CRISPR-Cas koskettaa jo kliinikoita ja eetikoitakin

Meidän potilaita hoitavien kliinikoidenkin kannattaa nyt seurata silmä tarkkana, mitä tapahtuu molekyylimaailmassa. Meistä varttuneimmat muistavat 1980-luvulla koetun hypen, kun DNA:n monistukseen käytettävä PCR-tekniikka teki geeneistä kirjaimellisesti käsin kosketeltavaa kamaa. Toinen vastaava kukonaskel oli indusoitujen pluripotenttien kantasolujen (iPSC) putkahtaminen tutkijoiden käyttöön vuonna 2006. Mutta lääketieteellisten mahdollisuuksien meressä CRISPR-Cas saattaa vyöryä näidenkin yli.

CRISPR-Cas-menetelmän perusajatuksen kehittäjiksi mainitaan yleisesti yhdysvaltalainen Jennifer Doudna ja ranskalainen Emmanuelle Charpentier, jotka julkaisivat Science-lehdessä 2012 läpimurtoartikkelinsa.  Terapeuttisessa CRISPR-sovelluksessa ”hoitavan” molekyylikompleksin RNA-jakso tunnistaa kohde-DNA:n halutun ”hoidettavan” sekvenssin, jolloin kompleksiin ujutettu Cas9-nukleaasi katkaisee DNA-kaksoiskierteen tarkoin valikoidusta kohdasta, minkä jälkeen tätä katkaisukohtaa voidaan muuttaa DNA-templaatin avulla. Menetelmää kuvataan yllättävän yksinkertaiseksi ja halvaksikin, mutta tuskinpa sentään näitä reseptejä kyetään käyttämään täysin kouluttamattomien puoskarien keittiöissä.

CRISPR-Cas-tekniikat ovat varhaisvuosistaan saakka altistuneet koville kaupallisille väännöille ja patenttiristiriidoille. Ehkä tämä on myös osasyy siihen, ettei menetelmälle epäilyksettä kuuluvaa Nobelia ole vielä pystytty jakamaan oikeaan osoitteeseen. Teknologian markkina-arvon arvellaan kasvavan muutamassa vuodessa noin 5 miljardiin dollariin/vuosi. Patenteista riitelevät tällä hetkellä kovaäänisimmin Kalifornian yliopisto/Berkeley ja Harvardin yliopistoon assosioituva Broad Instituutti. Huhtikuussa 2017 jälkimmäinen siirtyi 1–0 johtoon, mutta peli on vielä kesken – ja muistetaan että maailmassa on hävitty jopa 3–0 alkaneita otteluita.

Vaikka tavanmukainen ”lisäävä” geenihoito soveltuu ainakin jossain määrin toimimattoman geenin korvaukseen esimerkiksi immuunipuutostiloissa tai verenvuototaudeissa, se sopii huonosti toiminnanlisäysmutaation (gain-of-function) tai tiukan säätelyn omaavan geenin korjaamiseen. CRISPR-Cas-perusteinen geeninmuokkaus välttää nämä ongelmat: sen avulla viallisia geenejä voidaan saattaa toimiviksi tai toimimattomiksi, ja periaatteessa vain mielikuvitus rajoittaa mahdollisuuksia. CRISPR-Cas-menetelmää voidaan viritellä in vitro, jolloin potilaasta otetut solut – esimerkiksi lymfosyytit  – muokataan laboratoriossa ja sitten palautetaan potilaaseen, tai jopa in vivo, jolloin CRISR-Cas-reagenssi viedään suoraan potilaaseen, jossa se sitten päätyy kohteeseensa. Teknologiaa voidaan kohdentaa somaattisiin soluihin ja – mikä erittäin merkittävää – myös sukusoluihin, jolloin DNA:n muutos myös periytyy jälkipolville.

CRISPR-Cas-tekniikoiden lääketieteellisissä sovelluksissa kisaavat tällä hetkellä erityisesti Yhdysvallat ja Kiina. Kliiniset faasin 1/2 kokeet ovat ilmeisesti juuri alkaneet mm. keuhkosyövän hoidossa, jolloin tavoitteena on vaimentaa potilaan lymfosyyttien PD-1-molekyyli, joka pyrkisi jarruttamaan tuumorisoluihin kohdistuvaa immuunivastetta. Muita attraktiivisia kohteita ovat esimerkiksi sirppisoluanemian, Duchennen lihasdystrofian ja alfa-1-antitrypsiinin puutoksen korjaavat geenimuokkaukset.

Vaikka matkaa kliinisiin läpimurtoihin vielä riittää, uuden geenimuokkauksen arvaamattoman nopeat ja laajat mahdollisuudet ovat äskettäin saaneet Yhdysvaltain tiedejärjestöt (US National Academy of Sciences ja National Academy of Medicine) puuttumaan asiaan ja laatimaan suosituksen genomimuokkauksen eri menetelmien (CRISPR-Cas-tekniikoiden ohella sinkkisormi- ja TALEN-nukleaaseihin perustuvat tekniikat) käytöstä laboratoriossa ja klinikassa (http://nationalacademies.org/gene-editing/index.htm, ks. myös Nature Genetics 5/2017 s. 653, ja JAMA 9.5.2017 s. 1829). Taustalla olevassa komiteassa istui tutkijoita, kliinikoita, säätelyn asiantuntijoita ja bioeetikoita.

Toimikunta ei odotetusti näe merkittäviä esteitä CRISPR-Casin käytössä perustutkimuksen aseena tai sairauksien hoitoonkaan tarkoitetussa geenimuokkauksessa. Mutta on mielenkiintoista, että suositus ottaa jopa yllättävänkin myönteistä kantaa itusolulinjan muokkaukseen ja ehdottaa, että teknologian nopean kehityksen myötä periytyviin muutoksiinkin johtuva sukusolujen muokkaus tulisi olla mahdollista ”in the not-so-distant future”.  Tällöin edellytettäisiin, että tavoitteena on estää vakava sairaus, geenimuokkaus kohdistuu yksinomaan sairautta aiheuttavaan kohdegeeniin, käytettävissä ei ole järkeviä vaihtoehtoja, tarvittava prekliininen ja kliininen tieto toimenpiteen terveysvaikutuksista on olemassa, muokkauksesta käydään avointa yhteiskunnallista keskustelua ja huolehditaan myös siitä, että teknologia ei leviä vakavien sairauksien hoidosta yksilön ominaisuuksien muunteluun (”enhancement”). Tosin mietinnön laatijat toteavat osin vaikeaksi määritellä eroa ”enhancementin” ja sairauden eston/hoidon välillä. Niin tai näin, varmaan paljon virtaa vielä vettä Mississipissä ennen kuin Yhdysvaltain lainlaatija on valmis hyväksymään tämän suosituksen koko sisällön.

CRISPR-Cas siis kyllä tulee – oletko valmis? Tulemme saamaan maanmainion uuden välineen monien vakavien sairauksien hoitoon, joskin kehityksen tarkkaa aikataulua on vielä hankala arvioida. Haluamme myös mahdollisesti korjata hedelmöitetyssä munasolussa tai alkiossa istuvan Huntingtonin tautia tai hengenvaarallista arytmiaa aiheuttavan geenin. Haluammeko myös saman tien korjata sen sisältämät geenivirheet, jotka altistavat vaikkapa Alzheimerin taudille, lukihäiriölle tai alkoholismille?

Kimmo Kontula
kimmo.kontula@hus.fi
Sisätautiopin professori, ylilääkäri
HY ja HYKS

Miten epäonnistua ja oppia?

Kyky oppia virheistä on auttanut ihmiskuntaa selviytymään ja kehittymään muuttuvissa olosuhteissa. Aivojen virheentunnistus tapahtuu nopeasti, jopa millisekunneissa virhesuorituksen jälkeen. Epäonnistumisten kautta opimme välttämään virheitä, hienosäätämään toimintaamme ja suoriutumaan paremmin seuraavalla kerralla. Nuorena ryhmänjohtajana tunnen usein pelkoa epäonnistumisesta, virheiden tekemisestä sekä rahoituksen loppumisesta. Epäonnistumisen pelolla ja epävarmuudella on vakavat seuraamukset, sillä pelko heikentää kokonaisvaltaisesti suorituskykyä. Urheilussa tämä ilmiö tunnetaan hyvin. Golfopettajani yksi tärkeä neuvo on ollut kehon rentous lyönnin aikana. Hänen mukaansa pelko aiheuttaa lihaksiin jännityksen, joka johtaa vääriin liikeratoihin ja epäonnistuneeseen golflyöntiin. Tieteilijälle pelon vaikutus on samanlainen. Pelko lamauttaa meidän lihaksemme eli aivomme ja heikentää luovuutta sekä päättelykykyä. Täten pelon voittamiseen ja parempaan suoritukseen tähtäävä psyykkinen valmennus olisi hyödyllistä tieteilijöillekin.

Miten voitaisiin luoda turvallinen sekä kannustava epäonnistumisen ja oppimisen ympäristö, joka mahdollistaisi nuorten ryhmänjohtajien hioutumisen timanteiksi nykyisissä haastavissa ja paineenalaisissa olosuhteissa yliopistoissa? Tärkeää on tietenkin hyvä ja jatkuva tutkimusrahoitus. Myönteistä kehitystä on, että osa rahoituslähteistä on alkanut korvamerkitä rahoitusta nuorille ryhmänjohtajille. Harmillista on, että tämä rahoitus on usein euromäärältään alhaisempaa kuin senioritutkijoiden, vaikka tuottavan tutkimusryhmän perustamiseen ja tutkimuksen käynnistämiseen tarvitaan alkuvaiheessa runsaasti rahaa. Toinen tärkeä tekijä oppimisprosessissa on rakentava palaute ja kannustus esimerkiksi yhteistyökumppanien ja kokeneempien kollegoiden taholta. Apurahasäätiötkin voisivat antaa palautetta hakijoille lähettämällä apurahahakemusten arvioinnit pelkkien kyllä/ei-päätösten sijaan. Turvallisemman oppimisympäristön luomiseksi me nuoret ryhmänjohtajat voisimme itse olla aktiivisempia. Sen lisäksi, että yritämme vaikuttaa meitä koskeviin asioihin, voisimme rakentaa verkoston, jonka avulla samassa tilanteessa olevat nuoret tutkijat voisivat jakaa kokemuksiaan, oppia yhdessä virheistään, auttaa toisiaan ja tehdä tieteellistä yhteistyötä. Saisimmeko tällaisen verkoston aikaan Helsingissä? Vaikka moni meistä pelkää epäonnistumista ainakin aika ajoin, on hyvä välillä pysähtyä miettimään, miten epäonnistuminen määritellään. Mielestäni todellista epäonnistumista on, kun lakkaa yrittämästä unelmiensa svingiä!

”I never lose, either I win or I learn.” Nelson Mandela

Eija Pirinen
Eija.Pirinen@helsinki.fi
Molekyylilääketieteen dosentti
Molekyylineurologian tutkimusohjelma
Tutkimusohjelmayksikkö

Mistä tunnet sä tutkijan?

Kysymys helppo, vastaus vaikea. Katsotaan aluksi peräpeiliin. Olin viikonlopun Amsterdamissa ja kävin Keukenhofin kukkapuutarhan lisäksi Beurs van Berlage-keskuksen Leonardo da Vinci näyttelyssä. Sain nuijalla päähän, kun tajusin miten huikean monipuolinen nero Da Vinci oli; taiteilija, tiedemies, insinööri, visionääri… Hän maalasi Mona Lisan, viimeisen ehtoollisen, keksi polkupyörän (tietokonerekonstruktio kuvassa), panssarivaunun, laivojen kaksoisrungon, lentokoneen, auton, pelastusrenkaan, seinäkiipeilykiilat. Just name it. Hän pystyi yhden päivän aikana vaihtamaan moodia lapsesta aikuiseksi ja taas lapseksi. Sen lisäksi hän – kuten tutkijat nykyäänkin – tutki ja kirjasi kaiken tekemänsä muistiin analyyttisen pikkutarkasti. Vaikea löytää ihmiskunnan historiasta luovempaa sielua. Ei hänen elämänsä helppoa ollut. Monet da Vincin taideteoksista tuhoutuivat teknisten virheiden takia jo hänen elinaikanaan, eikä kaikista keksinnöistä tehty edes koevedosta. Siitä huolimatta hän jatkoi vimmaista luomistaan lähes loppuun asti.

Ennustiko mikään Leonardon lapsuudessa tulevaa menestystä ihmiskunnan ikonisena renessanssi-ihmisenä. Leonardo da Vinci syntyi huhtikuun 15. päivänä 1452 kello 3 iltapäivällä Vincissä Firenzen alueella. Hän syntyi avioliiton ulkopuolisena lapsena notaari Piero da Vincille ja arabialaiselle, kristityksi käännytetylle orja Caterinalle. Ensin hän kasvoi äitinsä luona, vuodesta 1457 isovanhempien ja eno Fransescon kanssa oman isänsä talossa. Vaikka da Vinci oli au-lapsi, isä huolehti lapsensa koulutuksesta ja häntä opetti Andreo del Verrocchio, aikanaan kuuluisa kuvanveistäjä. Sen lisäksi hänelle annettiin perusteellinen tieteellinen ja tekninen koulutus. Kasassa ovatkin jo ainekset hänen tulevaisuudelleen taiteilijana, tiedemiehenä ja insinöörinä. Eikä oppi pudonnut kuivaan maahan. Nuori mies rupesi keksimään, piirtämään ja rakentamaan – maine kiiri ja loppu on historiaa.

Toisenkin neron Alan Mathison Turingin alkutaival oli samantapainen. Hän syntyi avioliiton ulkopuolisena lapsena Ethel Sara Turingille Lontoossa 1912 – samaan aikaan kun perheen isä Julius Turing on pitkällä komennuksella brittiläisessä Intiassa. Myös Alan Turing sai aikansa parhaan mahdollisen koulutuksen ja menestyi koulussa erinomaisesti. Tietokoneen keksijänä tunnettu Turing mursi saksalaisten salakirjoituksen, mikä nopeutti Liittoutuneiden etenemistä. On arveltu, että tämä säästi miljoonien ihmisten hengen. Superaivo ei kuitenkaan ollut erityisen onnellinen ihminen. Hän joutui kärsimään homoudestaan 50-luvun noitavainoissa ja ajautui itsemurhaan 1956. Rikkaus ei tee onnelliseksi, ei myöskään älykkyys.

Valitettavasti kaikki menestyneet tutkijat eivät ole tieteen huipulla omilla ansioillaan, vaan joukossamme on huijareita ja varkaita. Olen törmännyt itse sangen kuuluisaan amerikkalaiseen tutkijaan, joka ensin varasti vertaisarvioijana käsikirjoituksemme tuloksia ja sitten julkaisi meidän kehittämän menetelmän ilman oikeaa viittausta aikaisempaan artikkeliin. Tällaisia kokemuksia on valitettavan monella tutkijalla. Sairaalloinen kunnianhimo ajaa jotkut lahjakkaatkin tutkijat tieteellisiksi saalistajiksi.

Kuka osaa ennustaa, kenestä tulee hyvä ja rehellinen tutkija? Ei, en tarkoita että yksinhuoltajan kaikki lapset olisivat neroja. Da Vincin ja Turingin esimerkin valossa koulumenestyksellä on ennustearvoa. Muutamasta ominaisuudesta on tutkitusti hyötyä: sisukkuus, uteliaisuus ja serendipisyys. Outo englannin kielen sana ”serendipity” tarkoittaa oivaltavaa älykkyyttä á la Sherlock Holmes. Sana on johdettu SriLankan entisestä nimestä Serendip. Keskiaikainen tarina kertoo Serendipin kolmesta prinssistä, jotka ratsastavat hevosilla ja vastaan tulee hätäinen kamelinajaja. Hän on hävittänyt kamelinsa. Yksi prinsseistä kysyy, onko sen vasen silmä sokea? Mies ilahtuu ja kysyy:”Kyllä! Missä näitte sen?” ”Emme me ole nähneet sitä, mutta polun oikean reunan heinä on syöty ja vasen säästetty. Jatkakaa vaan polkua eteenpäin niin löydätte kamelinne.”

Serendipisyydestä – enpä toivo että sana vakiintuu suomenkieleen – on varmasti apua tutkijalle. Kyvystä oivaltaa ja nähdä asioita yllättävällä tavalla syntyvät keksinnöt. Lisää hyviä ominaisuuksia kuten sosiaalisuus, hyvä muisti, johtamistaidot, mikä että… mutta ennen kaikkea tutkija tarvitsee ”sattumaa”. Miksi lainausmerkit? Ei Alexander Fleming keksinyt penisilliiniä pelkästään sattumalta, kuten usein esitetään. Hän oli koko elämänsä etsinyt luonnosta aineita, jotka tappaisivat bakteereita. Sattuma kuitenkin auttoi häntä. Flemingin perhe lähti lomalle Ranskaan 1928. Palatessaan Fleming siivosi pöydälle jääneitä bakteerimaljoja. Yhdessä hän huomasi sienipesäkkeen, jonka ympärillä oli bakteereista vapaa rengas. Nyt tulee se serendipisyys kuvaan ja sisukkuus saa palkkansa. Hän ei heittänyt maljaa pois, vaan rupesi tutkimaan, mikä homeessa esti bakteereiden kasvua. Nobel napsahti 1945.

Mikä olikaan tarinan opetus? Innokkaalle tutkijantaimelle kannattaa antaa mahdollisuus. Jos tohtorikoulutukseen valitaan systemaattisesti hyvin tarkalla seulalla, saadaan tohtoreita jotka ovat seulan näköisiä. Jos kriteerit ovat vähän väljemmät ja ruuvia kiristetään vasta koejakson jälkeen, meiltä voisi valmistua spektri erinäköisiä tohtoreita. Ehkä heidän joukostaan nousee se Suomelta puuttuva lääketieteen ja fysiologian nobelisti. Sitä paitsi kirjavaa tulppaanipenkkiä on mukavampaa katsella kuin yksiväristä.

Hyvää vappua!

PS. Arja Saijonmaan melankolinen tulkinta vuodelta 1984 Vesku Loirin kääntämästä Vladimir Vysotskin Ystävän laulusta kannattaa kuunnella osoitteessa https://youtu.be/WnK42s_pf2E

Liisa ihmemaassa: kliinisen tutkijan hidas ja kuoppainen alkutaival

Klinikassamme aloittaa uusi sairaalalääkäri Liisa (nimi vaihdettu), joka intoa puhkuen haluaa ryhtyä tutkimuksen tekemiseen ensimmäisinä tavoitteinaan väitöskirjan tekeminen ja erikoislääkäriksi valmistuminen. Onnekseen hän tapaa pian kokeneen kliinikkotutkijan, jolla on tarjolla kerrassaan herkullinen, translationaalista lääketiedettä parhaimmillaan edustava tutkimusprojekti. Tutkimuskokonaisuus sisältää perustutkimusta laboratoriossa, koe-eläintöitä ja kansainvälisen satunnaistetun monikeskustutkimuksen.

Nyt sitten innostunut Liisa lähtee selvittämään väitöskirjatyöhönsä tarvittavia lupia ja paperitöitä päästäkseen aloittamaan tutkimuksen mahdollisimman pikaisesti pohtien samalla seuraavaa kolmen vuoden ajanjaksoa, jonka aikana tulisi suorittaa myöskin erikoislääkärikoulutuksen yliopistovaihe. Liisa huomaakin lähteneensä seikkailuun todelliseen ihmemaahan.

Aivan oikein Liisan ohjaaja pitää väitöskirjatyön rekisteröimistä tärkeänä jo varhaisvaiheessa. Valitettavasti siihen liittyvä koneisto on monisäikeinen, hidas ja raskas vielä senkin jälkeen kun Liisa on onnistunut löytämään ohjeistuksen piilotettuna yliopiston tietojärjestelmiin. Liisa luulee, että väitöskirjatyössä riittää hyvä ohjaaja, vaan ei, ja Liisa ryhtyy kokoamaan työlleen ja itselleen seurantaryhmää prosessissa, joka osoittautuu varsin työlääksi. Lisäksi ilmenee, että väitöskirjoja rekisteröidään vain silloin tällöin. Liisa vähän ihmettelee, onko mitään näyttöä siitä, että raskas rekisteröintiprosessi nopeuttaisi tohtorintutkinnon valmistumista. Lisäksi Liisalle kerrotaan tutkijakouluista ja siitä, kuinka Helsingin yliopisto pyrkii rajoittamaan lääketieteelisestä tiedekunnasta valmistuvien väitöskirjojen määrää. Liisa ihmettelee kuten myös tutkimusvaradekaani Hannu Sariola äskettäin tällä samalla foorumilla.

Liisan tutkimusryhmällä on onneksi ajanmukainen laboratorio laitteistoineen ja reagensseineen. Sen sijaan varsinaisia työtiloja ei juurikaan ole tarjolla. Liisa ihmettelee, että kotonako tätä pitääkin tehdä. Ohjaaja toteaa, että ei toki, ethän kotoa käsin pääse tarvittaviin potilastietojärjestelmiin. No, missä sitten istun, Liisa ihmettelee.

Tutkimusprojektin koe-eläinosiota varten Liisa lähtee selvittämään tarvittavia henkilökohtaisia lupia vaadittavine kursseineen sekä koe-eläinmallien käyttöön liittyviä lupaprosesseja, jotka saattavat johtaa positiiviseen lopputulokseen jopa alle puolessa vuodessa, jos on onnea ja 15-sivuinen kaavake on täytetty erityisen huolellisesti. Tässä tapauksessa on kaiken lisäksi tulenpalava kiire sillä uhkana on tarvittavien koe-eläintilojen lopullinen häviäminen Meilahden kampusalueelta. Ja taas Liisa ihmettelee.

Seuraavaksi Liisa tekee anomuksen eettiseen toimikuntaan, yrittäen epätoivoisesti etsiä kattavaa ohjeistusta hakemuksen tueksi. Liisa ihmettelee ja ohjaajaakin jo vähän harmittaa kun lausuntoa ei vielä kolmen kuukauden ja kahden korjauskierroksen jälkeen ala kuulua. Vaaditut korjaukset kun vaikuttavat keskittyvän lähinnä potilastiedotteen ruotsinkielen kielioppiongelmiin ja niiden hyväksyntä vaatii seuraavan eettisen toimikunnan kokouksen odottamista. Onneksi myönteinen lausunto lopulta syntyy ilman, että joudutaan TUKIJA:n joskus yli puolivuotiseen käsittelyyn.

Liisa hymyilee (kerrankin) koska onneksi suunniteltu monikeskustutkimus ei koske lääkeaineita eikä kansallisia rekisteritietoja tarvita. Ohjaaja kertoo Liisalle kokemuksistaan Fimean, THL:n ja KELA:n kanssa, vuosi on lyhyt aika luvan saamiselle eikä riitäkään, jos mukaan tarvitaan tietosuojavaltuutetun lausunto. Sen sijaan Liisan tutkimukseen osallistuu keskuksia sekä Suomesta että muualta Euroopasta. Tässä vaiheessa tietosuoja-asiat nousevat todella keskiöön. Liisan mahdollisuudet selvitä lupaviidakosta tiedon siirrossa eri yliopistosairaaloiden kesken ja EU/ETA-maiden ulkopuolelle ovat heiveröiset. EU:n tietosuoja-asetus esimerkiksi edellyttää eksplisiittisesti tutkittavien suostumusta pseudonymisoitujen tietojen luovuttamiseen. Nyt Liisa pääsee ihmetellen myös tutustumaan MTA-kaavakkeiden täyttämiseen.

Liisan ihmettely jatkuu: sähköiset ongelmat. Sekä yliopiston että sairaalan tietokonejärjestelmien käyttäjätunnusten hankinta ja puutteellisesti toimivien järjestelmien käyttö on omiaan masentamaan Liisaa vaikka hän iältään edustaakin ns. tietokonesukupolvea ja on aihepiirissä mielestään kohtalaisen lahjakas. Ensimmäinen este on yleensä sairaalajärjestelmän tunnukset, jotka on kliinikon tutkimusvapaalle siirtyessä inaktivoitu, ja näiden takaisin aktivoimiseen menee ensimmäinen työpäivä. Onneksi sentään tutkimuksen kansainvälinen verkkopohjainen rekisteröinti toimii moitteettomasti.

Liisa oppii, että HUS-tutkimuslupa-asiat käsitellään ns. Tutkijan työpöydällä. Tuoreen ohjeistuksen mukaan vaadittavia asiakirjoja ovat: selvitys tutkimuksesta vastaavasta henkilöstä, tutkimusryhmän kokoonpano, HUS:n ulkopuolisen tutkimusryhmän jäsenen vaitiolo- ja salassapitositoumukset, tutkimussuunnitelma, tutkittavan tiedote ja suostumuslomake, tutkimuksen kustannusarvio ja rahoitussuunnitelma, eettisen toimikunnan puoltava lausunto ja henkilötietolain mukainen rekisteriseloste. Liisa ihmettelee, huokaisee ja käy työhön ohjaajansa kanssa (Liisa ei tästä yksin selviydy, sillä tutkimuksen vastuuhenkilön tulee olla vakinaisessa virkasuhteessa oleva dosentti/professori). Liisan tutkimusasetelma kattaa useamman HUS:n keskuksen ja niinpä tutkimuslupa joudutaan varmuuden/selvyyden tms. vuoksi hakemaan erikseen kaikista osallistuvista keskuksista, SIC!

Liisan tutkimus vaatii potilastietojen datahakuja. Ne maksavat nykyään paljon, vaikkakin itse HUS tietohallinto kyllä on aina aika avulias, mutta heidän käyttämänsä yhtiöt Liisan kuuleman mukaan eivät. Korkeiden kustannusten lisäksi haut eivät välttämättä vastaa pyyntöjä, sillä servereiden välissä tietoa siirtyy puutteellisesti eikä potilastietojärjestelmiin ole sisäänrakennettu yksinkertaisia hakuominaisuuksia. Toivottavasti Apotti huolehtii tästä tulevaisuudessa.

Liisan seuraava kysymys on, saako biopankista lainaa? Nyt Liisa perehtyy ohjaajansa kanssa paperisotaan ja keinoihin saada mikroskooppiseen tarkasteluun potilaiden kudosnäytteitä. Onneksi laina-anomukseen suhtaudutaan pankinjohtajaa (tai nykyisin pankkineuvojaa) vastaavassa tieteellisessä toimikunnassa myönteisesti ihan kohtuullisessa aikataulussa ja tutkimus voi arkistonäytteiden osalta käynnistyä. Pientä epäselvyyttä tosin jää prospektiivisesti kerättävien uusien näytteiden osalta.

Liisa saa myös kuulla kliinisten prospektiivisten töiden vaikeudesta, mikä liittyy kiireisten kliinikoiden välinpitämättömyyteen potilasrekrytoinnissa. Yliopistosairaalan identiteettiin kuuluu tutkimuksen teko, ja se pitäisikin saada sisäänrakennettua luontevaksi osaksi lääkärien työnkuvaa. Esimerkiksi Alankomaissa tässä on onnistuttu erinomaisen hyvin.

Kliinikkotutkija Liisa pohtii ajankäyttöään. Miten yhdistää sairaalalääkärin työ, erikoistuminen ja tutkimustyö? Tällä osa-alueella on viime vuosina tapahtunut merkittävää edistymistä. Sekä tiedekunta että HUS ovat yhteistyössä ja kumpikin tahollaan onnistuneet lisäämään mahdollisuuksia näiden yhdistämiseen. Tätä Liisa tervehtii iloiten, sillä näin sekä kliininen tutkimus että erikoistuminen edistyvät käsi kädessä huomattavasti aikaisempaa jouhevammin.

Onneksi Liisan ohjaaja kertoo tutkimusryhmän rahoituksen olevan kunnossa, joten Liisa ei joudu tutkimusapurahoja anomaan ja hankkimaan (se olisikin sitten tämän ihmemaan seuraava taso). Lisäksi ryhmään kuuluu nykytutkimusten vaatimusten mukaisesti statistikko. Liisa hymyilee, koska asiaan liittyvää palvelua on kampuksella Liisan kuuleman mukaan puutteellisesti tarjolla.

Tästä nykytilannetta kuvaavasta kokonaisuudesta voi nyt sitten jokainen lukija mitata hidasteet ja viiveet (toivottavasti ei esteet) itse kliinisen tutkimuksen käynnistämiselle ja heijastaa sitä nuoren tutkijan (Liisan) pyyteettömään innostukseen ja motivaatioon ja pohtia niiden vaikutuksia. Vanhoja on paha muistella mutta muistan vielä ajan, jolloin tutkimussuunnitelma esiteltiin kirurgian klinikan johdolle maanantaina, se hyväksyttiin tiistaina ja tutkimus pääsi käyntiin keskiviikkona.

Kaikesta huolimatta haluan kannustaa nuoria kliinisen tutkimuksen tekemiseen ja onnitella jo toimeen ryhtyneitä ja siinä onnistuneita. Heitä on paljon, sillä klinikassa on havaittavissa selkeästi vahvistunut ja laajentunut tutkimusinnostus. Siis, tsemppiä, Liisa!

Pauli Puolakkainen
pauli.puolakkainen@hus.fi
Vatsaelinkirurgian professori
HYKS Vatsakeskuksen opetuksen ja tutkimuksen linjajohtaja
Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston ja tutkimusneuvoston jäsen
Suomen Akatemian Terveyden tutkimuksen toimikunnan jäsen

Anna tieteelle solujesi salaisuus, tieto tulee sinulle takaisin

Biopankit julkaisivat äskettäin selvityksen biopankkitoiminnan tunnettuudesta.  Kyselyn tuloksista ilmeni, että vain noin puolet suomalaisista tietää biopankkitoiminnan ja sen merkityksen. Suostumuksen omien näytteidensä liittämiseen biopankkitoiminnan kokoelmiin antoi suunnilleen saman verran ihmisiä. Vastaajista 45% epäröi. Miksi? Ihmisillä on epäluuloja asioista, joista he eivät tiedä.

Suomen biopankkitoiminta on tarkoin säädelty. Siihen ei liity mystiikkaa eikä salamyhkäistä toimintaa. Näytteiden keräykseen tarvitaan yksilön vapaaehtoiseen tietoon perustuva suostumus. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, näytteet luovutetaan tunnistamattomina, eikä niistä pengota esiin kenenkään henkilökohtaisia tapoja tai mieltymyksiä. Asiantuntijoiden ja maallikoiden muodostama korkeatasoinen ryhmä arvioi näytteen luovutuksen. Tutkimuksista saatu tieto palautetaan biopankkiin seuraavan tutkimuksen tarpeisiin. Näytemäärän niin salliessa, voi esimerkiksi lääketeollisuus hyödyntää saatua tietoa kehittäessään uusia lääkkeitä.

Meistä ihmisistä jokainen on jossain elämänsä vaiheessa todennäköisesti potilas. Silloin hän toivoo saavansa tarkan diagnoosin ja sen perusteella juuri hänelle räätälöidyn hoidon. Vielä emme näin laajamittaiseen yksilölliseen lääketieteeseen pysty, mutta biopankkitoiminta astuu reippaasti sitä kohden. Julkinen terveydenhuolto toimii julkisin varoin antaen potilaalle terveyden- ja sairaanhoitoa. Jos sen sivutuotteena voidaan auttaa myös tutkimusta ja tuotekehitystä, on biopankki koko kansan aarrearkku. Vaikka ihminen ei omaa näytettä antaessaan saa terveyshyötyä, on hänen panoksensa koko yhteiskunnan hyväksi. Näin lääketiede edistyy ja uusia hoitoja kehitetään.

HUS 2017 kärkihanke on näytteiden keräys Helsingin biopankkiin. Tavoite on ensi alkuun kerätä joka kymmenennen potilaan selektoimaton verinäyte. HUS tasolla se tarkoittaa 50 000 näytettä ja siitä lähdetään siis vasta liikkeelle.

Haastan jokaisen pohtimaan omaa osuuttaan olla osana tieteen ketjua. Jokaisella on näin mahdollisuus edistää yhteistä arvokasta asiaamme. Terveydenhuollon kehittymisen edellytys on rohkeus ryhtyä uuteen toimintaan. Ole sinäkin rohkea. Anna tieteelle mahdollisuus avata solujesi salaisuus.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

Todellisuuden sietämätön monimutkaisuus

Fransiskaanimunkki Vilhelm Occamilaisen (1285 – 1349) nimeä kantavan Occamin partaveitsen mukaan ilmiön selittävän teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen ja yhtä selitysvoimaisista teorioista paras on niistä yksinkertaisin. Periaate tuntuu intuitiivisesti järkevältä, ja uskoisin useimpien tieteentekijöiden, tiedostaen tai tiedostamatta, hakeneen siitä joskus tukea päättelylleen. Yksinkertaisemmat teoriat ovat myös helpommin testattavissa.

Partaveitsi tarjoaa perusteet tasapäisten teorioiden vertailuun, mutta ei edes yritä väittää, että maailma olisi yksinkertainen. Tutkimustyössä tämän havaitsee yleensä varsin nopeasti; mitä enemmän jotakin ilmiötä tutkii, sitä monimutkaisemmalta kaikki näyttää. Vanhemmiten sitä huomaa pitävänsä asioita jo ennakolta monimutkaisempina kuin osaa ajatella ja tutkimusprojektien edetessä alkuvaiheen oletukset ja kuvitelmat alkavat usein näyttää naiiveilta.

DNA:n muunteluun perustuvat tutkimukset eliöiden polveutumis- ja populaatiohistoriasta ovat toistuvasti ravistelleet aikaisempia käsityksiä monimutkaisemmiksi. Erityisesti tämä pätee ihmisen ja ihmisyhteisöjen historian tutkimukseen. Syynä ei ole se, että ne olisivat eliökunnassa poikkeuksellisen monimutkaisia, vaan se, että niistä on ollut enemmän alkukäsityksiä – erityisesti tiedeyhteisön ulkopuolella. Käsitykset oman kansan ja maan menneisyydestä ovat yleensä perustuneet jonkinmoisen lähes-muuttumattomaan entiteettiin (esim. ”suomalaiset”), joka vaeltaa jostain jonnekin ja elää sitten yhtenä ryhmänä.

Viime aikoina vanhoja näkemyksiä ovat pöllyttäneet erityisesti muinais-DNA -tutkimukset, ammoin kuolleiden ihmisten (ja muiden lajien) DNA-muuntelun analysointi. Esimerkiksi vuonna 2010 julkaistut tulokset Altain vuoristosta löydetystä sormen luusta osoittivat, että n. 40 000 vuotta sitten nykyihmisen ja Neanderthalin ihmisen rinnalla eli kolmaskin Homo-suvun edustaja, ”Denisovanihminen” (Reich et al. Nature 468, 1053–1060, doi:10.1038/nature09710). Nämä kolme sisar- tai alalajia ovat myös risteytyneet. Käsitykset eurooppalaisten väestöjen ja indo-eurooppalaisten kielten menneisyydestä puolestaan monimutkaistui pari vuotta sitten kun Haak et al. (Nature 522, 207–211, doi:10.1038/nature14317) ja Allentoft et al. (Nature 522, 167–172, doi:10.1038/nature14507) osoittivat että Eurooppaan on suuntautunut massiivinen muuttoliike Mustanmeren pohjoispuolen aroilta n. 4 500 vuotta sitten. Myös näkemykset suomalaisten historiasta ovat muuttuneet merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana DNA-tutkimusten seurauksena. Suomalaiset ovat paljastuneet omalaatuiseksi sekoitukseksi metsästäjä-keräilijöiden ja maanviljelijöiden jälkeläisiä – mikä osoittaa ainakin sen, että joskus muinoin maahanmuuttajia ei syrjitty. Näkemys on aika kaukana yhtenäisen, tänne idästä vaeltaneen Suomen suvun ajatuksesta, jonka esim. Aarno Karimo on 1930-luvun alun kirjassa Kumpujen yöstä kiehtovasti visualisoinut. Todellisuus on siis monimutkaisempi kuin aiemmin ajateltiin, vaikka näkemys tiiviistä kansasta Kramsua mukaillen ’viel elää, kenties kauanki, kansan suussa’.

Monimutkaisuuden odotusarvo takaraivossaan tutkija hämmentyy seuratessaan ympäröivää maailmaa ja ajan henkeä. Monelta taholta kuuluu nimittäin viestiä, että asiat ovatkin yksikertaisempia kuin aiemmin on luultu. Julkisessa keskustelussa todellisuuden monitahoinen verkko survotaan väkisin tuubiin ja väitetään, että siellä on lyhyt ketju, jota on helppo hallita. Uskotaan vakaasti, että kun ensimmäistä tekijää A1 muuttaa niin tekijä Z13248 muuttuu samassa suhteessa, välittömästi ja joka kerta samalla tavoin. Toiveajattelua, mutta pelottavan yleistä – esimerkkejä löytää päivittäin niin USA:n nykyisestä politiikasta, ilmastonmuutoskeskustelusta kuin kotoisesta kunnallisvaalimainonnastakin.

Jos yksittäisten väestöjen historiat, tai vaikkapa parin proteiinin interaktiot, ovat monimutkaisempia kuin tutkijatkaan osaavat aluksi kuvitella, on helppo aavistaa minkälaisia ilmiöitä ovat esimerkiksi kansantalous, kansanterveys, ilmasto, ekologia tai ravitsemus. Asiakokonaisuuteen perehtymätönkin tajuaa, että tässä puhutaan useista toisiinsa eri tavoin linkittyneistä osasista, joista yhden tönäiseminen voi muuttaa jotain toista – joskus ja jollakin todennäköisyydellä. Tätä ei pääse pakoon sillä, että uskoo asian olevan simppeli.

Aikanaan minimalismia ponnekkaasti ajanut veli Vilhelm Occamilainenkin olisi arvatenkin kauhuissaan nykymenosta.

Jukka Palo

jukka.palo@helsinki.fi

Oikeusgenetiikan dosentti

HY / THL

 

 

PSA-seulonta ja tutkimuksen avoimuus

Professori Eero Saksela

British Medical Journalin entinen pitkäaikainen päätoimittaja Richard Smith vieraili viime syksynä Helsingissä pitämässä Suomen Lääkäriliiton kutsumana Clinical Urology and Epidemiology Working Group (CLUE)-luennon. Hänen teemanaan oli tieteellisten julkaisujen avoimuus, ja sisältöä referoitiin laajasti sekä Suomen lääkärilehden että Nuori lääkäri-lehden palstoilla. Hän oli valmis pitämään jopa käsikirjoitusten vertaisarviointia nykyisessä muodossaan tarpeettomana ja tiedon saantia rajoittavana. ”Kaikki pitäisi julkaista ja  antaa maailman päättää”!

Asia on meilläkin ajankohtainen sillä samoihin aikoihin oli ilmestynyt BMJ:n Analysis-palstalla voimakas vetoomus eurooppalaisen suuren eturauhassyövän seulontatutkimuksen (ERSPC) suuntaan otsikolla: ”Screening for prostate cancer: time to put all the data on the table” (BMJ2016;353:i2574 doi: 10.1136/bmj.i2574). Tämän seitsemän maata käsittävän eurooppalaisen tutkimuksen yhdessä vastaavan USA:n laajan seulontatutkimuksen kanssa oli odotettu ratkaisevan, kelpaako PSA-testi oireettomien miesten eturauhassyövän varhaistoteamiseen.

Yli kymmenen vuoden seurannassa USA:n tutkimus osoitti kiistatta, että PSA-seulonta ei vähennä kuolleisuutta eturauhassyöpään vaan aikaansaa pelkästään ylidiagnostiikkaa ja turhia toimenpiteitä. Sen sijaan eurooppalaisessa tutkimuksessa raportoitiin 22 %:n vähennys vastaavassa kuolleisuudessa kolmentoista vuoden seurannassa. Kriitikot huomasivat, että tulos oli saavutettu yhdistämällä tuloksiin mm. osa aikaisemmasta ruotsalaisen ns. Göteborg-tutkimuksen aineistosta, jossa kuolleisuus prostatasyöpään oli pudonnut hämmästyttävät 52 % kontrolleihin nähden.  Epäilys heräsi, että tämä olisi seurausta androgeenideprivaatio-monoterapiasta, jota oli saanut kolminkertainen joukko kontrollihenkilöistä verrattuna seulottuihin. Hoitomuodon on sittemmin todettu lisäävän prostatan syöpäsolujen kasvua in vitro ja siitä on luovuttu mm. USA:n FDA:n ”black box”-varoituksen jälkeen.

Kuolevuus eturauhassyöpään on vain n. 3 %, joten montaa lisätapausta kontrolliryhmässä ei tarvita tuloksen selittämiseksi.  Siten on hämmästyttävää, että ERSPC-tutkimuksen johtoryhmä ei vieläkään useista pyynnöistä huolimatta ole suostunut avaamaan henkilötietojen suhteen pimennettyjä yksityiskohtaisia tuloksia ulkopuolisten tutkijoiden arvioitaviksi, kuten USA:n vastaavan trialin kohdalla on menetelty.  Julkisin varoin tehdyn massiivisen tutkimuksen hyöty on siten suureksi osaksi menetetty, kun näiden jättitrialeiden sanoma jää ristiriitaiseksi. Tämä ehkä on eräänä syynä siihen, että PSA-testi on meillä hiljalleen hivuttautunut ”piiloseulonnaksi”, joka sisältyy laboratoriotutkimuspaketteihin lähes minkä tahansa terveystarkastuksen yhteyteen ilman terveen oireettoman miehen PSA- testin edellyttämää informaatiota sen rajoituksista ja elämää muuttavista haitoista.

Kirjassaan ”The Great Prostate Hoax” (Suom. Suuri eturauhashuijaus, Terra Cognita 2016) prostataspesifisen antigeenin aikoinaan löytänyt Richard J. Ablin kertoo aitiopaikalta, minkälaisin keinoin testi saatiin nykyiseen miljardibisneksen asemaansa vahvojen lobbausryhmien toimesta vastoin alkuperäistä tarkoitustaan urologin diagnostisena apuneuvona ja PSA-positiivisen prostatasyövän hoidonjälkeisen uusiutumisen seurannassa.

Suomalaisten miesten osuus ERSPC-tutkimuksessa oli lähes puolet, ja tässä joukossa ei tilastollisesti merkittävää vähenemistä eturauhasen syöpäkuolleisuudessa näkynyt. Muidenkaan viiden maan tulokset eivät ilman Göteborg-tutkimusta selitä ERSPC:n ”virallistamaa” 22 %:n kuolleisuushyötyä terveiden miesten PSA-seulonnasta. Uusien eturauhassyöpien määrä on PSA-testin käyttöönoton jälkeen yli kaksinkertaistunut, mutta tautiin kuolleiden määrä ei juuri ole muuttunut.  Karkeasti siis noin puolet uusista tapauksista edustaa ylidiagnostiikkaa, tapauksia jotka eivät koskaan olisi muodostuneet vaaraksi kantajalleen.

Vuosittaiset eturauhassyövän diagnostiikan ja hoidon kustannukset ovat Suomessa suuruusluokaltaan n. 700 miljoona euroa, joten nyt SOTE-mullistuksen kynnyksellä olisi viimein aika kotiuttaa merkittävät säästöt luopumalla oireettomien miesten väärään lupaukseen perustuvasta piiloseulonnasta.

ERSPC-aineistosta on mm. suomalaisten tutkijoiden toimesta voitu julkaista yksityiskohtaisia selvityksiä kuolinsyydiagnoosien osuvuudesta yksittäisten tapausten analyyseilla juuri kaivatunlaisten de-identifioitujen henkilötietojen avulla. Näin voisi olettaa, että avoin valtakirja koko ERSPC-tutkimuksen luotettavuutta koskevan kriittisen kysymyksen selvittämiseksi olisi helpostikin saatavissa. Se olisi suorastaan velvollisuus seulonnan kaikki vaivat ja turhat toimenpiteet läpikäyneitä lähes kahdeksaakymmentä tuhatta vapaaehtoista Suomen miestä kohtaan!

Eero Saksela
eero.saksela@helsinki.fi
Patologian emeritusprofessori, Espoo

Iso pyörä ”uudistaa” tohtorikoulutusta, mutta miten…

Yliopistokoulutusta liinaava iso pyörä -hanke on pyörinyt kuin hurrikaani ja möyhinyt tohtorikoulutuksenkin perinpohjaisesti. Kandi-, maisteri- ja tohtorikoulutuksesta on tehty samaa lauantaimakkaraa, jota opiskelija popsii pala palalta. Kandidaatti osaa, maisteri osaa hyvin ja tohtori osaa syvällisesti. Nerokasta ajattelua.

Oleellista iso pyörä-hankkeen valmistelussa on, että tohtorikoulutuksen on napannut tutkimuksen sektorilta opetuksen toimiala, joka on aiemmin vastannut vain kandi- ja maisterikoulutuksesta. Tämä näkyy pikkutarkkoina sääntöinä ja uudistermeinä. Tutkimussuunnitelma on nyt opintopolku, tohtoriohjelma on koulutusohjelma jne. Aiemmin väitöskirjan piti tuottaa tieteellisesti perusteltua tietoa. Nyt tuijotetaan vain tohtorikoulutuksen teoreettisen osan 40 opintopisteeseen, mikä on vain 15 prosenttia väitöskirjantyön koko volyymistä. Suurin osa tohtorin tutkinnosta on itsenäistä tieteellistä työtä. Ennen väitöskirjatutkijan piti tuottaa tulosta. Motto oli tulos tai ulos. Nyt fokuksessa on vauhdikas eteneminen opintopolulla. Parhaillaan lausuntokierroksella ison pyörän lukuisista dokumenteista on ”Opintojen ohjauksen ja opintojen etenemisen seurannan periaatteet”. Kannattaa lukea mitä se sisältää.

Esitys alkaa seuraavilla lauseilla. Kohta 1: ”Ohjauksella tarkoitetaan opetushenkilökunnan antamaa opetusta. Neuvonnalla tarkoitetaan Yliopistopalveluiden tarjoamia neuvonta-, konsultointi- ja tukipalveluita opiskelijoille ja opetushenkilökunnalle”. Luenko yliopistokoulutusta käsittelevää dokumenttia?

Samaa tyyli jatkuu. Kohta 4: ”Henkilökohtainen opintosuunnitelma on opintojen suunnittelun väline, jonka avulla edistetään opiskelijan opiskeluprosessin hallintaa. Henkilökohtainen opintosuunnitelma on koko opiskeluajan kattava prosessi, joka tukee opintojen etenemistä ja asiantuntijuuden kehittymistä”. Missä piilevät uuden oivaltaminen, kriittisen ajattelun oppiminen ja luovuus? Minä luulin, että väitöskirjan tekijän piti oppia käyttämään aivojaan.

Kohta 12 on niin hieno että sitä on pakko siteerata: ”Johtoryhmä päättää toimenpiteistä, joilla tuetaan a) opinnoissaan viipymisuhan alla olevia b) tavoiteaikataulussa eteneviä ja c) nopeasti eteneviä opiskelijoita.” Johtoryhmä huomioi hienosti kaikki opiskelijat. Mitkähän toimenpiteet ovat muuten kyseessä? Jos tutkimus ei etene, johtoryhmä varmaan kirjoittaa tarvittavat osajulkaisut.

Nykyisin väitöskirjan ohjaajasta päättää tiedekuntaneuvosto. Kohta ei enää. Kohta 13: ”Tohtoriohjelman johtoryhmä nimeää jokaiselle tohtorikoulutettavalle vastuuprofessorin (valvova ohjaaja/valvoja), väitöskirjatutkimuksen ohjauksesta vastaavan pääohjaajan ja mahdollisesti muita ohjaajia”. Tämä vastuuprofessori (joka ei ole siis työn oikea ohjaaja) kuulemma tarvitaan, jotta yliopiston institutionaalinen vastuu toteutuisi esimerkiksi sellaisessa ikävässä tilanteessa, että (pää)ohjaaja muuttaisi pois tai jäisi ratikan alle. Erikoista etten – oltuani yliopistolla yli 40 vuotta – muista yhtään tällaista tilannetta, josta ei olisi selvitty ilman ”valvovaa vastuuprofessoria”.

Samoja pikkutarkkoja sääntöjä ladellaan seuraavissa pykälissä. Tästä voi antaa jo papukaijamerkin. Kohta 15: ”Tohtorikoulutettavien opiskelun alkuvaiheen ohjaukseen kiinnitetään erityistä huomiota ja heidät perehdytetään opiskeluun, opintoihin ja opetustarjonnan hyödyntämiseen. Pääohjaaja huolehtii tohtorikoulutettavan integroitumisesta tiedeyhteisöön”. Haloo. Nyt puhutaan aikuisista, joilla on vuosien kokemus yliopistomaailmasta.

Kaikkia en viitsi kommentoida. Oleellista esityksessä on, että ison pyörän hengessä jälleen kerran väännetään tohtorikoulutus alemman yliopistokoulutuksen kuosiin. Sääntöjä ja paperijätettä tulee roppakaupalla. Itse väitöskirjatyön tavoitteista ei puhuta mitään. Tehdään opintopolku vuosiksi eteenpäin, vaikka kaikki tietävät, että se ei tule toteutumaan. Eikä pidä, koska tiede muuttuu ja elää koko ajan. Toivon, että kaikki perehtyisivät tähän esitykseen. Aluksi se naurattaa, lopuksi itkettää.

Helsingin yliopiston nimenkin voi tämän esityksen toteutumisen jälkeen turvallisesti muuttaa Helsingin alakouluksi. On tässä kyllä se hyvä puoli, että tie ei voi johtaa kuin ylöspäin. Ehkä Helsingin yliopisto saa olla edelleen Helsingin yliopisto. Ehkä täällä voi edelleen keskittyä tekemään korkeatasoisia väitöskirjoja – jos järki voittaa.

PS. Nykyisten koulutusohjelmien – lue: tohtoriohjelmien – johtoryhmien toimikaudet päättyvät vuoden vaihteessa. Kuka haluaa jatkaa niissä?

Linkki dokumenttiin: https://flamma.helsinki.fi/content/res/pri/HY362380

Hannu Sariola
hannu.sariola@helsinki.fi
Kehitysbiologian professori, tutkimuksesta vastaava varadekaani

Suomen sairaanhoito onkin Euroopan kustannustehokkain

Maallikkomedia ja poliitikot  ovat sättineet  Suomen sairaanhoitoa tehottomaksi ja huonoksi. Pitkiä jonoja ”arvauskeskuksiin”, epätasa-arvoa,  tuhlausta, tuttua laulua vuosien ajalta.  Kuitenkin Health Powerhouse Indexin tuorein raportti 26.01.2017 todistaa täysin toista; Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuus oli voittaja 35 eurooppalaisen maan vertailussa vuodelta 2015. Itse sairaanhoidon laadussakin Suomi  ylsi 8. sijalle jättäen taakseen mm. sellaiset mallimaat kuin Tanskan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Englannin. Ällistyttävä uutinen keskellä suurta sote-uudistusta, jonka pitäisi nostaa Suomen sairaanhoito maailman huipulle. Ei näytä vaikealta tehtävältä, sillä Indexin mukaan me  siellä jo olemme.

Health Powerhouse, joka toimii Ruotsissa, on verrannut eri maiden terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa vuodesta 2005.  Tuorein raportti (117 sivua) perustui 42 muuttujaan (esim. hoitotulokset, hoitoon pääsy, potilasinformointi  ja rokotusohjelmat), joiden on osoitettu kuvaavan järjestelmän toimivuutta. Sairaanhoidon laadun mittauksessa Suomi sai 842 / 1000 pistettä, kun voittaja Hollanti keräsi  927 /1000 pistettä.  Suomi menetti pisteitä esim. vaikeuksista saada ns. ”second opinion”. Tämä ei vaikuta isolta puutteelta, sillä nettisuomalaisilla on vastaanotolle tullessaan jo ”too many opinions”. Pisteitä menetettiin myös odotusajoissa, joita esimerkiksi reseptien voimassaoloajan jatkaminen   vuodesta kahteen tulee lyhentämään. Silti  Suomessa sairaanhoitoon satsattu euro antoi suurimman terveyshyödyn eli meidän systeemi oli kustannustehokkain.

Me sairaanhoidon konkarit olemme koko ajan tienneet, että meikäläinen sairaanhoito on paljon mainettaan parempi, ja siksi  Health Powerhouse Index ei yllätä. Miksi siis  valtava sote-soppa? Siksikö, että huonosti toimiva sosiaalihuolto yritetään saada kuntoon hyvin toimivan sairaanhoidon avulla?  Vai  uhrataanko  hyvin ja tehokkaasti toimiva sairaanhoitojärjestelmä, jotta maahan saadaan maakuntahallinto? Hallintoa, hallintoa, ja rahaa pois varsinaisesta sairaanhoidosta. Ei ihme, että sote-intoilijat ovat kuitanneet tämän raportin täydellä hiljaisuudella.

Minua on aina kummastuttanut meikäläisen sairaanhoidon vahva politisoituminen. Me lääkärit naureskelimme poliittisten puolueiden ryhmäkokouksia ennen HUS-liittovaltuuston istuntoa; meistä se vaikutti eduskunnan leikkimiseltä. Hymy hyytyi, kun sairaalan hallintoon alkoi ilmaantua poliittisia viranhaltijoita (”sisäinen tarkastaja”, ”tutkija”,   ”koordinoiva  talouspäällikkö” jne). Rahaa ja paperia kului, mutta yhtään potilasta ei hoidettu näillä satsauksilla HUS:sa eikä muissakaan sairaaloissa, joissa pyöri sama poliittinen mylly.

Kaikki puolueet hyväksyvät sen periaatteen, että sairaat hoidetaan pääsääntöisesti yhteisestä kassasta. Ja perustuslaki velvoittaa tasa-arvoiseen kohteluun myös sairaanhoidossa. Näiden poliittisten reunaehtojen puitteissa poliitikoiden olisi pitänyt ymmärtää  vetäytyä sivuun ja antaa alan ammattilaisten järjestää maan terveyden-  ja sairaanhoito. Näin tehtiin Hollannissa, jossa sairaanhoidon laatu oli Euroopan parasta Indexin vertailussa. Paasikiven viisaus ”maantieteelle emme mahda mitään” päätee tässäkin. Perä-Seinäjoesta ei tule Helsinkiä, vaikka sote-intoilijat sitäkin lupailevat.

On ikävää olla pessimisti, mutta nyt on pakko. Suomen sairaanhoidon kustannustehokkuuden kärkisija  ei varmasti tule säilymään tulevissa  Index-vertailuissa; niin paljon kallista ”maakunta- ja muuta demokratiaa” on kytketty mukaan ratkaisumalliin. Tiukkaa tulee tekemään kahdeksannenkin sijan säilyttäminen sairaanhoidon laadussa.

Olavi Ylikorkala
olavi.ylikorkala@helsinki.fi
Professori emeritus, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitääkö olla huolissaan valelehdistä ja valekonferensseista?

Valeuutiset tulivat kaikille tutuiksi viimeistään USA:n presidentinvaalien yhteydessä. Ne ovat haitallisia monella tapaa antaen ihmisille väärää informaatiota, asettaen ihmisryhmiä toisiaan vastaan ja vaikuttaen jopa poliittiseen päätöksentekoon. Nyt vaikuttaa siltä, että valeuutiset ovat tulleet vähitellen osaksi myös lääketieteellistä tutkimuskirjallisuutta.

Me tutkijat käytämme useimmiten väitteidemme perusteena laadukkaasti toteutettuja, vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistuja tutkimuksia, jotka on yleensä toistettu useammassa tutkimusryhmässä ja eri aineistoilla. Mutta riittääkö nykypäivänä se, että ohjeistamme kansalaisia luottamaan julkaistuihin tutkimuksiin ja tutkijoihin, jotka esiintyvät ja julkaisevat kansainvälisillä areenoilla? Viime vuosien aikana ”tieteellisten” valelehtien ja valekonferenssien määrä on noussut räjähdysmäisesti ja niiden erottaminen aidoista vertaisarvioiduista julkaisuista voi joskus olla vaikeaa, jopa tutkijoille. Näiden lehtien ja konferenssien tarkoituksena on kuitenkin ainoastaan tehdä rahaa, tieteen kanssa niillä ei ole muuta tekemistä kuin korkeintaan hienolta kuulostava nimi.

Minun sähköpostini on viimeisen vuoden aikana alkanut täyttyä kutsuilla tulla puhujaksi tai jopa keynote-luennon pitäjäksi mitä erilaisimpiin ”tieteellisiin” konferensseihin. Kutsuissa minua on tituleerattu julkaisujeni perusteella asiantuntijaksi mm. immunologiassa, farmakologiassa, kemiassa, syövässä tai molekyylibiologiassa. Lapsena haaveeni oli tulla ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntijaksi, K.A.E.A.”, joka oli sudenpentujohtajan titteli Aku Ankassa. Vähitellen tämä alkaa jo kuulostaa siltä! Totuus kuitenkin on, ettei tutkimukseni liity moneenkaan näistä aloista juuri millään tavoin. Joskus joukossa on myös nimensä perusteella osuvia konferensseja, joiden kutsuja voisin luulla oikeiksi (esim. Heart and Vascular Biology 2017 Conference), ellen olisi saanut vastaavanlaisia kutsuja myös näihin kaikkiin muihin. Yhteistä kutsuille on se, että matkat, majoitukset ja osallistumismaksut joutuisin itse maksamaan. Joissain kutsuissa on tarjottu huimaa 25% prosentin alennusta osallistumismaksuista kutsutuille puhujille. Konferensseilla on omat nettisivut ja joskus myös Facebook-profiili. Useimmiten järjestelykomitean jäsenet tulevat joko lähi- tai kauko-idän maista, tosin myös amerikkalaisia on joissakin mukana. Alla yksi viimeaikaisista kutsuista.

”I am glad to reach you on behalf of Cell Signaling 2017 Organizing Committee, after having a view at your vast expertise and eminent contribution in the research relevant to Cancer biology and Cell Signaling. We urge you to speak at Cells Signaling and Cancer Therapy, happening in Chicago, USA during September 2017 with theme ’To Frame an Admiring Portal for Pioneering Cancer Therapy and Cell Signaling Findings’.”

Jos minä olisin järjestämässä konferenssia kyseisellä teemalla, en julkaisuluetteloni perustella tosiaankaan kutsuisi itseäni puhujaksi. Voi siis vain kuvitella kuinka hyviä alan asiantuntijoita muut puhujat mahtavat olla.

Konferenssikutsujen lisäksi postiini satelee jatkuvasti viestejä lehtien editoreilta, jotka houkuttelevat julkaisemaan lehdissään nopeasti ja edullisesti. Osalla on varsin vaikuttavat nettisivut ja niiden perusteella onkin hyvin vaikeaa erottaa lehdet niistä, joilla vertaisarviointi toimii oikeasti. Kuuluisin esimerkki tällaisesta lehdestä on varmaankin International Journal of Advanced Computer Technology. Lehden lukuisiin spämmiviesteihin kyllästynyt australialaistutkija lähetti lehteen julkaistavaksi artikkelin, jossa lause “Get me off your fucking mailing list” toistui 863 kertaa mukaan lukien otsikon, tekstin, viitteet ja kuvaajan. Artikkeli hyväksyttiin samantien ja anonyymi arvioitsija oli antanut sille arvioksi sopivuudesta kyseiseen lehteen “excellent”. Samalla lehti lähetti kirjoittajalle 150 dollarin laskun julkaisukulujen kattamiseksi. Tarkemmin kysestä artikkelista mm. alla olevista linkeistä.

http://www.skeptical-science.com/science/fucking-mailing-list-peer-reviewed-accepted-publication/

http://www.vox.com/2014/11/21/7259207/scientific-paper-scam

Suurin osa tutkijoista varmasti jättää tällaiset houkutusviestit huomiotta, mutta vallitsevassa “Julkaise tai katoa” -tutkimuskulttuurissa on mahdollista, että aina silloin tällöin viesti saavuttaa tutkijan heikolla hetkellä ja houkutus julkaista artikkeli millä tahansa foorumilla on liian suuri. Tutkijan vastuu julkaisufoorumin valinnassa siis korostuu jatkossa yhä enemmän, koska emme voi olettaa, että media tai kansalaiset pystyisivät tekemään eroa oikeiden ja valelehtien välillä. Suomalainen tiedeyhteisö on reagoinut asiaan toteuttamalla tutkimuksen laadunarviointia tukevan julkaisukanavien tasoluokituksen (http://www.julkaisufoorumi.fi/fi).

Vastuu on siis ensi kädessä tutkijalla itsellään, mutta voimmeko luottaa, että valejulkaisuilla täytetyt julkaisuluettelot pystytään jatkossa tunnistamaan esimerkiksi apurahoja ja virkoja jaettaessa? Uusien tiedelehtien joukossa kun on myös tasokkaita ja asiallisia julkaisusarjoja, joiden erottaminen valejulkaisuista voi olla arvioijille haastavaa. Mielestäni meidän pitää olla ainakin jossain määrin huolissaan valejulkaisujen ja -konferenssien lisääntyvästä määrästä ja aggressiivisesta markkinoinnista.

 

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma