Tekijä: Deleted User

Tiedättehän piirroksen suuresta suljetusta laatikosta, jonka sivuissa on pieniä aukkoja, joihin ihmiset kurkistelevat yrittäen tulkita sisältöä.  Yksi näkee omasta näkövinkkelistään jotain liikkuvaa ja käärmemäistä, toinen harmaata, kuivaa nahkaa, kolmas karvatupsun. Koska yleiskuva puuttuu, kurkkijoilta jää ymmärtämättä, että laatikossa on norsu.

Takavuosien väitöskirjanohjaajani, jo edesmennyt dosentti Hannu Somer, käytti tätä kuvaa luennoillaan kuvatessaan neurologisen tutkimuksen luonnetta ja kokonaiskuvan muodostamisen tärkeyttä. Ajattelen usein paitsi Hannua, myös vertauskuvaa; se sopii hyvin kokeelliseen uutta selvittävään tutkimukseen.  Ensimmäisen tiedonmurunsa perusteella tutkija poraa pikkuruisen reiän umpinaisen laatikon seinään ja kurkistaa. Näkemänsä perusteella hän tekee johtopäätöksiä, joka voi olla oikeansuuntainen tai väärä. Jos moni katsoo samasta aukosta, ja tekee saman johtopäätöksen, kapeasta katsannosta voi muodostua fakta.  Sen, joka uskaltautuu koskemattomalle pinnalle poraamaan, saa kärsästä kiinni ja ymmärtää norsun luonteen, on huudettava kovaa vallitsevan tietomuurin yli, jotta ääni kuuluisi.

Parkinsonin taudin syntymekanismi on yhä salaisuuksien laatikko, vaikka tuhannet tutkijat vuosikymmenten varrella ovat reikiä siihen jo synnyttäneetkin, sekä yksittäin että haulikolla. Taudissa dopamiini-hermosolut hiljalleen rappeutuvat ja kuolevat, mistä seuraa liikkeiden jäykkyys ja vapina. Tautiin liittyy kuitenkin myös alkuoireita keskushermoston ulkopuolella: yli 80% potilaista kärsii ummetuksesta jo vuosia ennen muiden oireiden puhkeamista. Miksi dopamiinisolut kuolevat, mistä muut oireet johtuvat, ja onko näiden välillä yhteys, on hämärän peitossa.

Mitokondrioiden, solun voimalaitosten, toimintahäiriön osuudesta Parkinsonin taudin taustalla on spekuloitu vuosikymmeniä. Hypoteesin alkupisteenä oli traaginen tapaus 1970-luvulla.  Amerikkalaisten kemianopiskelijoiden huumeenvalmistusprosessin sivutuotteena syntyi myrkyllistä MPTP:tä, joka aiheutti ainetta nauttineille muutamassa päivässä Parkinsonin tautia muistuttavan oireiston. MPTP:n aineenvaihduntatuote MPP+ hakeutuu ja kertyy erityisesti dopamiinihermosoluihin, ja siellä se estää mitokondrioiden hengitysketjun kompleksi I:n toimintaa. On selvää, että myrkyn kasautuminen, solujen kuolema ja Parkinson olivat toistensa seurauksia. Malli onkin pitkään ollut avaintyökalu dopamiinisolujen tuhoamiseksi tautimalleilla. Sen sijaan se, kertooko myrkkymalli mitään todellisesta Parkinsonin taudin mekanismista tai mitokondrioiden kompleksi I:n roolista siinä, on varsin kyseenalaista.

Mitokondriomyllyyn virtasi lisää vettä, kun 2000-luvulla löydettiin periytyvän varhaisalkuisen Parkinsonin taudin taustalta virheitä mm. Parkin ja Pink1 proteiineista, joilla oli rooli mitokondrioissa tai niiden ylläpidossa. Genetiikka osoitti syy-yhteyden, mutta miten proteiinit tautiin johtivat, oli epäselvää. Amerikkalaiset tutkijat havaitsivat viljellessään soluja CCCP myrkyn läsnäollessa, että mitokondrioiden sähkövaraus purkautui, ja tuolloin Parkin ja Pink1 merkitsivät vaurioituneet mitokondriot poistettaviksi. Tämä löydös innosti tuhansia tutkijoita ympäri maailmaa – vihdoinkin konkreettinen kurkistusaukko! Ehkä dopamiinisoluissa tarvittiin mitokondrioiden laaduntarkkailua muita soluja enemmän!

Joukko mitokondriotutkijoita kuitenkin murisi vastaan. Ensinnäkin, CCCP myrkky aiheutti mitokondriokriisin, jollaista ei tapahdu luonnossa. Toiseksi, Parkin ja Pink1 eivät hiirten dopamiinisoluissa merkinneet viallisia mitokondrioita. Kriitikoista vaikutti siltä, että suuri osa tutkijakenttää tiirasi yksissä tuumin norsun ohi.

Oppositio ei ollut yksin.  Kanadalaiset tutkjat Michel Desjardins’n ja Heidi McBride kyseenalaistivat dogman. He  julkaisivat viime vuonna tieteellisessä Cell-aikakauslehdessä tutkimuksen, jonka kauneus pani kirjoittajan silmäkulmat kiiltelemään. He havaitsivat, että mitokondrioiden pinnasta silmikoitui pieniä nesterakkuloita, jotka kuljettivat lastinsa solun pinnalle, esiteltäviksi autoantigeeneinä kehon puolustussoluille. Mikä kiinnostavinta, jos tutkijat poistivat Parkin-geenin, antigeenejä päätyi solun pinnalle enemmän. Tämä taas oli omiaan ärsyttämään puolustussoluja, mikä aiheutti tulehdusreaktion. Parkin ja Pink1 geenien läsnäolo siis suojasi soluja estäen tulehdusta, ja toisaalta juuri nämä geenit myös viallisina tai puuttuvina aiheuttivat aikaista Parkinsonin tautia. Miten upea uusi ajatus!

Vihdoinkin avautui luukku, joka selitti monia aiempia löydöksiä, ja nosti esiin suuren määrän kiinnostavia jatkokysymyksiä. Ovatko dopamiinisolut immunologisesti aktiivisia? Voivatko taudin alkuvaiheen suolisto-oireet olla autoimmuunipohjaisia? Onko Parkinson suolistosta alkava tulehdustauti?

Ennustan, että kuvaan on ilmestymässä norsu.

Viite:  https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/27345367

Anu Wartiovaara
Akatemiaprofessori, kliinisen molekyylilääketieteen professori

 

Helsingin Sanomissa on viime päivinä nostettu esille lääkärikoulutuksen vaativuus ja lääketieteen opiskelijoiden jaksaminen. Keskustelun käynnisti HS:n mielipidepalstalla nimimerkki Huolestunut opiskelija, joka totesi muun muassa: ”Opintojen kuluessa on tullut yllätyksenä, kuinka paljon uupumusta, masennusta ja riittämättömyyden tunnetta opiskelijat kokevat opintojensa aikana.”

Kirjoittajan mukaan opettajat jakavat mielellään opiskelijoille sankaritarinoita, mutta hoitovirheistä ja nuoren lääkärin epävarmoista hetkistä ensimmäisessä työpaikassa ei mainita. Hän esittää, että tiedekunnan tulisi lisätä opintoihin työnohjausta ja kantaa enemmän vastuuta opiskelijoiden mielenterveydestä. ”Näin opiskelijoista kasvaisi parempia lääkäreitä meille kaikille.”

Kirjoittaja on oikeassa. Lääketieteen opiskelu on rankkaa. Jo sisäänpääsyssä on tiukka seula, opinnot etenevät rivakasti ja opittavaa on paljon. Lääkärin työ ja vastuu potilaista ja heidän hyvinvoinnistaan tuo vielä omat haasteensa. Opiskelijoiden hyvinvointiin on sen vuoksi kiinnitettävä erityistä huomiota. Aiheen on nostanut esille myös Suomen medisiinariliitto.

Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa opiskelijoiden kokema stressi ja uupumus on myös tunnistettu. Sen vuoksi olemme käynnistäneet ensimmäisen opiskelijoiden hyvinvointitutkimuksen. Tulokset eivät vielä ole valmiita, mutta sen verran tiedämme jo nyt, että paljon tai melko paljon stressiä kokee lähes puolet opiskelijoistamme. Neljännes taas kokee stressiä vain vähän tai ei lainkaan.

Sinänsä lääketieteen opiskelijoiden stressikokemukset eivät ole ainutlaatuisia: ne ovat samansuuntaisia kuin muillakin opiskelijoilla. Lääketieteessä on kuitenkin myös omia erityisiä stressitekijöitä, kuten potilastyö ja siihen liittyvä suuri vastuu. Tämä näkyy myös hyvinvointitutkimuksessa: suurimmillaan stressi näyttää olevan siinä vaiheessa, kun opiskelijat ovat siirtymässä kliiniseen työhön.

Toisaalta aikaisemmassa YTHS:n kyselyssä lääketieteen opiskelijat kokivat voivansa paremmin kuin opiskelijat keskimäärin eivätkä he uupuneet yhtä usein kuin muiden alojen opiskelijat. Näin siitä huolimatta, että he kokevat väsymystä useammin kuin muiden tiedekuntien opiskelijat. Viestiikö tämä siitä, että lääketieteellisessä opiskelevat kuitenkin kokevat opiskelun mielekkääksi? Kuten yksi Helsingin Sanomissa 11.12. julkaistussa artikkelissa haastateltu opiskelija kuvaa ensimmäistä kandikesäänsä: ”Päivät olivat pitkiä, mutta olin positiivisella mielellä. Se ei lisännyt paineita, koska opiskelu konkretisoitui. Työllä oli tarkoitus, ja juuri sitä olin aina halunnut tehdä.”

Haastattelussa opiskelijat toteavat, että paineista ei puhuta. Tähän on tiedekunnassamme saatava aikaan muutos. Opiskelijoiden on voitava puhua avoimesti myös paineista, epävarmuudesta ja huonosta olosta. Turhia sankarimyyttejä ei tarvita.

Lääkäriksi opiskelu on rankkaa, mutta palkitsevaa – kaiken tavoitteena on potilaan paras @helsinkiuni @amchelsinki https://t.co/jeHVP9AnwU

— Risto Renkonen (@rrenkone) December 11, 2017

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Tammikuussa 2017 Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä sai napakan twitter-koulutuksen yliopiston some-asiantuntija Anulta, @valkeajarvi. Koulutuksessa käytiin tunnissa läpi keskeisimmät ominaisuudet ja viestintämahdollisuudet. Ja sitten vaan soveltamaan ja oppimaan lisää tositoimissa.

Koulutuksen jälkeen päätin aktiivisesti alkaa harjoitella Twitterin seuraamista ja twiittaamista, ja pyrin päivittäiseen aktiivisuuteen. Vuoden kuluessa olen nyt twiitannut 1 000 kertaa ja saanut yli 500 seuraajaa.

On myös kehittävää seurata miten omat viestit saavuttavat yleisöä. Tähän Twitter tarjoaa analyysityökaluja. Niitä seuraamalla saa käsityksen millaiset twiitit leviävät seuraajien keskuudessa.

On monenlaisia lähestymistapoja Twitterin käyttöön. Alkuun voi olla vain seuraajana ja vain surffailla lukemassa muiden twiitteja. Sitten kun tuntuu sopivalta voi alkaa kommentoida näitä: tykätä, vastata tai jopa retwiitata eli ohjata twiittejä omalle seuraajapiirille.

Twiittien leviämistä ja siis sisällön leviämistä mitataan muun muassa impression-arvolla. Tämä vaikutusluku kertoo kuinka monta kertaa kyseinen twiitti on nähty. Vastaavasti engagements-arvo eli sitoumukset, on summa kaikista niistä tapahtumista, joita twiitti on saanut aikaan eli retweetit, tykkäykset, linkin tai profiilin avaamiset ja vastaukset.

Kuten alla näkyy, twiittaamalla voi hetkessä tavoittaa tuhansia ihmisiä varsin laajalta alalta, mikä ei muilla menetelmillä olisi helppoa tai edes mahdollista. Alla muutama tuoreehko twiitti, jotka on nähnyt noin 10 000 twitterin lukijaa ja jotka ovat johtaneet satoja kertoja ns. sitoutumiseen eli lähinnä eteenpäin jakamiseen eli retwiittamiseen tai tykkäyksiin.

Useimmissa isossa organisaatiossa on tunne, että henkilökunta ja asiakkaat, eli meillä AMCH-kampuksellamme henkilökunta, opiskelijat ja potilaat, eivät saa riittävästi tietoa. Vaikka kuinka organisaatiossa tiedotetaan, niin monilla on subjektiivinen tunne, että tiedonjano on suurempi kuin tarjonta.

Mitä sitten voitaisiin tehdä? HY päätti investoida voimakkaasti viestintään ja yhteiskuntasuhteisiin ja perusti uuden VYS-toimialan yliopistopalveluihin. No miten meni; viestintä taisi saada yhdet matalimmista arvioista juuri julkistetussa yliopiston työhyvinvointikyselyssä. Eli keskittämällä lisää resurssia tähän saatiin huonommat tulokset. Toki sisäistä ja ulkoista koordinoitua viestintää tarvitaan varmasti jatkossakin yhä enemmän, mutta meidän toimijoidenkin tulee ottaa vastuuta tästä viestien levittämisestä.

Sähköpostin joukkopostitukset, kotisivut ja blogit (jollainen tämäkin kirjoitus on) ovat edelleen viestintävälineitä, mutta ovat kyllä menettämässä tehoaan ainakin nopeassa tiedonvälityksessä. Sähköpostia tulee meille kaikille ihan liikaa, joten tärkeiden viestien löytyminen ei enää ole helppoa, ja kotisivut vaativat aktiivista vaivautumista näille sivuille, joten sekin on kokenut selkeän inflaation.

Pikaviestit, esimerkiksi WhatsApp, on näppärä työkalu pienen ryhmän sisäisiin nopeisiin viestittelyihin. Senkin käyttöliittymänä kelpaa niin puhelin, älykello, tabletti kuin tietokonekin, joten viestin lähettäminen tai lukeminen sujuu kitkatta missä ja milloin vain. Uskon, että AMCH-kampuksella kannattaisi alkaa lisääntyvästi suosia myös monipuolista some-viestintää. Ammattiviestijöiden ja johtajien lisäksi koko henkilökunta, opiskelijat ja potilaatkin voisivat aktiivisesti ja nopeasti jakaa näin tietoa, kokemuksia ja uutisia monista asioista.

Valtionhallinto ja ministeriöt ovat merkittävän aktiivisia Twitterin käyttäjiä. Samoin Helsingin yliopiston ylin johto, rehtori etunenässä, on hyvin aktiivinen Twitterissä, mutta sairaalamaailma on ollut vähän hitaampi innostumaan tästä välineestä. Tässäkin AMCH-kampus voisi olla esimerkkinä muille vastaaville yliopistosairaalakampuksille ja edistää uudenlaista, joustavaa viestintäkulttuuria.

Onko some-aktiivisuudesta sitten mitään hyötyä? Helsingin yliopistolla seurataan näkyvyyttämme somessa, muun muassa Twitterissä. Alla kuva edellisen kuukauden aikana twiiteistä, joissa mainitaan @helsinkiuni. Rehtorin lisäksi siellä on muutama lääketieteellisistäkin teemoista twiittaileva.

Yhteenvetona hyödyllisyydestämme: jos onnistumme perustehtäviemme tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi tässä uusimmassa tehtävässämme eli tutkitun tiedon välittämisessä, voimme paljon paremmin kertoa yhteiskunnalle miksi meitä kannattaa seurata ja tukea. Lääketieteen alalla tämä on vielä niin kovin helppo perustella, sillä se mitä teemme tähtää aina potilaan parhaaksi ja siten kiinnostaa monia.

Nykymaailmassa tietoa tarvitaan ja jaetaan uusilla välineillä ja meidän kaikkien kannattaa olla mukana tässä kehityksessä. Suosittelen siis ihan kaikille, että alkaisitte harjoitella tätä tapaa viestiä viiteryhmissänne!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Viime viikkojen aikana on puhuttu ja kirjoitettu paljon terveys- ja sosiaalitieteiden tutkimuksen rahoituksesta ja koulutuksesta. Erikoislääkärikoulutuksessa ollaan siirtymässä aikaperustaisesta koulutuksesta osaamisperustaiseen koulutukseen. Vähemmälle huomiolle on tähän asti jäänyt täydennyskoulutus eli ammattilaisten osaamisen kehittäminen tutkintoa täydentävällä koulutuksella.

Miten työn uusjako: ammattilaiset ja automatiikka, tehtäväsiirrot ja rajatyö, ja terveydenhuollon toimialalogiikka vaikuttavat ja tulevat vaikuttamaan ammattilaisten työhön? Kansalaisten kasvava autonomia, yksilöllistetty terveydenhuolto, digitalisaatio, uudet teknologiat, väestön ikääntyminen ja palvelujärjestelmän taloudellinen kestävyys ovat kansainvälisiä trendejä, jotka koskettavat myös suomalaista yhteiskuntaa. Näiden lisäksi luo meneillään oleva sote uudistus uusia kysymyksiä kuten uudistuksen itsensä vaikutukset osaamistarpeisiiin ja osaamisen haasteet integroitujen palvelujen kehittämisessä.

Kenen tehtävä on vastata siitä, millaista uutta osaamista ja tutkintoa täydentävää koulutusta eri ammattilaiset tarvitsevat ja saavat? Vastuullisia toimijoita ovat ainakin STM, OKM ja yliopistolliset sairaalat. Erikoisalayhdistykset ja järjestöt, kuten Suomen Lääkäriliito ja Duodecim, ovat täydennyskoulutusten järjestäjinä ja tuottajina perinteisesti olleet vahvoja. STM on ottanut selkeän roolin valtakunnallisten osaamiskeskusten rahoituksen ja organisoinnin järjestämisessä. Syöpä-, genomi-, neurokeskukset ja biopankki edesauttavat ja tukevat myös täydennyskoulutuksen tarpeita.

Veikkaus on, että em osaamiskeskukset eivät jää ainoiksi. OKM on aloittanut Osaamisella soteen -hankkeen, jonka tavoite on lisätä valtakunnallista koordinaatiota sosiaali- ja terveysalan koulutuksen kehittämisessä sote-uudistuksen tarpeisiin ja vauhdittaa sosiaali-, terveys- ja kuntoutusalan ja koulutusjärjestelmän välistä vuoropuhelua sekä asiantuntijoiden yhteistyötä. Yliopistolliset sairaalat ovat jo tunnistaneet uusia osaamistarpeita, kuten miten ja millä vastuilla pitäisi toimia uusien kommunikaatiomuotojen kyseessä ollen (esimerkiksi chatti), millainen on kyky hahmottaa ja hyödyntää jatkuvia data-analyyseja; miten, ja kenen vastuulla, on päätöksenteon tuki (ml tekoäly); miten opitaan hyödyntämään potilaiden itsemittarointia; miten parannetaan kasvokkain kohtaamisia niin, että niistä on todellinen lisäarvo ja miten tulkitaan tilastollista dataa (esimerkiksi geenianalyysien tuloksia)? Yliopistollisissa sairaaloissa on jo tunnistamisen lisäksi ryhdytty käytännön toimiin. HUSiin on esimerkiksi perustettu tekoälytiimi, joka on riippumaton, yhdistävä (voidaan tunnistaa samankaltaisuuksia eri tutkimusten/ tekoälyprojektien välillä), HUS:n ympäristöä tunteva (datan & menetelmien asiantuntemus) ja yhteistyöyrityksiä tunteva (CleverHealthNet).

Maakuntien rooliin jäänee vastata siitä, että osaamisessa ollaan kaikilla tasoilla ajan tasalla. Yhteiskunnan tasolla siitä, että eriarvoisuuden purkaminen ja kustannusten hillitseminen onnistuvat. Palvelujärjestelmän tasolla siitä, että sen organisaation ja siinä toteutetun ja tuottaman työn vaikuttavuus on riittävällä tasolla. Yksilötasolla siitä, että yksilön terveyden, hyvinvoinnin ja elämänlaadun muutokset ovat riittäviä. Terveydenhuollon ammattihenkilö on omasta puolestaan viime kädessä vastuussa siitä, että hänen ammattitaitonsa on ajan tasalla.

Miten tahansa täydennyskoulutus ja ammatillinen kehittyminen turvataan tulevaisuudessa, selvää on, että terveyden- ja sosiaalihuollon tutkimuksen, menetelmien, laitteiden, lääkkeiden ja toimintatapojen kiihtyvä kehitys ja muutos haastavat ammattilaiset. Suurissa muutostilanteissa uusien toimintatapojen käyttöönottamisessa ja toimeenpanossa juuri täydennyskoulutus on keskeistä. Tiedolla johtaminen, kustannus-vaikuttavuus-analyysi, kustannustietoisuus, tietoon perustuva toiminta, robotisaatio, digitalisaatio, teknologia, tekoäly ja health data science ovat jo itsessään valtavia haasteita järjestelmälle. Kun tämän lisäksi ja päälle tulee Suomen 100-vuotisen historian suurin rakenteellinen uudistus suomalaisen terveyden- ja sosiaalihuollon paradigman muutoksineen varmaa on vain, että terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisilla on taskuissaan avaimet tulevaisuuteen.

(Blogiteksti perustuu löyhästi pitämääni esitykseen Pro Medicon 10 v seminaarissa. Tietoa kerätty mm 31.10 Osaamisella Soteen -seminaarista, HUS kehittämispäällikkö Visa Honkaselta ja HUS tekoälytyötyhmän vetäjä Teijo Konttilalta)

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori, HUS ja Helsingin yliopisto

Tässä heti alkuun ilmainen neuvo niille, jotka haluavat toimia asiantuntijoina: älä verkostoidu, älä edes suunnittele verkostoitumista, älä tee kansainvälistä yhteistyötä, älä osallistu kliinisiin lääketutkimuksiin, älä tee yhteistyötä terveysalan yritysten kanssa äläkä missään nimessä luennoi firmojen tukemissa tilaisuuksissa.

Yliopiston rehtori julkaisi juhannuksen alla uudet ohjeet tohtoritutkinnon virkailijoista.  Ongelmia syntyi, kun aiemman tavan vastaisesti seurantaryhmän jäsen ei enää sopinutkaan esitarkastajaksi, jona ei myöskään voi toimia saman yliopiston tutkija mutta ei mielellään ulkomainen kollegakaan. Yhteisiä julkaisuja ei tietenkään saa olla kolmen vuoden marginaalilla. Ilmeisesti uusissa ohjeissa ounasteltiin pulaa pätevistä asiantuntijoista, koska tohtoritkin kelpaavat nyt väitöskirjan esitarkastajiksi ja esitarkastaja voi toimia vastaväittäjänä. Pykälät vievät, pätevyys vikisee!

Erään professuurin valintatoimikunnassa oli viisi professoria. He lukivat hakemukset, ehdottivat asiantuntijoita ja valmistautuivat sitten professorikandidaattien haastatteluun. 40 % toimikunnasta sai kuitenkin pikapotkut. Syynä oli se, että he olivat ilmoittaneet kiinnostuksensa osallistua samaan tutkimusohjelmaan kuin yksi professorikandidaateista. Potkut saanut 40 % toimikunnasta ei kuitenkaan edes tavannut kandidaattia, joka oli lähettänyt kiinnostuksensa ilmaisun sähköisesti. Harmillisesti toimikunnan edustajat oli valittu edustamansa asiantuntemuksen perusteella. Asiantuntemus sattui liittymään kandidaattien tutkimusalaan. Nyt ei enää jääviystuomioon tarvita todennettua yhteistyötä vaan pieni mahdollisuus tulevaisuuden yhteistyöstä napsauttaa jo esteellisyystuomion. Haetaanko valintatoimikunnan jäsenet jatkossa Kuopiosta vai lasketaanko pätevyyskriteereitä?

Kuulin juuri kollegasta, joka oli tehnyt kaksi vuotta töitä käymällä läpi kolmatta sataa kliinistä tutkimusta Cochrane-katsausta varten.  Cochrane on hyvin tarkka sidonnaisuuksista. Kollega oli luennoinut kerran nuorten lääkäreiden koulutustilaisuudessa, jota lääkeyhtiö oli tukenut. Kollega on katsauksen aiheen asiantuntija ja aihe kiinnosti nuoria lääkäreitä. Cochrane-toimisto ilmoitti kollegan olevan jäävi, jolloin hän ei voinut olla ainakaan ensimmäinen kirjoittaja kyseisessä katsauksessa (vaikka oli tehnyt lähes kaiken taustatyön ja kirjoittanut katsauksen).

Käypä hoito-suositusten kirjoittajista on käyty kiihkeääkin keskustelua menneinä viikkoina. Suomen Lääkärilehden tuoreessa pääkirjoituksessa ehdotettiin, että tietyissä tehtävissä alettaisiin suosia asiantuntijoita, joilla sidonnaisuuksia ei ole.

Jos edellä olevia jääviysratkaisuja pohtii vähän syvällisemmin, kohtaa monta ristiriitaa. Lääketiede on verkostoitumista. Yliopiston johtokin kannustaa verkostoitumaan ja kansainvälistymään. Jos on noudattanut yliopiston johdon tahtoa (ja ehkä vähän muistakin syistä) ja verkostoitunut, onpa vaikeata löytää päteviä esitarkastajia tai vastaväittäjiä. Usean alan kohdalla esitarkastajiksi tai vastaväittäjäksi kelpaavia (siis substanssin osalta) ei tahdo löytyä Suomesta Helsingin ulkopuolelta. Kansainvälisiä toimijoitakaan ei mielellään saa käyttää näihin tehtäviin. Tämäkin on ristiriitainen määräys yhä kansainvälisemmässä ympäristössä. Yliopisto ja tiedekuntamme kannustavat yhteistyöhön terveysalan yritysten kanssa. Jo pitkään on oltu huolissaan siitä, että Suomeen ei saada kliinisiä lääketutkimuksia.  Terveysteknologian uskotaan olevan Suomen tulevaisuuden vientimenestys. Jos kliinistä lääketutkimusta tekevät ja TEKES-hankkeisiin osallistuvat tutkijat ovat jäävejä, eivät he siis kelpaa asiantuntijoiksi. Jos ei koskaan osallistu kliinisen lääketutkimukseen suunnitteluun, toteutukseen ja raportin kirjoittamiseen, ei oikeasti voi tietää mitä kaikkia karikkoja uusien lääkkeiden tutkimisen taustalla voi olla tai millä tavalla tutkimusyhteistyötä tehdään teollisuuden kanssa.

Jos voi veikata, saisi edellä oleville esteellisyysongelmille vastaukseksi, että EU-lainsäädäntö määrää näin. Tai ainakin niin lakia täällä luetaan ja tulkitaan. Aina on helpompi mennä pykälien suojaan ja kieltää kaikki jääviltä haiskahtavakin. Lähdetään oletuksesta, että jos on sidonnaisuuksia, ne väistämättä vaikuttavat päätöksentekoon.

Tällaiset linjaukset voivat johtaa siihen, että parhaat asiantuntijat jätetään asiantuntijatehtävien ulkopuolelle tai sitten substanssin osaajat eivät jatkossa tee yhteistyötä teollisuuden kanssa, joka konsultoi muita tahoja. Tutkijoiden ei myöskään kannata verkostoitua, jos haluavat oppilaidensa väitöskirjoille pätevät esitarkastajat.

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että esteellisyydet halutaan määritellä helposti arvioitavin konkreettisin periaattein. Taustalla voi olla monia muita tasapuolista harkintaa estäviä tekijöitä, ”piilojääviyksiä”, kuten henkilökohtaiset uskomukset tai vakaumukset. Jollakin voi olla tunteisiin, ei tietoon, perustuvia epäluuloja niitä hoitoja kohtaan, joita ei tunne tai hallitse. Ihmisten välillä saattaa olla kateutta ja eturistiriitoja, joiden taustat eivät löydy julkaisujen kirjoittajalistoilta. Koska kukaan ei ole täysin jäävitön, lähtökohtana tulisi olla, että kriittinen tieteellinen yhteisö pystyy puolueettomaan päätöksentekoon, vaikka sillä olisi sidonnaisuuksia (jotka tietysti täytyy tuoda julki). Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulisi rakentua yksilön ja yhteisön sisäisen moraalin pohjalle, ei pykäläbetoniin tai helposti määriteltäviin esteellisyysperusteisiin. Päätöksenteon tasapuolisuutta tulisi myös seurata.

Karoliinisen instituutin uunituore rehtori Ole-Petter Ottersen puhui uusille professoreille viime viikolla järjestetyssä tilaisuudessa Aula Medicassa. Hän mainitsi Karoliinisen instituutin ja sairaalan vaikeasta menneestä vuodesta, Macchiarini-skandaalin aiheuttamista raskaista prosesseista ja paremmasta tulevaisuudesta, jota ei voi rakentaa uusia pykäliä ja byrokratiaa lisäämällä vaan yhteistä sisäistä moraalia ja eettisyyttä vahvistamalla.

Myöhemmin illalla kuuntelin SVT:n iltauutiset, joiden pääaiheena oli Paulo Macchiarinin saama vapauttava tuomio. Tuomarit yllättivät, kollegat järkyttyivät.

Eija Kalso
Professori, Helsingin yliopisto
eija.kalso@helsinki.fi

Hallituksestamme on SOTE uudistuksen suhteen muodostunut epävireinen trio: kolme yhden asian liikettä, joista yksi keskittyy lähinnä sementoimaan monopoliasemaansa Suomen kuntahallinnon kunkkuna, toinen on valmis millä hinnalla hyvänsä luomaan koko järjestelmästä kansainvälisten jättiyritysten voitontavoitteluautomaatin ja kolmannen johtoteemana on ollut onnettomien turvapaikanhakijoiden kuritus.

Tällaisten painotusten varjoon on jäämässä keskeisenä uudistuksen lähtökohtana ollut kansalaisten ja potilaiden yhdenvertaisuus palveluiden saatavuuden ja laadun osalta. Samoin uhkaavat unohtua lääketieteen korkean tason edellyttämät tutkimus- ja opetuspanostukset, jotka myös lankeavat tulevan kansallisen ohjelman vastuulle. Nämä ovat jo viime vuosien hallitusten toimesta valmiiksi radikaalisti heikenneet verrattuna kilpailijoihimme esimerkiksi Ruotsiin, Tanskaan ja Hollantiin.

Monet yksityiset säätiöt, kuten Suomen lääketieteen säätiö, Jane ja Aatos Erkon säätiö, Sigrid Juséliuksen Säätiö ja Wihurin rahastot ovat huomanneet väijyvän vaaran ja lisänneet panostustaan alan tutkimukseen ja kehitystyöhön. Yksityiset satsaukset ja keräykset eivät oloissamme kuitenkaan kykene kompensoimaan akateemisen tutkimuksen kuristusta, mihin yliopistosairaaloiden tutkimus- ja opetusvelvoitteiden kustannusten korvaamiseksi tarkoitetun ns. EVO-rahoituksen menetys on johtanut.  Sen suuruus oli vuosikaudet asetettu kansainvälisesti maltilliselle 12 %:n tasolle yliopistosairaalan bruttomenoista. Vuonna 1992 asiasta tehtiin kansallinen selvitys ja määriteltiin lähinnä julkaisutuotannon ja opetuspanostusten nojalla arvio tutkimuksen ja opetuksen aiheuttamista lisäkustannuksista, jolloin esimerkiksi HYKS:in osalta päädyttiin 14 % bruttomenoista suuruiseen reaaliseen rahoitustarpeeseen. Käytännössä hallitusten toimet ovat kuitenkin vuosi kerrallaan mutu-tuntumalla vähentäneet tätä välttämätöntä panostusta niin, että tulevan vuoden menoarviossa se on enää 2.4 %.

Toistaiseksi ei monumentaalisen SOTE-uudistuksen yhteydessä näytä minkäänlaista synnintuntoa esiintyvän tästä koko terveydenhoitoalan tietointensiivisen pohjan rapautumisesta. Muistamme kuinka Ruotsissa parisenkymmentä vuotta sitten vastaavanlaisen suuren terveydenhoitouudistuksen yhteydessä julkisen sektorin lääkäreiden palkkakorjauksen jälkeen heille tuli tutkimusvelvoite, minkä mahdollistava aika luotiin poistamalla oikeus samanaikaiseen toimimiseen yksityisellä sektorilla.  Samalla määrättiin yksityispuolen firmojen laskutukseen 10 %:n opetus- ja tutkimuslisä, jonka tuotto ohjattiin kokonaisuudessaan tutkimuksen ja opetuksen yliopistosairaaloille aiheuttamien lisäkustannusten kattamiseen. Peruste oli selvä: osaajien koulutus on välttämätöntä kaikille mutta käytännössä jokseenkin täysin julkisen sektorin vastuulla – kuten meilläkin juuri em. erityisvaltionosuuden turvin. Nyt kun tämä on kutistunut täysin riittämättömälle alle 3 %:n tasolle olisi Suomessakin kiireellisesti etsittävä jotain vastaavaa rakenteellista käytäntöä lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen pelastamiseksi.

Jokainen kansalainen varmasti hyväksyy sen, että sairaalat ja terveyskeskukset ovat vapaat ALV:stä. Kun menestyksellinen julkinen terveydenhoitojärjestelmämme luotiin, yksityissektori muodostui pääasiassa lääkärien kotivastaanotoista, jotka olivat normaalin progressiivisen henkilöverotuksen piirissä. Eivät voineet ensimmäisten yhteisvastaanottojen perustajat aavistaa, että niistä syntyisi ALV-vapauden ja Kela-korvausten subventoimana kansainvälisten sijoittajaketjujen riistaa. Arvokkaasta toiminnasta uhkaakin kehkeytyä vähitellen vain muutama markkinaosuuksista taisteleva ja omistajiensa voitot veroparatiiseihin kikkaileva suurfirma. Niissä varsinaisen työn tekevät lääkärit ovat palkkatyöläisiä, mutta heidän panoksensa firman arvonlisän tuottajina on verovapaata.  Erona muista yhteiskunnan tuella koulutetuista kuten insinöörit, juristit ja kauppatieteilijät, jotka toimiessaan muiden palkkalaisina tai omissa yhtiöissään palauttavat yhteiskunnalle ALV verotuloina katetta koulutuskustannuksilleen, terveysalan henkilökunta on tässä suhteessa puhdasta bonusta sijoittajille.

Miksei siis terveydenhuoltoalan jatkuvasti kasvavaa miljardien yksityisbisnestä voisi hyvin velvoittaa hoitamaan oma vastuunsa Ruotsin tutkimus- ja opetuslisän malliin ja ohjata tuotto yliopistosairaaloiden tutkimuksen ja opetuksen kuluihin? Tietointensiivisten alojen skaalalla Ruotsin 10 %:n RD-laskutuslisä, käytännössä siis taitettu ALV, on varsin kohtuullinen, ja sovellettuna yksityissektorin yli kahden ja puolen miljardin liikevaihtoon se voisi olla pelastava. Näin EVOn katoamisen aiheuttamia vahinkoja koko terveydenhuollon oleellisiin laatutekijöihin, osaavaan henkilökuntaan, lääkärien perus- ja jatkokoulutukseen sekä tutkimukseen voitaisiin yrittää minimoida.

Mm HYKS:n hallinnossa on jo herätty tähän tarpeeseen osoittamalla viimeisen parin vuoden aikana erillistä tutkimus- ja infrastruktuurimäärärahaa kliinisten tutkijoiden haettavaksi. Summa oli vuonna 2017 yhdeksän miljoonaa euroa, mikä tietysti on riittämätön todelliseen tarpeeseen nähden. Verovaroin katetun tutkimus- ja opetus-EVOn merkitys ei kuitenkaan ole minnekään kadonnut, ja yhdessä yksityissektorin RD-lisän tuoton kanssa entinen tavoite olisi vielä konkreettisesti tavoitettavissa.

Kun maakuntien SOTE-budjettien ratkaisut ehkä piankin tulevat suunnittelijoiden pöydälle, olisi nyt juuri oikea aika muodostaa kestävä kansallinen konsensus tässä lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tulevaisuuden kohtalonkysymyksessä.

Eero Saksela
HY Patologian emeritusprofessori
eero@saksela.fi

 

 

 

 

Uusien kalliiden lääkkeiden aiheuttamat terveydenhuollon kustannukset nostattavat aika ajoin keskustelua, joka ylittää reippaasti tiedotusvälineidenkin julkaisukynnyksen. Fabryn ja Gaucherin tautien superkalliit entsyymikorvaushoidot herättivät kymmenkunta vuotta sitten pohdintaa, jota puitiin lopulta jopa eduskunnan oikeusasiamiehen konttorissa. Merkittäväksi periaatepäätökseksi lopulta tuli, että kallis hinta ei saa olla tehokkaan lääkehoidon este Suomessa. Spinaalisen lihasatrofian hoitoon tarkoitetun nusinerseenin huima hinta on puolestaan aiheuttanut keskustelua aivan viime päivinä, ja uusien C-hepatiittilääkkeiden kovat kustannukset muodostavat oman tarinansa.

Onkologiset valmisteet lienevät tällä hetkellä lukumääräisesti merkittävin ryhmä uusien lääkemolekyylien kehitysputkessa. Erityisesti potilaan omaa immuunipuolustusta vahvistavat lääkevalmisteet ovat polttopisteessä. Ne näyttävät pidentävän monen ikävän ja pitkälle edenneen syöpämuodon etenemättömyysaikaa ja elossaoloaikaa, mutta yhteiskunnan näkövinkkelistä katsoen harmina on jopa kuusinumeroinen hinta potilasta ja hoitovuotta kohden.

Mayo Clinic Proceedings (2015;90:996) julkaisi pari vuotta sitten yli sadan näkyvän onkologin laatiman protestin ja vetoomuksen uusien syöpälääkkeiden hinnan kurissa pitämiseksi. He jopa kannustivat potilaita ja heidän perheenjäseniään ”ruohonjuuritason liikkeeseen”, jotta nämä lähtisivät barrikadeille, esimerkiksi kongressiedustajiensa kautta. Yritysmaailma vastasi tähän muun muassa toteamalla, että syöpälääkkeiden osuus oli vain viidennes syövän kaikista hoitokustannuksista ja 1% terveydenhuollon kokonaismenoista.

Villakoiran ydin on tietenkin siinä, mitkä ovat lääketeollisuuden omat kustannukset uusien lääkkeiden kehittelyssä, ja erityisesti siinä, miten tulee ottaa huomioon se, että kenties vain yksi 10 000:sta translationaalisen tutkimuksen tuottamasta ideasta päätyy myyntiluvan saavaksi lääkkeeksi (Ramsey ym. NEJM 2017;376:1762); lääketeollisuudelta valuu tietenkin suuria rahamääriä epäonnistuneisiin kehityshankkeisiin. Uuden lääkkeen kehittämisen hinta-arviot vaihtelevat 300 miljoonasta (Public Citizen -ryhmän arvio) aina 2.7 miljardiin dollariin saakka (Tufts Centerin arvio).

Aivan äskettäin julkaistu alkuperäistutkimus (Prasad ja Mailankody JAMA Intern Med Sep 11. doi: 10.1001/jamainternmed.2017.3601) tuo tähän soppaan kiintoisan lisämausteen. Tutkijakaksikko selvitti kymmenen syöpälääkkeisiin keskittyvän lääkeyrityksen yhtä onnistunutta uutta lääkettä koskevat kehityskustannukset ja toisaalta myyntitulot markkinoille tuloa seuraavien vuosien (mediaani, 4 vuotta) aikana. Tietolähteenä tutkijat ilmoittivat käyttäneensä Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoita ja yritysten kirjanpitokäytäntöjä valvovaa SEC:iä (United States Securities and Exchange Commission). Tutkijoiden mukaan tuloslaskelman luotettavuutta lisää se, että kohteiksi valittiin yritykset, joiden kehitystyö keskittyi ja päätyi yhteen ainoaan tuotteeseen; tutkijat myös korostavat, että kukin yritys pyrki kehittämään samanaikaisesti useita lääkkeitä, jolloin siis epäonnistuneetkin yritykset tulivat huomioon otetuiksi yritysten budjeteissa.

Ja mitkä olivat tulokset? Mediaaniaika kymmenen uuden tuotteen kehittämiselle lääkkeeksi oli 7.3 vuotta. Kehitystyön kustannukset olivat 157 – 1 951 (mediaani, 648) miljoonaa dollaria/lääke. Myyntitulot olivat puolestaan 204 – 22 275 (mediaani, 6 699) miljoonaa dollaria/lääke 1 – 9 vuoden aikana markkinoille tulon jälkeen (ja jatkuvat edelleen). Siten näiden 10 lääkkeen kehitystyö oli yhteensä maksanut noin 7 miljardia dollaria ja ne olivat tuottaneet (siihen mennessä) noin 60 miljardia dollaria! Kirjoittajat hämmästelevät näitä numeroita itsekin, ja saman tekee asiaa kommentoiva pääkirjoitus (Goozner M JAMA Intern Med 2017 Sep 11. doi:10.1001/jamainternmed.2017.4997), joka perää viranomaisilta kovempaa kuria ja ohjausta uusien syöpälääkkeiden hinnoittelulle – innovaatioita mitenkään vaarantamatta. Avoimeksi kysymykseksi jää, miten hyvin nämä laskelmat pätevät lääkealan jättiyrityksiin, joissa tapahtuu lääkekehittelyä tutkittuja yrityksiä laajemmalla kirjolla.

Korostettakoon kuitenkin lopuksi, että lääketeollisuuden merkitys uusien lääkkeiden kehittäjänä on aivan korvaamaton: puhtaasti akateemiset tutkijat tai akateeminen tutkimuslaitos saattavat tehdä innovaatioksi jalostuvan havainnon, mutta kaikki siitä eteenpäin – ja erityisesti kalliit kliiniset tutkimukset – jäävät yritysmaailman maksettaviksi. Ja vielä: uudet syöpälääkehoidot kehittyvät ennen näkemättömällä vauhdilla tänä päivänä. Mutta ajattelemisen aihetta Prasadin ja Mailankodyn julkaisema tutkimus kyllä antaa.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS
kimmo.kontula@hus.fi

Yhdysvalloissa on kokeiltu kauan ”hospitalisteja” ja ”comanagementia”. Tällä tarkoitetaan sitä, että spesialistisairaaloissa toimii myös oman erikoisalan ulkopuolisia erikoislääkäreitä, esimerkiksi lastenkirurgisessa yksikössä toimii pediatreja ja verisuonikirurgisessa yksikössä sisätautilääkäreitä. Tällaisten järjestelmien toimivuudesta ja kustannus-hyötysuhteista on jopa Cochrane-analyysejä.

Suomen Lääkärilehti (SLL 8.9) kertoi Oulun yliopistollisessa sairaalassa (OYS) käynnistyvästä ”hospitalisti”-koulutusohjelmasta. Suunnitelman mukaan ei-kirurgiselle alalle erikoistuva lääkäri toimisi kirurgisella osastolla kokonaisvastuuta kantavana lääkärinä, eräänlaisena tulkkina huippukirurgien ja potilaiden välillä. Tällaisia kuulemma tarvitaan, sillä huippukirurgi ei enää hallitse oman alansa ulkopuolista medisiinaa edes sen verran, että pystyisi potilaansa kanssa keskustelemaan. OYS:ssa idea on pilotoitu yhden lääkärin avulla, ja nyt hospitalisti -koulutusohjelma ollaan avaamassa. Osallistuja saisi kaksi vuotta koulutusta erikoistuessaan yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin. Jos näin olisi, koko ”hospitalisti”-ohjelma olisi vain osa meikäläistä erikoistumista, jota markkinoidaan hienolla, uudella termillä.

Koulutusohjelman puuhamies, kirurgian vastuualueen johtaja, lupaili paljon. Hoitojaksot lyhentyvät, leikkauskomplikaatiot diagnosoidaan paremmin tai ainakin erotetaan taustasairaudesta ja rahaa säästetään. Hän tosin tunnusti, että asiaa ei ole Suomessa tutkittu, mutta yhdysvaltalaisten kokemusten mukaan kaikkea tätä hyvää uusi ohjelma tarjoaisi. Valitettavasti Cochranen mukaan tulokset ovat ristiriitaisia, paitsi siltä osin, että ”comanagament” oli kalliimpaa.

Minusta oululaisten kirurgien suunnitelma on huono. Onhan kirurgisella osastoilla kirurgiaan erikoistuvia lääkäreitä, jotka eivät vielä ole huippukirurgeja ja joilla on yhtä tuoreet yleismedisiiniset tiedot kuin hospitalistiohjelmaan otettavilla, muille aloille erikoistuvilla lääkäreillä. Ja ei kai huippukirurgikaan voi eikä saa unohtaa lääkärikoulun oppeja, joihin sentään kuuluu perustiedot fysiologiasta ja eri sairauksista. Kaikilla lääkäreillä, myös huippukirurgeilla, täytyy olla jonkinasteinen velvollisuus seurata medisiinan kehitystä myös oman alueen ulkopuolelta. Edelleen, lääkäriyteen kuuluu kyky ja velvollisuus puhua potilaansa kanssa. Siihen menee aikaa eikä se ole aina kivaa varsinkaan hitaasti ajattelevien vanhuspotilaiden kanssa, mutta silti, potilas on näytelmän päähenkilö. Jos kirurgi ei täytä näitä ehtoja, hän ei voi olla huippukirurgi, vaan mykkä leikkausrobotti. Huippukirurgien hypetys saattoi olla SLL:n omaa tuotantoa, sillä ainakin minun tuntemani huippukirurgit hyvin täyttävät myös huippulääkärin mitat.

Kovasti myös epäilen, haluavatko yleislääketieteeseen, anestesiologiaan tai sisätauteihin erikoistuvat sairaalalääkärit lähteä työskentelemään kirurgisille osastoille. Kuka heitä siellä opettaa ja ohjaa, eivät ainakaan kirurgit, koska juuri he apua tarvitsevat. Pahoin pelkään, että nämä erikoistuvat lääkärit päätyvät kotiuttamaan leikkauspotilaita, sanelemaan epikriisejä, täyttämään poisto- ym. ilmoituksia ja tekemään muitakin kansliatöitä. Toivoisin näiden koulutusohjelmien vastuuhenkilöiden tarkasti harkitsevan, täyttääkö tällainen työ erikoiskoulutuksen tavoitteet.

Yhdysvalloissa ”comanagement” tarkoittaa kahden eri alan spesialistin yhteistyötä. Tästähän on hyviä kokemuksia esim. Naistenklinikasta, jossa valmiit ja kokeneet sisätautilääkärit toimivat tiukassa yhteistyössä gynekologien kanssa Siinä hoidetaan hyvin potilasta ja samalla opetetaan toinen toistaan. Tämäntapainen järjestely tuntuisi järkevältä myös kirurgisilla osastoilla, jos kerran omin avuin ei selvitä.

Tämä kirjoitus tietysti leimataan emeritusprofessorin tyhjäksi jorinaksi ja muutosvastarinnaksi. Voihan se sitä ollakin, eipä käy kieltäminen. Tuulahdus ajalta, jolloin professorit vielä päättivät erikoistumiskoulutuksesta. Tullaan myös sanomaan, että kirjoitus on syntynyt vain erikoisalojen välisestä kateudesta ja kilpailusta. Tottahan se voi olla, mutta yhtä totta on sekin, että huippulääkäreitä ja vaikeasti hoidettavia potilaita on myös kirurgian ulkopuolella. Miksi siis hospitalistiohjelma vain kirurgiaan.

Paljon puhutaan sairaanhoidon päättäjien etiikkasta. Päättäjät voivat osoittaa eettisyyttään parhaiten välttämällä yhteisen rahan tuhlausta. Tällä kohdalla se tarkoittaa hospitalisti -ohjelmien pysäyttämistä lähtökuoppiinsa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

Kesälomat ovat vietetty ja niin henkilökunta kuin opiskelijatkin ovat tulleet taas kampukselle. Edellinen vuosi oli poikkeuksellisen uuvuttava ja haasteellinen kaikille tiedekunnan toimijoille Suurimpia haasteita oli opetus- ja opiskelijapalveluiden, opiskelijoiden ja opettajien työn uudelleen järjestelemisessä. Monet asiat eivät vielä toimineet, mutta nyt ollaan jo menossa kohti parempaa ja voi hyvällä syyllä toivottaa selvästi valoisampaa tulevaa lukuvuotta kaikille opiskeluun liittyvissä asioissa.

Uudet hammaslääke- ja lääketieteen opiskelijat tulivat kampukselle viime viikolla. Opintouudistus on pian kertaalleen käynyt läpi kaikki vuosikurssit ja siten meillä alkaa olla hyvä käsitys siitä mitä seuraavaksi tulee muuttaa. Hammaslääketieteen kliinisen harjoittelun tilaratkaisuja etsitään tulevan lukuvuoden aikana yhdessä HUS:n kanssa kun varustaudutaan toiminnan siirtoon Ruskeasuolta Meilahteen.

Tästä viikosta alkaen myös psykologian ja logopedian opiskelijat, opettajat ja tutkijat ovat konkreettisesti mukana Meilahden kampuksen arjessa. Näiden alojen uudet opetustilat sijaitsevat pääasiassa vastaremontoidussa Haartmaninkatu 3:ssa. Tästä alkaa uusi yhteinen toimintamme. Tulemme tulevan lukuvuoden aikana etsimään yhteisiä toiminnan muotoja ja yhteisiä opintokokonaisuuksia, joista voimme oppia toinen toisiltamme. Tervetuloa Siltavuorenpenkereeltä tänne Meilahteen!

Master’s Programme in Translational Medicine (TRANSMED) course begins also during next week and 12 new students enter the new class. Welcome!

Myös Biomedicumin tiloissa tapahtuu. Medicum tiivisti kesällä tiloja, jotta HiLIFE ja pääasiassa sen Neurotieteen keskus sai noin 1000m² tilaa toisen kerroksen tiloista. Eli syksyn aikana tänne muuttaa uusi joukko neurotutkijoita Viikistä. Tervetuloa teillekin!

Hallintopalvelut on siirretty pois tiedekunnasta uuteen yliopistopalvelut (YPA) matriisiorganisaatioon, joka on periaatteessa hyvä. Esimerkiksi monet suuret kansainväliset organisaatiot toimivat matriisissa, mutta silloin niillä tulee olla sovittuna kaksi keskeistä asiaa: selkeä yhteinen tavoite ja erinomainen luottamus toimijoiden kesken. YPA saadaan toimimaan, kunhan näistä kumpaakin asia pidetään jatkuvasti esillä.

Pian käynnistyvä uusien tutkimusohjelmien haku on yksi syksyn merkittävistä teemoista. Tämä toteutetaan siten, että halukkaat vastuulliset tutkijat (principal investigators) ilmoittautuvat, jonka jälkeen tutkimusohjelman johtajaksi haluavat alkavat muodostaa tutkimusohjelmakokonaisuuksia. Ehdotettujen ohjelmien laatua ja yhteistä lisäarvoa arvioi kansainvälinen tieteellinen ohjausryhmä, jonka puheenjohtajana toimii professori Norman Rosenblum Toronton yliopistosta ja sen SickKids sairaalasta.

Terkossa avataan lokakuussa uusi avoin innovaatiotila, Terkko Health Hub. Siellä Health Capital Helsingin omistajat eli HUS, Helsingin yliopisto, Aalto yliopisto ja Helsingin kaupunki alkavat järjestää yhdessä Think Companyn ja sekä muiden toimijoiden kanssa monenlaisia tapahtumia. Koko Terkon ensimmäinen kerros avataan tälle toiminnalle. Terkko Health Hub tilaa voi vuokrata joustavasti yrityksille ja tarjolla on mm. avointa tilaa tai lasiseinien rajaamia huoneita. Ensimmäisessä kerroksessa on myös uusi kahvila. Terkon kellarin opiskelijatila Mocoma tulee jatkossa olemaan kaikkien tiedekunnan opiskelijoiden käytössä ja parhaillaan sen käyttöä muokataan yhdessä opiskelijoiden kanssa

Tällä viikolla on maailman suurin lääketieteellisen opetuksen kokous, AMEE 2017 Helsingissä. Mukana on 4000 osallistujaa ja suomalaisia osallistujia on noin 400. On todella hienoa, että olemme saaneet mahdollisuuden järjestää tämän opetukseen keskittyvän kokouksen täällä!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Twitter: @rrenkone
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

 

Keväällä ja alkukesällä oli puhtia ja puhdasta piti tulla. Kuinka kävi paitojen pesussa? Sote-hallintouudistus väsähti ja viivästyi mutta likapyykkiin ei liimauduttu. Vaikka kiire hellitti kovinta otettaan, on kesän aikana koneessa pyöritetty opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen valkopyykkiä.

Uudenmaan sote- ja maakuntauudistuksen hankejohtajia (osallisuus-, integraatio-, strategia-, talous-, henkilöstö-, viestintä-, rahoitus- ja hallintojohtaja) haetaan nyt. Tavoitteena on, että uudet johtajat aloittaisivat työnsä syys-lokakuussa. Kenen tontille sitten opetus, tutkimus, kehittäminen ja innovaatiot pystytetään? Vai raivataanko kokonaan uutta tilaa näille tehtäville? Uudenmaan merkitys kansainväliseen kärkeen tähtäävänä toimijana on niin merkittävä, että oma johtajanpesti olisi tervetullut.

Uudellamaalla ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu opetusta, tutkimusta ja kehittämistä, vaikka johtaja ei olekaan haussa.  Niitä varten on perustettu esiselvitystyöryhmä, joka on kevään ja kesän ajan paiskinut hommia. Tehtävänantona työryhmällä oli kuvata nykytila Uudellamaalla ja sen yhteistyöalueella, tunnistaa asiat, joihin uusi sote-lainsäädäntö tuo muutoksia, tarjota tausta-aineistoa jatkotyölle ja tehdä esitys jatkotyön organisoinnista.

Esiselvitystyöryhmä järjesti kolme laajaa sidosryhmien kuulemistilaisuutta, joissa nousi esiin huoli mm. siitä, miten yleislääketiede, hammaslääketiede sekä sosiaalityö sijoittuvat uusiin tuotantorakenteisiin, miten muun kuin kliinisen lääketieteen tutkimuksen (mm. ns. järjestelmätutkimuksen) olisi mahdollista vahvistua. Miten hoitotieteen tutkimuksen puutetta Helsingin yliopistossa voitaisiin paikata? Huolta kannettiin tutkimuksen ja kehittämisen rinnakkaisuuden ja käytännönläheisyyden säilymisestä myös tulevaisuudessa, kuten myös sivuvirkajärjestelyn jatkumisesta. Miten voidaan tukevoittaa kehittämistoiminnan verkostomaista rakennetta? Millainen on kyky vastata uusiin osaamistarpeisiin? Uudenmaan kansallisesta vastuusta ruotsinkielisen opetuksen, tutkimuksen ja kehittämisen on kyettävä huolehtimaan.

Raskain huolenaihe on kuitenkin tutkimuksen ja opetuksen riittävä rahoitus, josta vain osan kattaa valtion erilliskorvaus. Tälle rahalle tulee jatkossa todennäköisesti jakajia, joten keskustelun teemaksi on valittava rahoituksen jako ja sen riittävyys. Valtiovarainministeriön 2018 valmistelubudjetti ei liikoja lupaa: vuodelle 2017 myönnetty kertaluonteinen 5 milj. lisäys ehdotetaan leikattavaksi. Jäljelle jää 15 milj kaikkien erva-alueiden jaettavaksi. Opetusbudjettiin ei näin suurta leikkausta olisi tulossa, mutta kun siitä – sinänsä ihan aiheellisesti-  jaetaan yli 3 milj. yliopistolle, pienenee kuntarahoituksen osuus vastaavasti. HUS:ssa onkin kuntarahalla merkittävästi kompensoitu valtion osuutta ja näin ymmärretty upeasti laadukkaan ja monipuolisen opetuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitys osana hyvää potilashoitoa sekä bioalan koulutusta ja kehittämistä.

Sote-esiselvitystyöryhmän jatkoehdotuksena on perustaa kuusi ryhmää työstämään Uudenmaan maakunnan TKI-visiota ja brändiä; opetusta; yhteistä tutkimusstrategiaa; TKI-rahoitusta; kehittämistoimintaa ja Uudenmaan valtakunnallisella vastuulla olevaa ruotsinkielistä TKI-toimintaa.

Oman lisänsä sote-karuselliin tuo nykyisen järjestämissopimuksen mukainen HYKS-ervan ohjausryhmä, joka on esittänyt halunsa jatkaa nykyisessä erva-sopimuksessa olevien asioiden osalta (ml. opetus-, tutkimus- ja kehittämistoiminta), koordinointia ja johtamista yhteistyöaluetasoisessa maakuntavalmistelussa Uudenmaan yhteistyöalueella. Olemassa olevia verkostoja kannattaa kyllä tulevaisuudessakin hyödyntää.

Valtakunnalliseen ohjaukseen jää, ja soisikin jäävän, ainakin Syöpä-, Genomi- ja Neurokeskukset, Kansallinen biopankki, tutkimuksen vaativat kliiniset infrastruktuurit, tutkimuksen vaikuttavuusmittarit ja erikoistumiskoulutusten hallinnointi. Em. keskukset tuskin tulevat jäämään ainoiksi, joten jatkossakin TKI-toimintaa tapahtuu yli maakuntarajojen lisääntyvästi.

Tärkeintä joka tapauksessa – millä tavoin edetäänkin – on luoda ja pitää yllä tutkijoita, opettajia, opiskelijoita ja käytännön työntekijöitä kannustava ja innostava ilmapiiri, jota vailla eteenpäin ei mene kukaan eikä mikään.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto