemmän tutkijoita kuin aikaisemmin, mutta tiedekunnan tilamäärä ei kuitenkaan vastaavasti kasva. Siksi olemme parhaillaan etsimässä ratkaisuja siihen, miten uusien ohjelmien tutkijat mahdollisuuksien mukaan pääsevät toimimaan lähekkäin ja samalla kaikille kampuksen tutkijoille taataan hyvät tutkimustilat.

Toinen suuri ponnistus on Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi, joka toteutetaan pääosin tämän syksyn aikana. Projektia on vetänyt tutkimusvaradekaani Marjukka Myllärniemi, ja monet tutkijat ovat saaneet osallistua työhön, kun on yritetty kiteyttää tiedekunnan vahvuuksia arviointia varten.

Tutkimuksen lisäksi toinen tärkeä tehtävämme on opetus. Tässäkin on Helsingin yliopistolla jo merkittävä ”track record”, kun katsotaan keitä yliopistomme on kouluttanut aikojen saatossa. Tänään AMCH-kampuksella on jo lähes kaikki Valviran ylläpitämien terveydenhuollon rekistereiden yliopistoissa koulutetut ammattinimikkeet: psykologit, logopedit, hammaslääkärit ja lääkärit. Lisäksi meillä on englanninkielinen Masters Program in Translational Medicine.

Lääketieteen peruskoulutuksen ensimmäinen kansallinen arviointi toteutettiin Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa (Karvi) vuosina 2016–2018. Kesäkuussa julkistetussa arviossa koulutuksemme menestyi erinomaisesti. Kehittämiskohteitakin toki löydettiin. Siksi tulevana syksynä opetusvaradekaanin Tiina Paunion ja lääketieteen koulutusohjelman johtajan Jussi Merenmiehen koordinoimina aletaan parantaa mm.  oppisisältöjen keskeisten osien ja niiden välisten suhteiden kuvausta.

Viime vuosien vähän haasteellisten aikojen jälkeen nyt on hyvä katsoa eteenpäin. Helsingin yliopisto ja sen sisällä myös lääketieteellinen tiedekunta ovat parhaillaan päivittämässä toimintasuunnitelmiaan. Yhtenä keskeisenä teemana on ’opiskelijat keskiöön’. Tämä tarkoittaa, että koetamme kaikin keinoin auttaa opiskelijoitamme opinnoissa ja otamme heitä mahdollisuuksien mukaan jo opintojen varhaisessa vaiheessa mukaan myös tutkimusryhmiin. Tästä oli erinomainen esimerkki tutkimusohjelmayksikön johtajan Henna Tyynismaan ideoima tempaus, jolla 30 nuorta opiskelijaa sai kuluneena kesänä kahdeksi kuukaudeksi työpaikan kampuksen tutkimusryhmistä. Tutkijaryhmät kattoivat itse kuluista puolet ja tiedekunta toisen puolen. Tämä oli niin onnistunut kampanja, että sitä varmasti jatketaan kesällä 2019.

Tutkimus ja opetus vaativat taloudellisia resursseja. Lähes 10 vuoden ajan on Suomen valtion talous ollut varsin heikossa tilassa, mikä on suoraan johtanut myös yliopistojen rahoitustason merkittäviin leikkauksiin. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun muistetaan, että yliopistot saavat 1,7 miljardia euroa eli noin 3 % valtion budjetista. Sen sijaan ei ole helppoa ymmärtää, miksi viime vuosien säästöistä suhteellisestikin ylivoimaisesti suurin osa kohdistettiin nimenomaan Helsingin yliopistoon. Siksi rehtorikin linjasi eilisessä puheessaan, että yliopistoihin kannattaa panostaa ja se panostus myös tuottaa hedelmää. Rehtorin sanoin: ”Aktiiviset tutkijamme toimivat vuorovaikutuksessa tiedon käyttäjien kanssa, jotta tutkimus saadaan yhteiskunnan käyttöön. Näin huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi globaalien haasteiden ratkaisemiseksi.”

Työhyvinvointi, työrauha ja yhteisöllisyys ovat olleet koetuksella vaikeina aikoina. Nyt nämä teemat on nostettu Helsingin yliopistossa aivan erityisiksi painopisteiksi ja niiden puolesta tullaan tekemään paljon. Uuden vararehtorin, patologian professori Tom Böhlingin tehtävänkuvaan on sisällytetty monen muun asian rinnalla työyhteisön hyvinvointi ja kampuskehittäminen. Tämä on merkittävä uusi johdon panostus, jonka avulla on syytä uskoa, että asiat voivat edetä lähiaikana suotuisaan suuntaan. Tässä työssä mahdollisimman saumaton yhteistyö akateemisten ja YPA-hallinnon välillä on tulevan menestyksemme elinehto. Koetamme yhdessä kampuksen kehittämispäällikkö Kirsi Rauhalan kanssa löytää keinoja, joilla tätä yhteistyötä voisimme entisestään Meilahdessa kehittää.

Koska tämä yhteisöllisyyden edistäminen on Helsingin yliopiston yhteinen tavoite, tulee rehtoraatti kiertämään kaikilla kampuksilla keskustelutilaisuuksissa syksyn aikana. Näin uusi rehtori haluaa olla yliopistoyhteisön saavutettavissa ja edistää yhteenkuuluvuutta. Lisäksi hän haluaa parantaa kaikkien mahdollisuuksia tulla kuulluksi yliopistoa koskevissa asioissa. Koska rehtoraatti on lähtenyt liikkeelle, olisi tärkeää, että Meilahdessa olisi mahdollisimman suuri joukko keskustelemassa heidän kanssaan ja antamassa rakentavaa palautetta 18.10. klo 14-15.30 Biomedicum 1, Kampuskohtaamispaikka (B2-aula).

Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Tarvitsen auton lainaan huomiseksi, kirjoitin Facebook sivustolleni. Laitoin piruuttani ehdoksi, että suostun lainaamaan auton vain siinä tapauksessa, että saan siihen omistusoikeuden. Päätin kuitenkin pehmentää vaatimuksiani ilmoittamalla, että suostun kyllä etuneuvotteluoikeuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelen ensisijaisesti auton minulle lainaksi antaneen tahon kanssa siitä, että millaisilla ehdoilla hän voi ostaa omistusoikeuteni takaisin itselleen. Mielestäni diili oli erittäin edullinen, siis minulle. Sain pyyntöäni seuranneen viikon kuluessa muutaman hajanaisen peukun ja yhden kummastelevan kommentin: …Outoa? Vaimoni kysyi aamiaisella minulta suoraan, että olenko menettänyt järkeni.

Annanpa taustat tapahtuneeseen.

Meilahden kampuksen lääketieteellinen tutkimus tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tavoite ei ole helppo ja joskus solujen ja molekyylien parissa ahertava perustutkija tuntee olevansa vähän hukassa tehtävän edessä. Miten näistä molekyylien signaalireiteistä koskaan päästään siihen pisteeseen, että uudesta tiedosta olisi apua sairauksien hoidossa? Toisaalta, mitään itsestäänselvyyksiä on turha tutkia, jos haluaa että oma työ tuottaa aidosti uusia hoitomuotoja. Joskus kymmenien vuosien pitkäjänteinen tutkimustyö tuottaa hedelmää ja tutkimushypoteesin takaa alkaa kajastamaan ensin prekliininen hypoteesi ja lopulta kliininen hypoteesi. Tutkimus voi mennä esimerkiksi näin: Löydetään ryhmä proteiineja, joiden keskinäinen viestintä näyttää olevan merkityksellistä syöpäsolujen jakaantumiselle tai solukuolemalle. Havaitaan hiirikokeissa, että kun kyseistä reittiä häiritään lääkemolekyylillä, niin tuumori-istukkaat eivät kykene enää kasvamaan tai ne kuihtuvat pois. Tässä vaiheessa on helposti kulunut jo kymmenisen vuotta ensihavainnoista ja tutkimuksen tueksi on karttunut kymmeniä julkaisuja ja pino väitöskirjoja.

Parhainta kuitenkin on, että tutkimus on kyennyt tuottamaan tutkimushypoteesista prekliinisen hypoteesin. Nyt meillä on tiedossa kohde ja moukari (lääke), jolla siihen kohteeseen päästään iskemään. Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti kliinistä tutkimushypoteesia – siis viemään perustutkimuksesta kummunnutta uutta hoitomuotoa syöpäpotilaan ulottuville.

Prekliininen hypoteesi perustuu monimutkaisiin ja aikaa vieviin kokeisiin soluilla ja nyttemmin myös potilaan syöpäkudoksesta eristetyillä kudospaloilla. Lääkkeiden vaikutukset tuumorin kasvuun eivät kuitenkaan selviä soluviljelykokeilla, vaan tutkimuksen loppuvaiheessa tarvitaan eläinkokeita. Ilman prekliinisiä kokeita tutkimusta ei voi viedä laboratoriosta klinikkaan. Oikopolkuja ei ole olemassa. Prekliinisen vaiheen testaukseen, varsinkin eläinkokeiden kohdalla, tarvitaan mittavia määriä testattavaa lääkettä ja siksi on välttämätöntä kääntyä lääkeainetta valmistavan yrityksen puoleen. Tarvitaan yhteistyötä ja sitä varten tutkimussopimus. Tutkimussopimus määrittää mitä sopimuskumppani Helsingin yliopisto antaa yhteistyöhön ja mitä se tulee saamaan yhteistyöltä ja vastavuoroisesti, mitä lääkeyritys antaa ja saa.

Lääkeyrityksen tavoitteet ovat selvät. Lääkeyritys haluaa löytää lääkkeelleen uusia käyttökohteita tai hankkia sille myyntiluvan. Tämä tuo lääkeyritykselle lisää myyntiä ja nostaa yrityksen osakkeiden arvoa. Jos näitä asioita ei tapahdu, markkinavoimien armoilla oleva lääkeyritys kaatuu. Helsingin yliopiston tavoitteet yritysyhteistyössä ovat hiukan epäselvempiä. Joskus sopimuksia sorvattaessa tulee sellainen olo, että tavoitteet eivät ole pelkästään epäselviä, vaan peräti hukassa.

Eduskunnan hyväksymän Yliopistolain mukaan Suomen yliopistojen tehtäviin kuuluu tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antaminen. Tehtäviä hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Missään ei lue, että yliopistojen pitäisi toiminnallaan tuottaa kassavirtaa tai nostaa osakkeiden arvoa. Pelin pitäisi siis periaatteessa olla aika selvä – yliopisto hakee ja saa yhteistyöstä koituvista tutkimustuloksista mainetta, kunniaa ja julkaisuja. Yritys puolestaan käärii mammonan.

Verottaja on kuitenkin huolestunut siitä, että ovatko yliopistot tätä yleishyödyllistä sivistyksellistä tehtävää hoitaessaan vähän sinisilmäisiä. Tai jopa helposti höynäytettävissä. Onhan idealisteja kustu silmään maailman sivu. Yliopistoissa majailee kymmenien miljoonien eurojen edestä laitekantaa ja vastaanväittämättä osa kansakunnan fiksuimmista ja lahjakkaimmista yksilöistä. Etteikö vaan yritykset ala näkemään yliopistoissa hupenevilla apurahoilla töitä tekeviä tutkijoita eräänlaisena tutkimus- ja kehitystyön verovapaana halpatyövoimana? Etteikö vaan yritykset ala ulkoistamaan omaa T&K:ta yliopistojen tutkijoille ja sitten maksa lasihelmillä ne kulut mitä veronmaksajien rahoilla ei voida kattaa?

Näitä asioita on varmasti verohallinnossa pohdittu suu mutrulla, koska tutkimuksellisen yhteistyön tekemiseen on annettu yleinen kaikkia Suomen korkeakouluja koskeva ohje. Verohallinto määrittelee ohjeessaan mitä ylipäätään on tutkimustoiminta (kts. Verohallinnon verotusohje korkeakouluille ja kohta 3.4). Määritelmän mukaan perustutkimus on sitä mistä ei kärttämälläkään saa mitään rahanarvoista irti. Tämä tutkimus on eittämättä pelkästään julkisen rahoituksen varassa eikä näinollen tuota verottajalle ongelmia.

Sitten on tilaustutkimus. Siinä firma tilaa yliopistolta tutkimuksen ja saa tulokset ja oikeudet tutkimuksen lopputuloksiin itselleen. Tilaustutkimus ei selvästikään ole mitään vapaata akateemista tutkimusta, vaan silkkaa veronalaista elinkeinotoimintaa. Saa sitäkin tehdä, mutta ei veronmaksajien piikkiin. Siksi tutkimukselle tulee laskea järeä kokonaiskustannusmallin mukainen hintalappu ja siihen vielä verot päälle.

Sitten on kolmas tutkimuksen muoto eli yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit. Tässä kohdin määritelmien taistelukentän ylle laskeutuu raskas sumu, jossa Verohallinnon ohje tai sen henki ei ole oikein kenellekään selvä.

Mitä yhteisrahoitteiset tutkimusprojektit ovat? Ne ovat niitä tutkimuksia, joita tehdään kun tutkimuksen tulokset kiinnostavat yhtäältä sekä yliopiston tutkimusryhmää että yrityspartneria. Silloin on reilua, että yritys maksaa osan viuluista ja yliopisto osan. Maksetaan kulut puokkiin ja katsotaan tulokset yhdessä. Lääkeyrityksen kanssa käytävissä sopimusneuvotteluissa yritykselle käy usein sellainen diili, että he maksavat lääkeaine- ja reagenssikustannukset jos yliopisto puolestaan hoitaa tutkijoiden palkat. Vaikka sitten menisikin vähän sixty-fifty. Yrityksen täytyy ymmärtää, että tutkijat elävät julkaisuista. Siksi sopimusten puitteissa on yleensä OK, että tulokset julkaistaan tiedefoorumeilla. Toisaalta yritys ei lähde kaupittelemaan lääkeaineidensa omistusoikeuksia, eikä se myöskään halua mitään rajoituksia mahdollisuuksiinsa hyödyntää tutkimustuloksia omassa lääkekehityksessään.

Verohallinnon visio yhteisrahoitteisesta tutkimusprojektista on selvästi ollut sellainen tapaus, jossa yliopisto ja yritys lähtevät yhdessä kehittämään jotain uutta tuotetta tai palvelua nollapisteestä. Ohjeen mukaan yliopisto ei saa luovuttaa yksin- tai mitään muitakaan oikeuksia yritykselle. Eli raha kyllä kelpaa mutta oikeuksia lopputulokseen ei tipu. Tosin yritykselle voidaan myöntää etuneuvotteluoikeus tuloksiin.

Entä jos yritys ei suostu siihen, että se ei saa hyödyntää tutkimustuloksia neuvottelematta ensin yliopiston kanssa? Epäilen vahvasti, josko 700 miljoonaa dollaria lääkkeen kehitykseen upottanut lääkefirma tällaista ehtoa edes vakavasti harkitsisi. Tähän verottajalla on se näkemys, että silloin tilanne ”arvioidaan lähtökohtaisesti tilaustutkimuksen näkökulmasta yleisten elinkeinotoiminnan tunnusmerkkien kautta.” Häh, tilaustutkimuksen näkökulmasta? Siis ehdotamme yhteistyötä yritykselle siltä pohjalta, että he saavat maksaa kaikki tutkimuksen kulut ja verot sen päälle. Mitä yhteistyötä se tämmöinen oikein on?

Näin siis pääsemme kirjoituksen alussa esittämääni auton lainaus vertaukseen. Jos Verohallinnon ohjetta sokeasti ja umpibyrokraattisesti noudatetaan, silloin yliopisto käytännössä tekee lääkeyritykselle seuraavanlaisen tarjouksen: Hei, yksi meidän tutkijoista haluaa lainata yrityksenne lääkkeitä todistaakseen sillä prekliinisen hypoteesinsa. Yliopistomme kuitenkin suostuu lainaamaan yrityksenne lääkkeitä vain sillä ehdolla, että saamme täydet oikeudet lääkkeeseen liittyviin tutkimustuloksiin. Tehän ette tietenkään saa mitään. Mutta ei hätää, neuvottelemme kyllä ensin teidän kanssanne että mihin hintaan saatte ostaa oikeudet omaan lääkkeeseenne takaisin.

Lääkeyrityksessä varmasti katsottaisiin tällaista sopimusluonnosta vähän pitkään. Ehkä he kaikesta huolimatta saattaisivat vielä palata asiaan ja kohteliain sanankääntein ilmoittaa: Emme me oikein tällaiseen pysty suostumaan, mutta olisimme kyllä edelleen kiinnostuneita yhteistyöstä jos vain sopivat ehdot löytyy. Verohallinnon ohjeiden mukaan tähän tulisi vastata näin: No, siinä tapauksessa sitten te saatte kyllä maksaa tutkimuksen suorien kustannusten lisäksi yliopiston hallinnointikulut, henkilöstökulut, henkilösivukustannukset, yleiskustannukset ja mätkäistään vielä verot koko tortun päälle.

Tässähän on lähes kafkamainen kuvaus täydellisestä kaksisuuntaisesta umpikujasta. Jos yritetään mennä yhtä reittiä eteenpäin, niin siellä seinä tulee vastaan tutkimustuloksiin liittyvien oikeuksien muodossa. Jos käännytään kannoilla ja haetaan ratkaisua toisesta suunnasta, niin siellä on vastassa sellainen hintalappu, josta ei löydy enää merkkiäkään yhteistyöstä. Jos tähän umpikujaan ei pian löydetä jonkinlaista järjellistä ratkaisua, niin mitä sitten? No sitä sitten, että tutkimussopimuksia ei synny, yhteistyötä ei synny, prekliinisiä hypoteeseja ei synny ja tutkimuksen hedelmät jäävät siihen, että muutama laboratoriohiiri onnistutaan pelastamaan syövältä. Tätäkö veronmaksajat odottavat tutkimukseltamme? Eivät odota. He odottavat että tutkijat kehittävät lääkehoitoja, joilla voidaan pelastaa ystävä, sukulainen tai aviopuoliso syövältä.

Voisiko tarinalla olla kuitenkin onnellinen loppu? Ehkä. Kuvitellaan, että tilanteeseen keksitään luova ratkaisu. Luovasssa ratkaisussa nähtäisiin, että yhteisrahoitteinen tutkimus lääkeyritysten kanssa on kaikin puolin hyvä asia yliopistolle ja suomalaisille veronmaksajille, vaikka  omistusoikeutta toisen omaan ei saataisikaan. Ehkä tutkimustulokset olisivat lopulta niin kiinnostavia, että lääkeyritys haluaisi tosissaan ryhtyä harrastamaan yhteistyötä yliopiston kanssa. Ehkä suhteen kehittyessä edettäisiin miljoonien eurojen arvoisiin kliinisiin kokeisiin. Tämä palauttaisi kaikki Helsingin yliopiston yhteistyöhön sijoittamat killingit korkojen kera takaisin. Näillä miljoonilla kustannettaisiin syöpälääkäreille tutkijakuukausia, kehitettäisiin yliopiston infrastruktuureja ja tutkimuspalveluyksikköjä vastaamaan uusiin tarpeisiin, synnytettäisiin kaupallisia palveluja, tehtäisiin korkeatasoista tutkimusta ja nostettaisiin Helsingin yliopisto tutkaan varteenotettavana kumppanina pitkissä lääkekehitysprosesseissa. Todellinen win-win tilanne, eikö?

Ai niin, yksi hyötyjä taisi unohtua. Se on kliiniseen testaukseen mukaan päässyt syöpäpotilas, joka pääsee kokeilemaan uusimpia hoitoja … ja vieläpä lääkeyrityksen piikkiin.

 Juha Klefström, tutkimusjohtaja
Tutkimusohjelmayksikkö (varajohtaja), lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
juha.klefstrom@helsinki.fi

Piirrokset: Katariina Karjalainen

 

 

The Global Burden of Disease Study (GBD) on maailman kaikki mantereet kattava tutkimusohjelma, joka arvioi tautien, vammojen ja riskitekijöiden vaikutuksia vajaakykyisyyteen ja kuolleisuuteen. GBD-ohjelmaa koordinoivat WHO ja eräät yhdysvaltalaiset yliopistot (mm. Harvard ja Washingtonin yliopisto/Seattle), ja sitä sponsoroi Bill ja Melinda Gatesin säätiö. GBD käynnistettiin 1990, ja se on tuottanut määrävälein jättikokoisia selvityksiä maailman kansalaisten terveydentilasta. Viimeisin systemaattinen katsaus (GBD 2015) julkaistiin 2016, siihen osallistui 1 870 tutkijaa ja se kattoi tietoja 195 valtiosta. Ihmiskunnan terveyden merkittävimmäksi vaaratekijäksi on muuten 2000-luvulla noussut kohonnut verenpaine, joka aiheuttaa yli 10 miljoonaa kuolemaa vuosittain maailmassa.

GBD-ohjelma on keskittynyt nimenomaan antamaan informaatiota sairauksien ja riskitekijöiden paremmasta ymmärtämisestä, mutta nyt viikko sitten ilmestynyt Lancet-lehden katsaus (Lancet 391: 2237-2271, 2018) juoruilee mielenkiintoisella tavalla eri valtioiden performanssista terveydenhoidon alalla. Tosin muuttujana käytetty ”Healthcare Access and Quality Index” (HAQ Index) kertoo vain pienen osan totuudesta. Tutkimuksessa kartoitettiin 195 valtion kansalaisten mahdollisuutta päästä laadukkaaseen hoitoon vuonna 2016. Tarkasteltava oli 32 eri sairautta, joiden hyvin hoidettuina ei pitäisi johtaa kuolemaan (ainakaan ennenaikaisesti). Näitä sairauksia olivat esimerkiksi tuberkuloosi, ripulitaudit, raskausajan ja vastasyntyneiden ongelmat, rintasyöpä, paksusuolisyöpä, leukemia, sepelvaltimotauti, kohonnut verenpaine, aivoinfarkti, diabetes, krooniset ahtauttavat keuhkosairaudet ja epilepsia. Kunkin sairauden hoitotulokset pisteytettiin skaalalla 0-100 kunkin valtion kohdalla, ja pääkomponenttianalyysin avulla saatiin lopputuotteena valtiokohtainen kokonaisindeksi 0-100.

Ja mikä olikaan tulos? Ensinnäkin on sanottava, että menetelmän erottelukyky ei näytä kummoiselta ainakaan kärjen osalta. Voittajaksi selvisi Islanti pistemäärällä 97. Jatko oli tasaista: myös Norja 97 p, Hollanti 96 p, Luxemburg 96 p, Australia 96 p ja Suomi hienosti kuudentena 96 pisteellä. Taakse jäivät mm. Ruotsi (95 p), Tanska (sijalla 17, 92 p), Saksa (92 p), Ranska (92 p) ja Englanti (sijalla 23, 90 p). Kerrottakoon vielä, että Yhdysvallat pääsi sijalle 29 (89 p) ja Venäjä sijalle 58 (75 p). Ei ehkä ihme, että Vladimir Putin nosti äskettäisessä virkaanastujaispuheessaan terveyden edistämisen korkeaksi prioriteetiksi.

Yllätys ei liene se, että pahnan pohjimmaisiksi sijoittuivat eräät Afrikan valtiot (Keski-Afrikan tasavalta, Somalia, Guinea-Bissau) pistemäärillä 19-23. Listan loppuosa (sijat 170-195) oli muutenkin vahvasti Afrikka-väritteinen.

Raportti sisältää monine liitteineen valtavasti lisätietoa. Esimerkiksi yksityiskohtainen tautikirjon tarkastelu valtioittain antaa mielenkiintoista lisäväriä analyysiin. Niinpä Suomen kohdalla huomio kiinnittyy siihen, että huonoimmat tautikohtaiset pistemäärät (71-78 p) tulivat ihosyövän, hypertension ja sepelvaltimotaudin kohdalta, kun muuten tavallisin tautikohtainen arvosana oli meillä täydet 100 p.

GBD-seuranta vuodesta 1990 lähtien antoi myös mahdollisuuden tarkastella eri valtioiden ja mantereiden suoritusten kehitystä jakson 1990-2016 aikana. Esimerkiksi monet Saharan etelänpuoleiset Afrikan maat ja Kaakkois-Aasian valtiot osoittivat huomattavan nopeaa toiminnan paranemista, mikä johtunee erityisesti lisääntyneistä rokotuksista sekä infektiotautien ja lapsivuoteen parantuneesta hoidosta. Toisaalta taas useat Latinalaisen Amerikan valtiot tuntuivat 2000-luvulla juuttuvan paikoilleen. Eräiden suurten valtioiden kohdalla pystyttiin suorittamaan myös aluekohtaisia analyysejä. Suurimmat erot nähtiin Kiinan ja Intian eri alueiden välillä, ja – osin yllättäen – myös Englannin ja Yhdysvaltojen aluekohtaiset erot olivat melko suuret. Japani puolestaan erottui koko joukon tasaisimpana aluekohtaisena suorittajana.

Mitä tästä opimme? Ainakaan Suomen – kaiken sote-sopan keskellä – ei tässä kriittisessä tarkastelussa tarvitse hävetä omaa suoritustaan. Huomattava on, että HAQ-indeksi korreloitui vahvasti (r = 0.94) valtioiden terveydenhuoltomenojen kokonaismäärään, joten odotetusti rikkaat pärjäsivät ja köyhät eivät. Tästä esiintyi kuitenkin poikkeuksia, ja tekijät pohdiskelevat erojen synnyttäjinä mm. palvelujen saatavuuden alueellisia eroja sekä perusterveydenhuollon ja sairaalahoidon koordinaatiota; jos tämä yhteistyö tökkii, hoitoon pääsy ja hoidon laatu huononevat.

On selvää, että tällaisen tutkimuksen suurimmat hyödyt kohdistuvat globaalisen terveyden edistämisen suunnittelutyöhön. Selvitys on uskomattoman yksityiskohtainen ja myös ilmeisen puolueeton. Se antaa täsmätyökaluja niin maailmanpolitiikan päättäjille kuin myös filantrooppisille järjestöille ja yksityishenkilöille.

Linkki: https://ac-els-cdn-com.libproxy.helsinki.fi/S0140673618309942/1-s2.0-S0140673618309942-main.pdf?_tid=a13a4ee1-5d33-459e-9800-0b4b64cf04e4&acdnat=1528264697_647c6fbb0b495cffef1d2cb57fc1867c

 

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
Helsingin yliopisto ja HUS

Puhuja joutuu välillä kiusalliseen tilanteeseen: tarvittava sana ei tule mieleen. Tämä on tavallista erityisesti erisnimien kohdalla. Kukapa ei olisi etsiskellyt muististaan vaikkapa tutun henkilön, rakennuksen tai paikan nimeä.  Monesti puhuja selittää sanahakuaan tietokoneanalogialla: pannaan haku kovalevylle, niin eiköhän se nimi sieltä tule. Ja kovalevy hakee, hakee, mutta sana ei tule päähän. Välillä etsiskely käy niin hermoon, että lopulta puhuja kääntyy keskustelukumppanin puoleen ja joutuu pyytämään apua, jolloin sanahausta kehittyy keskustelijoiden yhteistyötä.

Entäpä sitten puheen virhetuotokset. Miksi tulee sanotuksi: ”hei laukkaa rakki reima”, kun pitäisi sanoa: ”hei laukkaa ratsu reima”. Tai kun toimittajan tavoite on sanoa: ”asia on vielä lapsen kengissä”, hän sanoikin: ”asia on vielä lapsen kantimissa”. Mistä tällaiset kielelliset lipsahdukset putkahtavat? Joskus vääriä sanavalintoja pidetään ns. freudilaisina lipsahduksina. Ehkä puhuja tiedostamattaan tuottikin juuri sitä mitä ajatteli, sen sijaan, että lausuma olisi muotoiltu elegantimmin tai neutraalimmin. On noloa, jos puhujalta lipsahtaa ”ilkeä ilme” jostakin ihmisestä puhuessa, kun tavoite on sanoa ”iloinen ilme”. Freudilainen selitys ei kielentutkijalle riitä.

Sanantuotto liittyy mentaalisen leksikon toimintaan. Halutun sanan tuottaminen edellyttää ensiksikin sen semanttisen edustuman löytymistä. Tämä edustuma pitää linkittää oikeaan sanamuotoon, ja lopulta tulee löytää oikeat äänteet haluttuun sanamuotoon. Vasta sen jälkeen käynnistyy artikulaatioprosessi.  Jos kaikki menee nappiin, puhuja tuottaa aikomansa sanan. Mutta jos sanan prosessointiin tulee häiriötekijä, lopputulos ei vastaakaan tavoitetta. Virhetuotoksia voi olla monenlaisia.

Semanttinen virhe seuraa, jos häiriö osuu jo ensimmäiseen sanatuoton vaiheeseen. Tuloksena voi olla koira-sanan sijaan esimerkiksi susi eli semanttisesti läheinen sana. Jos taas pääsy äänteelliseen tuottosanavarastoon estyy tai häiriintyy voi seurata kielen päällä -ilmiö (tip-of-the-tongue phenomenon). Tämänkin ilmiön Sigmund Freud on kuvannut osuvasti. Hän yritti saada mieleensä taiteilijan nimen, jonka tauluja oli eräässä katedraalissa. Hän muisti kaksi nimeä – Botticellin ja Boltraffion – jotka hän kuitenkin tiesi vääräksi. Hetken päästä hän sai mieleensä nimen Signorelli, jonka hän tiesi oikeaksi. Kielen päällä -ilmiössä puhujalla on tunne, että sana on juuri löytymässä. Sanasta voi tulla mieleen alkuäänne, sanan tavumäärä tai sanan loppu. Puhujalla on myös selvä käsitys, milloin oikea sana löytyy, kuten edellisessä esimerkissä. Jos puhuja ei saa sanasta mitään mieleensä, voi käyttää kiertoilmausta: ”no, sellainen jota kierretään” (ruuvimeisseli) tai näyttää eleellä tarkoitetta. Jos mikään näistä strategioista ei johda sanan löytämiseen, voi puhuja yrittää jatkaa sanahakua tai hylätään sen. Tällaisia sanahakuja esiintyy erityisesti harvinaisempien sanojen kohdalla. Pienempiä puheen lipsahduksia ovat äänteiden tai jonkin sanan osan vaihtuminen sanassa, esimerkiksi ”tuolista” voi tulla ”puoli” tai ”oravasta” ”ovara”.

Onneksi puhujalla on monia mekanismeja, joilla hän voi korjata tällaisia lipsahduksia. Näitä kutsutaan puheen korjauksiksi. Puhuja voi korjata itseään – edellyttäen, että hän havaitsee virheensä – ja sanoa: ”mulla on silmä …eiku korva kipee”. Eiku -partikkeli onkin tavallinen itsekorjauksen merkki, samoin kuin puheen epäröinti. Joskus sanahaku päätyy keskustelijoiden yhteiseksi toiminnaksi. Keskustelukumppani voi osallistua korjaukseen ja tarjota puhujalle sanaehdokasta. Jos puhuja puhuu virheellisesti Slovakiasta, voi kumppani korjata: ”vai Slovenia?”. Näin keskustelukumppani voi toimia vuorovaikutuksellisena resurssina keskustelussa. Tämä näkökulma siirtää puhumisen tarkastelun yksilöllisestä pään sisäisestä toiminnasta ihmisten väliseksi toiminnaksi. Kiinnostus tällaiseen paradigmaan on myös psyko- ja neurolingvistisessä tutkimuksessa kasvanut. Avainsanoja ovat ihmisten keskinäinen yhteisymmärrys ja sosiaalisesti hajautettu kognitio, mutta niistä tarkemmin joskus myöhemmin.

Pidetään siis kieli keskellä suuta ja nautitaan kauniista kesästä!

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Mikä yhdistää Lääketieteellisen tiedekunnan viiden koulutusohjelman opiskelijoita? Jokaisen pitää osata ajatella, argumentoida ja toimia tutkimusperustaiseen tietoon nojaten. Jokaisen pitää ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ja samalla osata tarkentaa katsetta asiantuntijana tiettyyn ongelmaan tai osa-alueeseen. Kaikki tuottavat muutoksia. Olkoon muutos hoitotoimenpide, tukitoimi, kuntoutusprosessi, ajattelun muutos, ennaltaehkäisevä toimenpide, tiedon tai paradigman muutos, tai muutos rakenteellisella tasolla, hoidon järjestämisessä, prosesseissa, yhteiskunnassa.

Osa opiskelijoista tulee työskentelemään toistensa kanssa – moniammatillisesti, ihmisten samankaltaisten ongelmien äärellä. Toisaalta kaikilla aloilla on vankka oma identiteetti, vaikka tutkimuspuolella tiedon rajat usein ylittyvät, sekoittuvat, hälvenevät.

Ehkä juuri siksi minua vähän jännitti. Lukukauden viimeisellä kurssillani keskityttiin ihmisen käyttäytymisen ja toimintamallien muutokseen sekä teorian että käytännön kautta – miten saada ihmiset motivoitumaan muuttamaan toimintamallejaan terveyttä ylläpitäviksi. Kurssi oli avoin koko tiedekunnalle ja mukaan hyppäsi medisiinari- ja psykologiopiskelijoita, sekä yksi tuleva hammaslääkäri.

Kurssilla kuultiin käyttäytymisen muutoksen teorioista ja harjoiteltiin ja simuloitiin erilaisia motivaatiotekniikoita. Opiskelijat saivat haastatella kahta aikuisuuden kynnyksellä olevaa kokemusasiantuntijaa, jotka olivat onnistuneet aikaistamaan toivottoman myöhäiseksi vinksahtanutta unirytmiään muuttamalla toimintamallejaan. Kurssilla perehdyttiin myös siihen miten erilaiset persuasive technology -pohjaiset sovellukset voivat toimia käyttäytymisen muutoksen tukijana.

Muutoksen psykologia ei ole suoraviivaista vaikuttamista ja määräilyä, vaan suorastaan tiedetaiteen laji, joka kietoutuu dynaamisiin motivaatiomalleihin, minäkäsitykseen, sekä ajattelun kaikkiin tasoihin itseä koskevista ydinuskomuksista lähtien.  Käyttäytyminen ei yleensä muutu ilman ajattelun muutosta.  Ajattelu ei useinkaan muutu ilman tunteiden ymmärtämistä. Paluu vanhoihin rutiineihin tapahtuu useammin kuin pysyvä muutos – niin inhimillistä. Ei ole siis ihme että runsas tietämys terveellisistä elämäntavoista ei useinkaan onnistu transloitumaan fiksuiksi toimintamalleiksi. Kansanterveyden kultainen kysymys onkin miten näihin malleihin voidaan pysyvästi vaikuttaa.

Opiskelijat haastettiin tekemään muutos jossain omassa käyttäytymismallissa, ja kurssitehtävänä analysoida tutkimusperustaiseen tietoon nojaten omaa muutosprosessia. Vaatimattomankin muutoksen vaativuuden voi paremmin ymmärtää kun haastaa ensin itsensä.

Tämä kurssi oli siis yksi niistä toukokuun kursseista, jotka avattiin tiedekunnan kaikille opiskelijoille. Järjestäjinä voivat toimia kaikki tiedekunnan koulutusohjelmat. Käynnissä on siis hyvä alku monitieteiselle ja integratiiviselle opetukselle lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
e-mail: anukatriina.pesonen@helsinki.fi
Twitter: anu_katriina

Kolmannen vuosikurssin opiskelijana 1990-luvun syvimmän laman aikoihin koetin tavoittaa erästä tutkijaa x puhelimitse. Olin yltiöpäisen kiinnostunut virologiasta, virusten rakenteesta ja siitä, miten ovelasti ne valjastivat solut toimimaan omina tehtainaan. Muutaman yrityksen jälkeen luovutin ja hain kesätyöpaikkaa, jossa luvattiin ”ei palkkaa, työtä vuorokauden ympäri”.

Monta kertaa myöhemmin on käynyt mielessä, että olisinko ehkä eri alalla nykyisin, jos kyseinen tutkija olisi vastannut puhelimeen. Uravalinnat ovat usein pienistä sattumista kiinni.

Tutkimustyölle ei ollut aikaa

Elokuussa 2014 aloitin professorin viransijaisena Helsingin yliopistossa ja HYKS Sydän- ja Keuhkokeskuksessa. Keuhkoklinikassa oli uusi ylilääkäri. Työvoimapula oli lamaannuttava, meillä oli seitsemän erikoistuvan virkaa, mutta ainoa ”oma” erikoistuvamme oli tekemässä sisätautipuolella pakollisia sisätautipalveluita. Meillä oli sijaisena korvalääkärin urasta haaveileva vastavalmistunut kollega ja muuta porukkaa, jotka jonottivat sisätautipalveluun. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että joku erikoistuva tai erikoislääkäri ehtisi tehdä tutkimusta. Lääkärivaje oli niin paha, että jouduin itsekin tuon tuosta sairaalalääkärin sijaiseksi.

Erikoistuvia oli kohta kuin meressä kaloja

Pidimme kriisipalaverin (vasta-aloittanut ylilääkäri, pätkäprofessorin sijainen ja kliinisen opettajan viransijainen) ja päätimme kääriä hihat (siihen aikaan lääkärintakeissa vielä oli vielä pitkät hihat). Tuntui siltä, että ennen kuin mitään tutkimusprojektia voisi edes ajatella, klinikan työvoimapula täytyi ratkaista ensin. Päätimme panostaa rekrytointiin. Muistan nimenomaisesti, että keskustelimme tuolloin, että kyse on ”isosta laivasta, joka kääntyy hitaasti”. Pian rekrytointien aloittamisen jälkeen pursi meinasi todellakin keikahtaa.

Vuoden 2015 aikana erikoistuvien määrä ensin tuplaantui. Nyt Helsingin yliopistolle koulutusohjelmaamme ilmoittautuneiden määrä on jo yli 40 (kukaan ei enää pysy laskuissa mukana) kun se v. 2014 oli 12. Olisi tietysti mukava ottaa tästä kaikki pisteet itselleen. Todellinen selitys ilmoittautujien määrän kasvuun löytyy kuitenkin lääkärikoulutuksen aloituspaikkojen lisäämisestä, Rellmanin raportista ja erikoislääkärikoulutuksen uudistuksesta – nämä olivat juuri sopivia sattumia, jotka ajoivat nuoret lääkärit ilmoittautumaan koulutusohjelmiin.

Silti – kuinka monet näistä innokkaista tulijoista olisimme menettäneet, jos emme olisi vastanneet puhelimeen tai sähköpostiin?

Nyt on kouluttajilla tuhannen taalan paikka rekrytoida paikat täyteen ja vähän ylikin – jonottajat voi hyvin valjastaa tekemään tutkimusta. Sama ilmiö on mahdollista toteuttaa koko kliinisen lääketieteen kaikilla erikoisaloilla, myös valtakunnallisesti.

Akateeminen vapaus ja aika kortilla – Mitä tästä seuraa?

Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksen ohjausvastuu siirtyi OKM:ltä STM:lle 1.2.2015. Nyt uudistus on loppumetreillään. Erikoisalojen vastuukouluttajat ovat toivottavasti jo yhtenäistäneet koulutusohjelman sisällön valtakunnallisesti, sillä 1.1.2019 alkaen koulutusohjelmiin valitaan opiskelijoita valtakunnallisen valintamenettelyn kautta, ja koulutuspaikan myöntäminen edellyttää kouluttajalta takuuta erikoislääkärin tutkinnosta. Tuo deadline luo nuorille lääkäreille painetta ilmoittautua erikoistumiskoulutukseen vuoden 2018 aikana.

Tutkinto muuttuu osaamisperustaiseksi, mikä mahdollistaa erilaisten oppijoiden kouluttamisen erikoislääkäreiksi siihen tahtiin, kun se heille on luonnollista. Uudistus tuo ainakin teoriassa mahdollisuuksia aloille ja alueille, joilla on pulaa erikoislääkäreistä, sillä suosittujen alojen koulutuskiintiöitä pienennetään ja pula-alojen kiintiöitä kasvatetaan.

Tutkimuksen kannalta tutkintojen määrän rajaaminen on huolestuttava trendi, sillä erikoistuvan koulutus sitoutetaan kliiniseen koulutusputkeen. Akateeminen tutkimus on aina edellyttänyt vapautta ja aikaa. Jatkossa ylilääkäreiden suhtautuminen tutkimukseen liittyviin virkavapaisiin tulee olemaan vielä tärkeämpää kuin aikaisemmin, että kliinisen tutkimuksen taso säilyy ja paranee.

Keep it simple

Mitä konkreettisia toimia me teimme aikaisemmin saadaksemme rekrytoitua erikoistuvia lääkäreitä? Toimenpiteet olivat pieniä, lähes naurettavan yksinkertaisia:
Ilmoitimme avoimista viroista monilla kanavilla, myös sosiaalisessa mediassa ja loppuvaiheen opiskelijoille. Näin jokainen työpaikkailmoitus oli myös mainos erikoisalasta.
Priorisoimme kaikki työhön, sijaisuuksiin tai erikoistumiseen liittyvät yhteydenotot, vaihdoimme viikoittain ylilääkärin kanssa yhteystietoja uusista ehdokkaista.
Suhtauduimme kaikkiin yhteydenottoihin kunnioituksella, sovimme kaikkien halukkaiden kanssa tapaamiset ja teimme erikoistuville opintosuunnitelmat. Palkkasimme imagon vuoksi myös kesäkandidaatteja klinikkaan silloin, kun sille oli tarvetta, ja toivotimme jokaisen kliinisen opintojakson päätteeksi opiskelijat tervetulleiksi amanuensseiksi.
Päivitimme perehdytysohjeet ja kävimme säännöllisesti kehityskeskusteluita.
Katsoimme, että koulutukseen ilmoittautuneet tekivät koulutuksen siinä järjestyksessä, kun se oli tarkoituksenmukaista oppimisen kannalta, eikä klinikan työvoimapulan kannalta. Tämä edellytti kärsivällisyyttä, mutta oli kannattava pitkän aikavälin sijoitus.

Näitä yksinkertaisia keinoja suosittelen kaikille, joille se suinkin on mahdollista. Isoilla erikoisaloilla toki on omat haasteensa, kun erikoistuvia on kymmenien sijasta satoja. Nyt on käsillä ainutlaatuinen aika rekrytoida parhaat osaajat omalle alalle. Tätä tilaisuutta ei kannata päästää käsistä. Varsinkin, kun ensi vuonna kaikki muuttuu.

Tieteenalallamme on syytä hymyyn

Entä auttoiko erikoistuvien rekrytointi viemään tieteenalaa eteenpäin? Päätelkää itse: Keuhkosairauksien klinikan erikoislääkäreistä, erikoistuvista lääkäreistä ja heidän sijaisistaan 12 on rekisteröinyt väitöskirjan DSHealth-tutkijakouluun vuoden 2016-2018 aikana. Virkapohjat ovat nyt täynnä, ja erikoistuvat ovat perustaneet ”Tuskaklubin” eli vertaisryhmän väitöskirjaa tekeville erikoistuville. Oma tutkimusryhmäni on niin täynnä, etten voi ottaa uusia väitöskirjatyöntekijöitä ainakaan ennen kuin saamme muutaman putkesta ulos.

Nyt koulutuksessa oleva nuori lääkärikunta on saatu hyvin sitoutettua alalle, mutta ennen kun 31.12.2018 on ohi, meillä voi olla vielä parikymmentä uutta erikoistumaan ilmoittautunutta. Haasteena onkin onnistuneesti rekrytoidun henkilökunnan pitäminen tyytyväisenä ja motivoituna, jotta kaikki saadaan koulutusputkesta ulos ja eteenpäin akateemisella urapolulla.

Tutkimuksella on mahtavat mahdollisuudet tulevaisuudessa

Henkilöstö on meidän tärkein resurssimme Helsingin yliopistolla ja HUS:ssa. Tämä pätee toki muihinkin lääketieteellisen tiedekunnan oppialoihin kuin erikoislääkärikoulutukseen, joten suosittelen aktiivista otetta rekrytointiin kaikille tieteenaloille ja erikoisaloille.

Klinikan ja yliopiston kouluttajan välinen yhteistyö ja positiivinen suhtautuminen tutkimustyöhön ovat myös keskeisiä muuttujia lääketieteellisen tutkimuksen tason nostamiseksi entistä korkeammalle. Elämme aikakautta, jossa tutkimusmenetelmien muutos tuo meille kaikille mahdollisuuden tehdä tutkimusta ihan uudesta näkökulmasta: uusi tutkimuslaki mahdollistaa terveystietojen toisiokäytön ja avannee myös KanTa-arkiston tutkimukselle, uusi (ja vanha) biopankkilaki takaa menetelmän kerätä laadukkaita kliinisiä kohortteja puhumattakaan FinnGenistä. Ja tämäkin kaikki tullaan toteuttamaan, vaikka valtiovalta on jatkuvasti leikannut tutkimuksen ja opetuksen määrärahoja. Mitä me voisimmekaan saada aikaan, jos yliopistojen rahoitus palautettaisiin edes ennalleen

Uutena tutkimusvaradekaanina jaan mielelläni ajatuksia rekrytoinnista, kliinisen ja perustutkimuksen pullonkauloista, väitöskirjatöiden ja sen jälkeisten tutkintojen sujuvoittamisesta, tutkijan urapolusta, rahoituksesta ja uusista tutkimusta tukevista ideoista.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, keuhkosairauksien ja allergologian professori, HY
Osastonylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus

Eija Kalso kirjoitti viisaasti, että randomisoitu plasebo- kontrolloitu tutkimus  ( RCT )   on kliinisesti merkityksetön,   jos tutkimukseen valitaan sellaisia potilaita, joita  oikeassa kliinisessä työssä ei tutkittavalla hoidolla  hoideta (Viikon juttu  12.02.18). Näinhän kävi   ensimmäisessä  vaihdevuosien hormonihoidon RCT:ssa  eli  Women`s Health Initiative ( WHI) – tutkimuksessa vuodelta 2002.  Kun hikoilun  häviäminen estrogeenihoidon aikana olisi paljastanut hoidon olevan estrogeenin, tutkimus päätettiinkin suorittaa  naisilla, joiden  menopaussin alkamisesta  oli kulunut  jopa vuosikymmeniä  (keski-ikä 63 v) ja joilla  ei ollut  vaihdevuosioireita,  mutta kylläkin monia  verisuonisairauksia  ja  ylipainoa. Tällaisille naisille tuskin kukaan gynekologi olisi  aloittanut estrogeenihoitoa.  WHI- tutkimus kertoi  estrogeenin aiheuttavan  enemmän haittoja kuin hyötyjä, ja niinpä  se teilasi vaihdevuosien  hormonihoidon. Maallikkolehdistö riemastui  rakastamistaan  negatiivisista uutisista, ja estrogeenikauhu levisi vauhdilla ympäri maailmaa.

Onneksi löytyi tutkijoita, jotka  uskalsivat  haastaa jo uskonkappaleeksi nostetun  WHI-tutkimuksen.   Nämä kerettiläiset – heitä löytyi myös WHI- tutkijoiden joukosta – ovatkin puhdistaneet  estrogeenihoidon maineen . Estrogeenin renesanssia on siivittänyt myös  perustutkimus, joka on pystynyt selvittämään  entistä paremmin niitä mekanismeja, joilla estrogeeni vaikuttaa  sydämen ja verisuonten toimintaan. Yllättävä oli esimerkiksi se  tieto, että  estrogeeni suojaakin valtimoita  parhaiten nimenomaan hikoilevilla naisilla  eli juuri niillä, jotka suljettiin WHI- tutkimuksesta pois.  Estrogeenin uutta tulemista esiteltiin jokin aika sitten  myös suomeksi (Hanna  Savolainen-Peltonen ja  Tomi Mikkola: Vaihdevuosien hormonihoidon vaikutukset,  SLL, 3/2018, ss. 143-5 ).

Estrogeenihoito  kiistatta parantaa oireista (hikoilu, unihäiriöt, väsyminen, alakulo, limakalvokuivuus) kärsivän  naisen elämänlaatua.  Tämä  on aina ollut ja on edelleenkin  tärkein syy käyttää estrogeenihoitoa.  Nopeimmin  vaikutus näkyy  unen parantumisena . On yllättävää, että vasta  viime vuosina on  opittu ymmärtämään unen merkitys aivojen  puhdistautumisessa gliasolujen ja lymfakierron avulla. Tätä aivopesua ei tapahdu estrogeenipuutteesta kärsivällä naisella,   sillä   jos hän onnistuukin  nukahtamaan, uni keskeytyy 1-3 tunnin välein kuumien aaltojen saattelemana. Estrogeeni korjaa hypotalamisen lämpöhäiriön, palauttaa yöunet ja  siten varmistaa aivojen puhdistautumisen.  On myös mahdollista, että estrogeeni  voisi suoraan suojata aivoja, sillä sen reseptoreita on neuroneissa.  Olipa mekanismi mikä tahansa, kognitiiviset taidot  parantuvat  estrogeenin aikana,  mikä  auttaa naista pärjäämään  työelämässä nuorempien rinnalla. Moni tarvitsee tällaista dopingia, sillä eläkeikää on jo nostettu ja tullaan nostamaan jatkossa vielä lisää.

Estrogeenin renessanssi sai vauhtia ,  kun   estrogeenin osoitettiin sittenkin suojanneen  sydäntä ja verisuonistoa myös WHI-tutkimuksessa,  jos se oli aloitettu  60 vuotta nuoremmille naisille.  Tämä ”ikkunahypoteesi” on  todettu  myös monessa uudessa tutkimuksessa ja  myös suomalaisilla  naisilla.  Valtimosuoja on sitä parempi, mitä pikemmin estrogeenihoito on aloitettu  vaihdevuosien alkamisen  jälkeen. Ikkunateorialla on vankka biologinen perusta, sillä estrogeeni  estää, mutta ei poista jo syntyneitä valtimoplakkeja. Estrogeeni  myös selittää, miksi  naisen riski  saada sydäninfarkti  ennen vaihdevuosia  on vain noin viidennes miehen vastaavasta riskistä ja  miksi riskiero tasoittuu vaihdevuosien jälkeisenä ensimmäisenä  vuosikymmenenä, jos estrogeenipuutetta ei korjata.

Sydän- ja verisairaudet ovat suomalaistenkin  naisten yleisin kuolinsyy, ja tätä riskiä estrogeenihoito siis  pienentää.  On hyvin mahdollista, että estrogeenin käytön raju pudotus pari  vuosikymmentä vuotta sitten  WHI:n jälkimainingeissa osin selittää  vuonna 2016 todettua naisten eliniän odotteen  yllättävää  taittumista ja jopa laskua monilla paikkakunnilla. Sydän- ja verisuonihyödyt sekä  osteoporoosin estyminen ovat  hoidon ylimääräisiä bonuksia, sillä edelleenkin hoitoa suositellaan aloitettavaksi vain menopaussioireiden hoitoon.

Estrogeenihoidon yhteydessä  on aina mainittava rintasyöpä. Tähän naisten yleisimpään  syöpään   sairastuu 10-11 % suomalaisista naisista. Tämänkään  syövän syytä ei tiedetä, mutta  maallikot uskovat sen johtuvan ”naishormoneista”. Näinhän ei ole, sillä  myös mies voi saada rintasyövän.  Tärkein syy  viime vuosien  rintasyövän yleistymiseen  ovat  järjestetyt mammografiaseulonnat, joista syntyy ylidiagnostiikkaa ihan samalla tavoin kuin miesten eturauhassyövän seulonnasta PSA-testillä ( ks. Eero Saksela, Viikon juttu 23.03.2017 ).

Pelkkä estrogeenihoito ei  lisää rintasyöpäriskiä ainakaan WHI- tutkimuksen mukaan, sillä sitä käyttäneiden rintasyöpäriski  oli pienempi kuin plaseboa saaneilla.  Sen sijaan  yli viisi vuotta kestänyt estrogeenin ja keltarauhashormonin  yhdistelmähoito lisää jonkin verran rintasyöpävaaraa.  Hyvä uutinen kuitenkin, että hormonihoitoa käyttäneen suomalaisen rintasyöpäpotilaan riski kuolla rintasyöpään oli  puolta pienempi (5 %) kuin keskimääräinen  rintasyöpäpotilaan kuolinriski (10 %). Hormonihoidon aikana syntynyt rintasyöpä on siis hyvänlaatuisempi tai todettu  aikaisemmin. On myös huomattava, että  estrogeeni- keltarauhashormonihoito  oikein käytettynä pienentää riskiä saada kohtu- tai paksusuolisyöpä,  jotka nekin ovat naisten yleisimpiä syöpiä.

Voisi kuvitella, että naiset ilahtuisivat vaihdevuosista; hiiteen kuukautiset, e-pillerit ja kierukat.  Silti  vaihdevuodet  ahdistavat, mutta  onneksi  ei enää niin paljon kuin  muutama vuosikymmen sitten.  Menopaussiahdistusta  voi torjua  ”isoäitihypoteesi”,  joka  todistelee menopaussin pelastaneen koko ihmislajin.  Sen mukaan naisen hedelmällisyyden hiipuminen  jo menopaussia edeltävänä vuosikymmenenä vapautti naisen  turvaamaan   lapsenlapsiensa elämää ja siten lajin jatkumista.  Viisas hypoteesi saattoi joskus pitää paikkansa, mutta nykyajan puumamummot taitavat sille naureskella.

Olavi Ylikorkala, professoriemeritius
olavi.ylikorkala@helsinki.fi