Kuukausi: helmikuu 2019

“Houston, we have a problem.” Ei, emme ole menossa kuuhun. Olemme jo käyneet siellä. Kyse on jostakin aivan muusta. Suurehkosta monitieteisestä julkisrahoitteisesta yliopistosta pohjoisessa Euroopassa, joka haluaisi olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Koko maailmassa.

Nuoren tutkijan uran tukeminen

Vuoden 2018 alussa lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä ideoi keinon kannustaa nuoria tutkijoita heidän uransa vaikeimmassa vaiheessa – itsenäistymisessä. Käynnistimme apurahahakuprosessin, joka saatiin päätökseen syksyllä 2018. Hakukriteerit olivat tiukat, hakijoiden piti täyttää European Research Councilin (ERC) starting grant -hakukriteerit. Tämä tarkoittaa sitä, että hakijan täytyy olla jo oman linjansa luonut tutkija, jolla on mielellään useampi julkaisu, jossa ei ole mukana väitöskirjan ohjaajaa, ja väitöksestä ei saa olla aikaa enempää kuin seitsemän vuotta. Niin, luitte oikein. Julkistimme tiedekunnan tutkijoille apurahan, jota haetaan, jotta voisi hakea apurahaa.

Hakemusten korkea taso yllätti positiivisesti

Ennen haun avaamista hieman jännitti, kuinka hyvin tiedekuntamme riveistä löytyisi näitä menestyneitä, tiukat kriteerit täyttäviä nuoria tutkijoita. Hakemuksia saatiin kuitenkin reilusti, peräti 44. Osa hakijoista oli vielä ulkomaan komennuksella, osa oli jo perustanut oman ryhmän, mutta valtaosa vielä siirtymävaiheessa postdoc-ryhmästä kohti omaa hanketta. Johtoryhmä päätti rahoittaa kymmenen parasta tutkijaa. Kukin valituista sai 150 000 euron apurahan käytettäväksi oman, itsenäisen ryhmän perustamiseen ja ERC-hakemukseen valmistautumiseen.  Jokainen saapunut hakemus oli korkeatasoinen, jonka vuoksi rajanveto rahoitettavien ja rahoituksen ulkopuolelle jääneiden välillä oli hiuksenhieno.

Viimeinkin – henkilökohtainen palaute apurahahakemuksesta

Kuten aina, hakemuksista löytyi pieniä puutteita. Itse olen aina haaveillut mahdollisuudesta antaa apurahahakemuksista henkilökohtaista palautetta; toimiessani erinäisissä säätiöissä asiantuntijana oli välillä turhauttavaa lukea vuodesta toiseen hakemuksia, joissa toistuu samat pikkuvirheet tai epäjohdonmukaisuudet. Hakijoiden pieni määrä avasi minun urallani ensimmäisen kerran mahdollisuuden antaa hakijoille palautetta. Lähetin sähköpostia niille tutkijoille, jotka jäivät tällä kertaa rahoituksen ulkopuolelle. Muutama kymmenen vastasi välittömästi. Sovimme jokaisen kanssa lyhyen keskustelun.

Sanomattakin lienee selvää, että keuhkolääkäritaustaisen tutkimusvaradekaanin tieteellinen ymmärrys laitettiin koetukselle tällä kierroksella. Keskustelut olivat monella tapaa silmiä avaavia.  Osalle hakijoista tuli yllätyksenä, että apurahahakemuksessa tutkimusaihe tulee avata lähes maallikkotasolle. Vaikka pyrin rajaamaan palautteeni ainoastaan hakemukseen ja sen sisältöön, osa keskusteluista vetosi voimakkaasti myös tunteisiin.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tutkijoilla oli runsaasti itsenäistymiseen liittyviä ongelmia. Usein nousi esille, ettei nykyinen ryhmänjohtaja katso hyvällä oman tutkimuslinjan eriyttämistä, sillä siihen käytetty työaika on pois oman ryhmän töiden edistämisestä. Oman tutkimuksen tekeminen vaikeutuu, jos siihen ei saa käyttää työaikaa tai yliopiston tiloja ja resursseja. Liikkumavaraa ja vapautta tarvittaisiin siis lisää – rahoituksen lisäksi.

Mitä itsenäistyminen on?

Kuinka vakavasti meidän vastuulliset tutkijamme ovat sitoutuneet kannustamaan nuoria tutkijoita itsenäiselle tutkijanuralle? Kuinka nuorten tutkijoiden itsenäistymistä yliopiston sisällä voisi harmonisoida? On tietysti ymmärrettävää, että kilpailu on kovaa. Tiedekunnan vastuulliset tutkijat joutuvat – etenkin jos heillä on määräaikainen apulaisprofessuuri – hyvin nopeasti antamaan vahvat näytöt jatkuvuuden takaamiseksi. Se ei tue uraportaalla vielä nuorempien tutkijoiden itsenäistymistä.

Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tukemaan varhaisen uravaiheen tutkijoita, eikä asettaa heitä kilpailuasemaan oman ryhmänjohtajansa kanssa. Apulaisprofessorin arviointikriteereihin tulisi lisätä se, kuinka monta uutta ryhmänjohtajaa (ohjattujen väitöskirjojen lisäksi) arvioitava on saattanut maailmalle. Tämä tulisi myös huomioida arvioinneissa.

Samaten olisi tärkeää viestiä jo vakiintuneille tutkimusryhmien johtajille, ettei nuoren tutkijan itsenäistyminen ole keneltäkään pois, vaan nimenomaan meriitti. Vapaus tehdä tutkimusta valtavirran ohi on yliopiston etuoikeus ja siihenkin pitäisi uhrata resursseja. Ehkä olisi aika yhdessä määritellä, mitä itsenäistyminen tutkijanuralla tarkalleen tarkoittaa ja osoittaa siihen nykyistä enemmän resursseja. Oikea askel tähän suuntaan olisi yhdenmukaistaa vastuullisten tutkijoiden aseman myöntämiskriteerit siten, että ne olisivat samat kaikissa tiedekunnissa. Tutkimusryhmät ovat yhä useammin verkostoja fyysisten yksiköiden sijaan. Tutkijan Itsenäisyys ei enää vaadi edes omien tilojen tai massiivisten rahoitusten hallintaa.

Ensiaskeleet tällä tiellä on otettu. Matka kuuhun voi alkaa. Asenteen ja kannustinten muutos voi johtaa siihen, että kipuamme sinne viidenkymmenen parhaan joukkoon. Nuorten, itsenäisten tutkijoiden tekemällä vapaalla tieteellä.

 

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, professori
Helsingin yliopisto

 

Marraskuussa 2018 kiinalainen tutkija He Jiankui ilmoitti, että maailman ensimmäiset geenimuutellut ihmiset ovat syntyneet. Hänen johtamassaan kokeessa muokattiin tiettävästi ihmisalkioiden perimän CCR5-geenejä niin, että tehdyt muutokset myös periytyvät. Koko muokkausprosessin ajatellaan olleen lääketieteellisesti turha ja siinä otettiin tarpeettomia riskejä, eikä toimittu ”informed consent” -protokollan mukaan, potilaiden tai tutkittavien oikeuksia kunnioittaen. Päätutkija He on nyt ilmeisesti joutunut melkoisiin vaikeuksiin puuhastelunsa vuoksi, joskin varmoja tietoja asiasta on niukalti. Joka tapauksessa, tästä ylivoimaisen enemmistön mielestä liian aikaisin tehdystä kokeesta on kansainvälisestikin kirjoitettu paljon, sillä perinnöllisen geenimuokkauksen etiikka ei ole yksinkertaista ja sen pohdinta jatkuu.

Suurimmalla osalla kehittyneistä maista on lainsäädäntö, joka kieltää perinnöllisten muutosten tekemisen ihmisille, ja toisissa maissa myös potentiaalisesti perinnölliset muutokset on kielletty vaikka ne tehtäisiin vain soluissa tutkimusmaljalla, ilman tarkoitusta yksilön luomiseen. Ainoa tuntemani poikkeus on perinnöllisiin mitokondriotauteihin kehitetty hoito, jossa luovuttajalta saaduissa mitokondrioissa siirtyy myös niiden oma, perinnöllinen mtDNA. Tämä hoito on sallittua Britanniassa, jossa parlamentti on sen erikseen hyväksynyt vuonna 2015. Hoidon kehittämiseen kului vuosia, josta lakitekninen käsittely ja hyväksyminen ei ollut vähäinen osa. Ensimmäiset luvat tarkkaan valittujen potilaiden hoitoon myönnettiin 2018, mutta näistä luvallisista hoidoista ei tiettävästi ole vielä syntynyt lapsia.

Perinnöllisten muutosten kieltämiseksi tai sallimiseksi on useita erilaisia argumentteja. Osa perusteluista on teknisiä ja/tai luonnontieteellisiä, mutta suuri osa niistä on yhteiskunnallisia, taloudellisia tai etiikkaan liittyviä. Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että uudet tekniikat ovat riskialttiita, eikä niitä pitäisi käyttää ennen kuin riittävä varmuus on saavutettu. Riskien suuruuden arviointi ja varsinkin hyväksyttävän riskin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaihtelevaa. Sama riski kun voi tuntua toisista pieneltä ja toisista ei.

Yhteiskunnalliset tutkimukset puhuvat varovasti sen puolesta, että riittävän turvalliset perinnölliset muutokset voisivat olla hyväksyttäviä, mikäli ne tehdään jonkin vakavan sairauden parantamiseksi. Näin ajattelee noin kaksi kolmasosaa ihmisistä ja biolääketieteen etiikkaa pohtivat komiteat USA:ssa ja Euroopassa. Tämä kuulostaa järkevältä, sillä on vaikea kuvitella, että vanhemmat haluaisivat ottaa riskin sairaan lapsen syntymästä, jos se voitaisiin turvallisesti välttää. Rajanveto vakavan ja ei-vakavan sairauden välillä on kuitenkin hyvin hankalaa, ja sen epämääräisyyden vuoksi vastustajien mielestä voisi olla helpompaa kieltää kaikki perinnöllinen muuntelu.

Hypoteettiset kaltevan pinnan argumentit eivät yleensä ole kovin vahvoja, mutta todellinen ongelma on, että geenimuuntelun sääntelyyn ei tällä hetkellä ole olemassa käytännön toimijaa tai viranomaista. WHO on par’aikaa asettamassa työryhmää globaalien ohjeiden luomiseksi, joten selkeämpään sääntelyyn on odotettavissa apua.

Toinen yleinen argumentti on se, että perinnöllinen geenimuuntelu lisää yksilöiden välistä eriarvoisuutta. Onkin todennäköistä, että perinnöllistä muuntelua käytettäisiin ensin rikkaissa maissa tai rikkaammille kansalaisille. Uhkakuva on, että maapallon ihmiset jakautuisivat näin vähitellen geneettisesti eriarvoiseen asemaan. Riski lienee todellinen, mutta nähdäkseni sen vaikutus ei toteutuessaankaan olisi kovin merkittävä, ainakaan hyvin pitkään aikaan. Emme osaa muokata ihmisistä älykkäämpiä tai kauniimpia ja jo kasvibiologiasta tiedämme, että tällaisten monitekijäisten ilmiasujen geneettinen kehittäminen on hyvin vaikeaa.

Yksittäisten tautivirheidenkin korjaamisen saatavuus toki asettaisi perheet eriarvoiseen asemaan, mutta en näe, että tämä eroaisi terveydenhuollon eriarvoisuudesta eri maissa jo tällä hetkellä. Nykyisinkin on mahdollista tarjota alkiodiagnostiikkaa ja -valintaa tai muita vaativia hoitoja lähinnä länsimaissa. Lisäksi ihmissukupolvien kehittyminen vie niin pitkän ajan, että pidän kulttuurista evoluutiota, siis esimerkiksi koulutusmahdollisuuksia, paljon eriarvoistavampina kuin mahdollisia geneettisiä parannuksia. Täytyy myös muistaa, että hyvin moni perinnöllinen sairaus johtuu uusista mutaatioista, eikä niitä luonnollisesti voida korjata etukäteen.

Melko monet argumentit koskettelevat pohdintaa siitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa. Tämä mielipide esitetään joskus muodossa: ”Ihmisen ei tulisi leikkiä Jumalaa”. Erilaisista sanamuodoista voidaan keskustella, mutta taustalla lienee tunne siitä, että asia on uusi, tuntematon loikkaus maaperälle, jolle emme ole aiemmin astuneet. Ihmiskuntahan on kautta aikojen tulkinnut hallitsemattomia luonnontapahtumia tai vaikka sairauksien syntyä eri jumaluuksien vastuualueelle kuuluviksi. Nykyisen modernin lääketieteen selitykset ovat kuitenkin paljastaneet tuhansittain syy-seuraussuhteita ja tarjonneet monia mahdollisuuksia vaikuttaa aiemmin tuntemattomiin mekanismeihin. Sattuman tai jonkin muun luonnonvoiman muokkaama asia on näin muuttunut ihmisen hallitsemaksi tai ainakin sen vaikutuspiiriin. Moni filosofia on sitä mieltä, että tiedon lisääntyessä passiivinen toimijuus ei ole enää eettisesti oikein, vaan ihmisen tulee päinvastoin käyttää älyään kärsimyksen vähentämiseksi.

Euroopan Neuvostossa hyväksytty ns. Oviedon sopimus, joka sisältää perinnöllisten muutosten kiellon, pohjaa ehkä sekulaarimpaan, mutta samankaltaiseen ajatukseen ihmisyyden mysteeristä. Sopimuksen taustalla on argumentti siitä, että ihmisarvo tai ihmisyys liittyy lajin geeniperimään, jota ei tämän vuoksi tule sorkkia. Biologisesti ajatellen tämä tuntuu hiukan kummalliselta, sillä ihmisen – kuten kaikkien muidenkin lajien- genomi muuttuu koko ajan. Tämä tapahtuma on lajin kannalta toki hidas, mutta jokainen yksilö on aina hiukan erilainen kuin vanhempansa. Mielestäni on jokseenkin mahdotonta määrittää, mikä voisi olla se ihmisyyteen liittyvä DNA- emäsjärjestys, jonka muokkaaminen olisi epäeettistä. Ihmisyyteen tai geenimuokkauksen luonnollisuuteen liittyvät argumentit voitaisiinkin ehkä pukea muotoon: ”Perinnöllisten muutosten tekeminen on kiellettyä, koska ne eivät tunnu oikealta.”

En halua vähätellä tai aliarvioida mahdollisen perinnöllisen geenimuuntelun herättämiä mielleyhtymiä tai mielipiteitä. Me tutkijat ja lääketiede toimimme yhteiskunnassa, jota säädellään yhdessä sovittujen sääntöjen mukaan, eikä erilaisissa ajatuksissa ole mitään kummallista. Varsinkin julkisella rahalla tehtävien asioiden olisi hyvä vastata kansalaisten mielipiteitä, ja niin kauan kuin perinnöllinen muokkaus tuntuu huonolta idealta enemmistön mielestä, siihen ei mielestäni tulisi lähteä. Toisaalta, mikäli saavutettavat hyödyt selvästi ylittävät riskit tai muut epämukavuudet, perinnöllisen muokkauksen kielto ei mielestäni ole vakuuttavasti perusteltavissa. Uusien asioiden opettelu ja hahmottaminen on vaikeaa, eikä geenimuokkaus ole tosiaankaan maailman yksinkertaisin asia ymmärtää. Meidän tutkijoiden tehtävä olisi jaksaa opettaa ja selittää, mitä asiat tarkoittavat – ja varsinkin, mitä ne eivät tarkoita.

Lopuksi: perinnöllinen geenimuokkaus on periaatteellisesti tärkeä keskusteluaihe, mutta näkemykseni on se, että se tulee käytännön lääketieteessä näkymään hyvin pienessä roolissa. Ihmisyys tai ihmisen perimä ei mielestäni ole sen vuoksi uhattuna ja aivan valtaosa geenimuokkauksista tai -siirroista tullaan todennäköisesti tekemään ei-periytyvässä muodossa, siis somaattisiin soluihin vielä vuosikymmeniä.

 

Korjaus: 18.2. Oviedon sopimus on Euroopan Neuvoston, ei EU:n biolääketiedesopimus.

Talidomidi sai myyntiluvan Saksassa 1954, mutta Suomessa onneksi vasta 1959. Alun perin lääke kehitettiin kouristusten estoon, mihin se ei kuitenkaan ollut kelvollinen. Sen sijaan se osoittautui tehokkaaksi pahoinvointilääkkeeksi ja sitä käytettiin myös raskauspahoinvointiin. Koska vielä 50-luvulla uskottiin, että lääkkeet eivät läpäise istukkaa, ei laajoja teratologisia eläinkokeita vaadittu ennen lääkkeen tuloa markkinoille. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että silloin tehdyissä kokeissa talidomidi oli aiheuttanut epämuodostumia sekä apinoissa että kaneissa, vaikka hiiren sikiöihin sillä ei ollut vaikutusta. Lääke tuli myyntiin 46 maassa ja aiheutti 1950-luvun puolesta välistä vuoteen 1962 kestäneen globaalin sikiökuolemien ja epämuodostuneiden lasten epidemian.

Talidomidille altistuneista sikiöistä suuri osa kuoli talidomidifetopatiaan. Sille tyypillisiä ovat sydän- ja lonkkaviat, epämuodostumat suolistossa ja munuaisisssa, raajojen ja aistinelinten kehityshäiriöt. Vaurioita löydettiin melkein kaikissa elimissä. Herkimmin lääkkeelle reagoivat sikiöt 5.-8.-raskausviikoilla. Hengissä selvinneet olivat joko lyhytraajaisia (hylje-epämuodostuma eli fokomelia) tai raajat puuttuivat kokonaan (amelia). Heilläkin oli runsaasti epämuodostumia sisäelimissä.

Yli 20000 lasta vammautui ja arviolta 80000 kuoli kohtuun. Suomalaiset olivat onnekkaita, koska lääkkeen myyntiluvan käsittely kesti vuoteen 1959 asti. Täällä se oli myynnissä vuoteen 1961. Suomessa syntyi näiden kolmen vuoden aikana noin 50 sairasta lasta, joiden äiti oli syönyt talidomidia raskauden aikana.

Vasta loppuvuonna 1961 (8 vuotta Saksan myyntiluvan myöntämisestä, sic!) julkaistiin ensimmäiset tieteelliset artikkelit siitä, että jotain on pielessä. Toisistaan riippumatta saksalainen pediatri Widukind Lenz ja australialainen gynekologi William McBride osoittivat raskauden aikaisen talidomidin käytön ja epämuodostumien välisen yhteyden. Jo aiemmin oli raportoitu fokomelian yleistyneen, mutta sitä ei osattu yhdistää talidomidin käyttöön.

Katastrofin kolmanneksi sankariksi nousi amerikkalainen FDA:n lääkäri Frances Kelsey. Hänen ansiostaan lääke ei saanut myyntilupaa USA:ssa – huolimatta ankarasta painostuksesta. Hän epäili lääkkeen turvallisuutta, koska se aiheutti osalle potilaista perifeeristä neuropatiaa. Tämän lisäksi hän esitti visionäärisen huolensa talidomidin mahdollisista sivuvaikutuksista raskauden aikana. Presidentti John F. Kennedy palkitsi Kelseyn talidomidikatastrofin estämisestä USA:ssa.

Talidomidin kehittänyt saksalainen lääketehdas Chemie-Grunenthal ei koskaan joutunut vastuuseen aiheuttamistaan kuolemista ja epämuodostumista. Oikeudessa yritystä oli puolustamassa 30 juristia. 18. joulukuuta 1970 päättyi 6 vuotta kestänyt oikeudenkäynti Chemie-Grunenthalia vastaan. Tuomarit julistivat yllättävän tuomionsa. Lääketehdas onkin syytön talidomidin aiheuttamiin epämuodostumiin ja lääketehdas sai täyden immuniteetin vastaisten syytösten varalle. Talidomidi-lasten perheet mykistyivät. Myöhemmin on saatu selville, että lääketehtaan edustajat tapasivat salaa seitsemän Saksan Liittotasavallan ministeriä ja sopivat oikeuden lopputuloksesta. Vaikka Chemie-Grunenthal lopetti talidomidin myynnin Euroopassa, sitä myytiin kehittyviin maihin. Uusi talidomidi-epidemia puhkesikin 1900-luvun lopulla Brasiliassa, jossa sitä käytettiin lepran hoitoon. Suomessa ja useissa muissa maissa talidomidin käyttö on taas sallittu syöpäpotilaiden pahoinvoinnin hoidossa, jos ehkäisy on varmistettu huolellisesti.

Talidomidin teratogeenisyyttä on tutkittu paljon. Mekanismi säilyi pitkään mysteerinä, mutta tällä vuosituhannella osoitettiin sen vaikuttavan BMP signalointiin, mikä säätelee ohjelmoitunutta solukuolemaa. Talidomidi aktivoi sitä ja seurauksena on ainakin verisuonten kasvun loppu. BMP signaalien aktivaatio eli solukuoleman laukaiseminen selittänee valtaosan talidomidin teratogeenisyydestä.

Tänä vuonna on kulunut 60 vuotta talidomidin myyntiluvan myöntämisestä Suomessa. Kauheassakin tarinassa on jotain oppimisen arvoista. Talidomidikatastrofi muutti lääkkeiden testauksen ja epämuodostumien tilastoinnin täysin. Epidemian jälkeen vaaditaan myyntiluvan saamiseksi lääkkeen teratogeenisyyden testausta useissa eri eläinlajeissa. Talidomidi on tähän mennessä todettu teratogeeniseksi apinoissa, kaneissa, vyötiäisissä, kynsisammakossa, hamsterissa, kanassa, kaloissa ja jopa bakteereissa. Panee miettimään, onko hiiri sittenkään yksittäinen poikkeus vai tulokset siivottuja. Skandaalin seurauksena Suomeen ja moneen muuhun maahan perustettiin epämuodostumarekisteri 1962, ja ne toimivat edelleen. Positiivinen seuraus lääketestauksen laadun parantumisesta ja epämuodostumien seurannasta on se, että yhtään talidomidin laajuista katastrofia ei ole enää nähty.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, ylilääkäri
Helsingin yliopisto ja HUSLAB

Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa toteutettiin keväällä 2018 opiskelu- ja hyvinvointitutkimus. Tutkimuksen vastausprosentti oli 53, ja siihen vastasivat opiskelijat kaikista seitsemästä koulutusohjelmasta.

Tutkimuksessa selvitimme, kuinka erilaiset opiskeluun ja opiskelemiseen liittyvät tekijät ovat yhteydessä opiskelijoiden hyvinvointiin, stressin kokemukseen ja opintojen sujuvuuteen. Pitkän tähtäimen tavoitteena on kehittää keinoja, joilla voimme edistää tiedekuntamme opiskelijoiden hyvinvointia ja opintoja. Tiedekuntamme kehittämä kysely on herättänyt kiinnostusta myös laajemmin Helsingin yliopistossa.

Kevään 2018 kyselyn tulosten perusteella selkeästi suurin osa tiedekuntamme opiskelijoista – yli 80 prosenttia – koki opintonsa merkityksellisiksi ja motivoiviksi. Yli 80 prosenttia vastanneista koki myös kuuluvansa yhteisöön, saavansa tukea opintoihinsa ja  elämänlaatunsa hyväksi. Viisi prosenttia vastanneista kertoi kokevansa elämänlaatunsa huonoksi tai erittäin huonoksi.

Opintojen kova tahti ja kliininen työ stressaavat – yhteisöllisyys tärkeää

Puolet opiskelijoista oli kuitenkin melko tai erittäin stressaantuneita. Opetuksen kuormitustekijöistä merkittävin oli opintojen tahti: useampi kuin kuusi kymmenestä koki kuormitusta melko usein, usein tai jatkuvasti. Tenttien uusiminen toisaalta kuormitti vain kymmenesosaa opiskelijoista.

Opintojen vaiheet vaikuttivat stressikokemukseen ja opintokuormitukseen. Lääketieteen opiskelijoilla opintojen kuormittavuus lisääntyi toisena lukuvuonna, jolloin erityisesti opintojen tahti oli kuormittavaa. Kliinisen työn kuormitus lisääntyi kolmantena vuonna ja nousi edelleen opintojen loppuvaiheessa.

Hammaslääketieteen opiskelijoiden stressin kokemus nousi neljäntenä opintovuonna samalla kun kliinisen työn kuormitus kohosi huippuunsa.

Psykologian opiskelijoilla opintojen tahti oli erityisen kuormittavaa kahtena ensimmäisenä vuonna, kun taas maisterivaiheessa gradun aiheuttama kuormitus lisääntyi. Logopedian opiskelijoiden stressin kokemus oli korkeimmillaan toisena vuonna. Muista koulutusohjelmista poiketen erityisesti kirjalliset tehtävät kuormittivat logopedian kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoita.

Kaksivuotisessa Transmed-koulutusohjelmassa gradun kuormitus lisääntyi toisena vuonna, ensimmäisenä vuonna opintojen tahti ja tilasto-opinnot korostuivat.

Opintokuormituksen lisäksi opiskelijoiden kokema sosiaalinen eristyneisyys oli merkittävästi yhteydessä heidän hyvinvointiinsa. Sosiaalinen tuki vaihteli jonkin verran koulutusohjelmittain: tuki oli suurin logopedian koulutusohjelmassa, jossa vuosikurssit ovat kooltaan pieniä, ja matalin lääketieteen koulutusohjelman suomenkielisellä linjalla, jossa vuosikurssit ovat suuria. Erot koulutusohjelmien sisällä (opintovuosittain) olivat kuitenkin melko laajat.

Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, kuinka paljon stressin ja sosiaalisen tuen kokemuksen eroihin vuosikurssien välillä vaikuttavat vuosikursseihin ryhminä liittyvät tekijät. Tätä voidaan arvioida v. 2019 jatkokyselyssä.

Kyselyn tulokset otetaan tiedekunnassa vakavasti – toimiin on jo ryhdytty

Tulosten perusteella on kuitenkin jo nyt selvää, että opiskelijoiden hyvinvointia tulee seurata ja jatkossakin pyrkiä tunnistamaan erityiset, tiettyihin opintovaiheisiin liittyvät runsasta kuormitusta aiheuttavat tekijät.

Kevään 2018 kyselyn tulokset on käyty läpi kaikkien koulutusohjelmien johtoryhmissä sekä erilaisissa opettajien ja opiskelijoiden aamukahvi- ja muissa tilaisuuksissa. On tärkeää, että koulutusohjelmien johtajilla ja johtoryhmillä on käytössään riittävästi tietoa tehdessään opintosuunnitelmia. Osaltaan tietoa voidaan kerätä myös yliopiston järjestelmistä ja tunnistaa sellaiset opiskelijat, jotka jostain syystä jäävät opinnoissaan muista jälkeen ja voivat hyötyä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmasta ja muusta lisätuesta.

Opintopsykologiresursointia on parannettu tiedekunnassamme, ja toimiva opettajatuutori-järjestelmä on yksi hyvä mahdollisuus parantaa opiskelijoiden sosiaalista tukea. Myös opiskelutaitoja tukeva HowULearn -kysely palautteineen antaa välineitä opiskelutaitojen kehittämiseen ja siten osaltaan auttaa opiskelijaa opintoihin liittyvässä elämänhallinnassa.

Stressinhallintataidot ovat tarpeen terveydenhuollon ammattilaisille

Tulevat terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat vääjäämättä työssään erilaisia tilanteita, jotka edellyttävät hyvää paineensieto- ja toimintakykyä. Opetuksessa tämä voidaan huomioida luomalla mahdollisuuksia, joissa uusia taitoja voidaan aluksi kokeilla turvallisissa olosuhteissa, esimerkiksi erilaisissa taitopajoissa tai simulaatioharjoituksissa.

Pilottitutkimustemme perusteella tiedämme myös, että opiskelijan persoonallisuus vaikuttaa merkittävästi hänen taipumukseensa kokea stressiä. Stressinhallintaa voi kuitenkin oppia. Toukokuun valinnaisissa opinnoissa on valittavana stressinhallintakurssi, joka on suunnattu erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille.

Lisäksi tänä lukuvuonna tiedekunnassamme kokeillaan ja tutkitaan tietoisuustaitoihin pohjautuvaa ryhmämuotoista kurssia ja verkkopohjaista menetelmää. Näistä saatavia kokemuksia voidaan jatkossakin hyödyntää, kun opetetaan terveydenhuollon ammattilaisille stressinsäätelyä ja kykyä huolehtia itsestään.

Tiina Paunio
Professori, opetuksesta vastaava varadekaani
Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta

Opiskelu- ja hyvinvointitutkimuksen työryhmä (LTDK): varadekaani Tiina Paunio, professori Marko Elovainio, pedagoginen yliopistonlehtorit Eeva Pyörälä, pedagoginen yliopistonlehtori Saara Repo, yliopistonlehtori Jussi Saarinen, tutkimussihteeri Tiina Härkönen