Viikon juttu

Kun maailman ensimmäistä kaupallista ydinvoimalaitosta suunniteltiin 1950-luvulla Calder Hallissa Englannissa, insinööreillä oli ongelma. Koska kyseessä oli ensimmäinen ydinvoimalaitos, heillä ei ollut tietoa siitä, kuinka ydinreaktorin jäähdytyskierto pitäisi toteuttaa. Se kuitenkin tiedettiin, että huonosti käy, jos reaktorin jäähdytys ei ole riittävää.

Pienoismallin tai pilottilaitoksen rakentaminen ei ollut mahdollista, ja niinpä reaktorin jäähdytys päätettiin mallintaa matemaattisesti. Mallissa reaktori kuvattiin pallona ja polttoainesauvat tasaisesti palloon jakautuneena hienona hiekkana. Oikeassa elämässä sauvat ovat keskellä sylinterinmuotoista reaktoria, mutta 50-luvun tietokoneilla hiekkapallo oli parasta, mihin pystyttiin. Jäähdytyssimulaatioiden tuloksiin lisättiin turvavaraa, ja laitosta käynnisteltiin hieman nurkan takaa kurkkien vuonna 1956. Ja hyvinhän se toimi, Calder Hallin ydinvoimalaitos ajettiin alas vuonna 2003.

Matemaattinen mallinnus ja simulointi tuottavat tietoa tilanteissa, joissa ollaan ensimmäistä kertaa tai kokeellisen tutkimuksen tekeminen on eettisistä tai käytännön syistä mahdotonta. Lääketieteessä tällaisia ”Mitäs jos…?” -tilanteita riittää, ja matemaattista mallinnusta onkin käytetty lääketieteellisten kysymysten ratkaisuissa miltei 300 vuotta. Ensimmäisenä matemaattisena mallina lääketieteessä pidetään Daniel Bernoullin epidemiologista mallia rokottamisen hyödystä isorokkoa vastaan vuonna 1760. Tuohon aikaan isorokko oli endeeminen, ja Bernoullin malli ratkaisi silloisen polttavan kysymyksen: ”Onko heikennetyn isorokkorokotteen hyöty isompi kuin pieni riski kuolla rokotuksesta johtuvaan isorokkoon?”

Myös onkologiassa matemaattista mallinnusta on hyödynnetty pitkään. Esimerkiksi yleisesti sytostaattien annostuksessa käytössä olevan suurimman siedetyn annoksen (MTD) periaatteen teoreettinen pohja perustuu vuonna 1964 julkaistuun matemaattiseen malliin, jossa kasvaimen kasvu arvioidaan eksponentiaaliseksi ja tavoitteena on syöpäsolujen eradikointi. Tietenkään kasvain ei voi kasvaa eksponentiaalisesti kuin hetkellisesti, koska muuten parissa kuukaudessa universumissa olisi enemmän syöpäsoluja kuin atomeita. Epärealistisesta oletuksesta huolimatta MTD on ollut hyödyllinen useiden syöpien hoidossa, joskin nykyään mallinnuksen perusteella suositellaan muita vaihtoehtoja, kuten metronomista syövän hoitoa, jossa jatkuvilla pienillä annoksilla pyritään pitämään kasvaimen kasvu kurissa, tai adaptiivista hoitoa, jossa tavoitteena on hyödyntää syöpäsolujen välistä kilpailua ja estää lääkeresistenttien syöpäsolujen dominanssi.

Tällä hetkellä polttava kysymys on, mitä pitäisi tehdä COVID-19-tartuntojen vähentämiseksi ilman, että koko ihmiskunta pakenee takaisin luoliin. Päätöksentekijöillä on niukasti empiiristä tietoa siitä, mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä. Niinpä rajoitustoimia ehdottavista mielipiteistä ei ole ollut pulaa. Matemaattinen mallintaminen antaa mahdollisuuden arvioida rajoitustoimien vaikutuksia, ja mielestäni rajoitustoimien ehdottaminen ilman edes alkeellista arviota vaikutuksista on vastuutonta. Toki mallien tieteellinen taso vaihtelee suuresti, ja kannattaakin ensin kiinnittää huomiota siihen, mitä muuttujia mallissa käytetään. Jos mallin muuttujat ja arvot eivät selvästi käy ilmi, tuloksiin kannattaa suhtautua suurella varauksella.

Esimerkkinä hyvin tehdystä matemaattista mallinnusta käyttävästä tutkimuksesta on 16.3.2020 julkaistu Imperial College COVID-19 Response Teamin raportti, jossa pohdittiin tukahduttamisen ja lievempien toimenpiteiden vaikutusta. Raportin tuloksia käytettiin useissa maissa yhtenä perusteena raskaille rajoituksille. Raportissa kerrotaan selvästi muuttujat, arvot ja pohdittiin niiden merkitystä. Esimerkiksi tartunnoista arvioitiin, että kolmasosa tapahtuu kotipiirissä, kolmasosa kouluissa ja työpaikoilla ja kolmannes yhteisössä. Tämä oli hyvä arvaus vuosi sitten, mutta nykyisen tiedon perusteella ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi koulujen ja lasten harrastusten merkitys tartunnoissa on vähäisempi kuin vuosi sitten luultiin. On tärkeää ymmärtää, että epärealistinen arvio tartuntojen leviämisestä ei ole olennaista, vaan se, että oletukset ovat selkeästi kirjattu. Tämä mahdollistaa virheiden korjaamisen myöhemmissä malleissa.

Matematiikan soveltaminen nykylääketieteessä edellyttää poikkitieteellistä yhteistyötä. Kliinisen työn raskauttaman lääkärin ei välttämättä ole tarvetta illalla pohtia, olisiko parempi käyttää determinististä vai stokastista mallia, mutta hän pystyy kertomaan, mitkä ovat olennaiset tutkimuskysymykset ja tärkeimmät muuttujat tai ovatko mallissa käytetyt arvot edes lähellä realistisia. Näiden perusteella matematiikkaan perehtynyt tutkija pystyy rakentamaan mallin. Kuitenkin yhteistyötä helpottaa suuresti, mikäli mallintamisen peruskäsitteet ovat selkeät kaikille tutkimusta tekeville. Siksi lääketieteellisessä tiedekunnassa opetetaan myös systeemibiologiaa. (Systeemibiologia tarkoittaa laskennallisten ja matemaattisten mallien kehittämistä ja soveltamista elämäntieteissä; rakkaalla lapsella on monta nimeä.) Esimerkiksi kurssi Introduction to Systems Biology alkaa 26.4.21. Tervetuloa!

Sampsa Hautaniemi
Systeemibiologian professori, ONCOSYS-tutkimusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto

Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt aikakauslehti. Miksi lääkäreiden vapaaehtoinen valistus on jatkunut näin pitkään, ja mikä on saanut lääkärit julkaisemaan aikakauslehtiä?

 

Ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti oli Kajaanin piirilääkäri Elias  Lönnrotin perustama Mehiläinen, jota julkaistiin vuosina 1836–1840. Lehti käsitteli kansanperinnettä, etenkin kalevalaista runoutta, mutta mukaan mahtui kirjoitus myös matematiikasta.

Sen sijaan kansanlääkintää lukuunottamatta lääketiede ei sinne kelvannut. Veikkaan, että Lönnrot ryhtyi lääkäriksi rahoittaakseen intohimoisen kansanperinteen tutkimuksensa.

Suomen ensimmäinen lääketieteellinen aikakauslehti on Finska Läkaresällskapets Handlingar. Se ilmestyi ensikerran vuonna 1841 ja on nykyisin digijulkaisu. Koska Handlingar-lehden julkaiseminen oli tauolla sotavuosina, Suomen vanhin yhtäjaksoisesti julkaistu aikakauslehti on Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. Se ei ole ainoastaan vanhin lääketieteellinen aikakauslehti vaan yllättäen myös Suomen kaikista aikakauslehdistä pitkäikäisin.

Duodecimin ensinumero ilmestyi vuonna 1885. Matti Äyräpää kirjoittaa siinä:

”Kansallisaatteen synnyttämänä on Suomessakin kansankirjallisuus  kasvamistaan kasvanut. Lääketieteen alalla, niin kuin luonnontieteen alalla ylimalkaan, on tätä kirjallisuutta kuitenkin verraten harvoin ilmestynyt.”

Duodecim-seuran perustivat 12 innokasta lääketieteen kandidaattia. Seuran perustavassa kokouksessa 18.11.1881 Äyräpää sanoi kutsuneensa suomenmielisiä medisiinareita kokoon keskustelemaan kielikysymykseen liittyvien epäkohtien poistamisesta, sillä:

”Ei missään tieteessä suomenkielinen terminologia ole niin puutteellinen kuin lääketieteessä… puhumattakaan siitä, että suomalaisen lääketieteen terminologian puutteesta on tuntuvaa haittaa lääkärille, joka sen kautta on estetty niin vapaasti kuin hänen etunsa vaatisi sairaan kanssa vaihtamasta puhetta.”

Duodecim-lehti on 135 vuotta pyrkinyt toteuttamaan tätä tavoitetta. Seura ja sen lehti voivat korkeasta iästään huolimatta hyvin. Lukijatutkimusten perusteella D-lehti on lääkärien eniten lukema suomenkielinen lääketieteellinen lehti. Seuran jäseniä ovat lähes kaikki Suomen lääkärit, ja Duodecim-seuran Terveysportti-tietokanta on kliinikoiden jokapäiväisenä apuna ympäri Suomea. Se avataan päivittäin yli 50 000 kertaa. Potilas pääsee kurkkaamaan Duodecim-seuran tuottamia tekstejä. Hän voi hakea oireilleen selitystä Duodecimin Terveyskirjastossa, jossa on 10000 lääketieteellistä artikkelia maallikoille. Seuran spin-off-yritys Kustannus Oy Duodecim on Suomen suurin lääketieteellinen kustantamo. Myös lääkäreiden jatko- ja täydennyskouluttajana seura on keskeisessä asemassa. Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Hyvä kysymys on, miten tämä lumivyöry lähti liikkeelle?

MIKSI Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot ja hänen jälkeensä muut lääkärit rupesivat julkaisemaan aikakauslehtiä?

Mehiläisen, Handlingarin ja Duodecimin tarinoissa keskeisessä osassa on kielikysymys. Mehiläinen puhkaisi ruotsinkielisen lehdistön lasikaton. Handlingar perustettiin parantamaan ruotsinkielisen lääketieteellisen tutkimuksen julkaisumahdollisuuksia. Duodecim-seura perustettiin edistämään suomen kielen käyttöä lääketieteessä. D-seuran perustamiseen asti kaikki Suomen lääkärit olivat Finska Läkaresällskapetin jäseniä ja tietenkin käyttivät työssään ruotsia. Sille ei ollut vaihtoehtoa.

Myös fennomaani Elias Lönnrot julkaisi Handlingar-lehdessä. Lehden kansainvälisesti kuuluisin artikkeli on Erik Adolf von Willebrandin kuvaus Ahvenanmaalta löytämästään verenvuototaudista. Sen aiheuttaja tunnetaan vielä tänä päivänä von Willebrandin faktorina. Artikkeli julkaistiin vuonna 1926.

Duodecim-seura ja -lehti perustettiin kahdentoista kandidaatin radikaalina pyrkimyksenä korvata ruotsin kieli lääketieteessä kehittämällä sen tilalle suomenkielisen termistön. Historia onkin sittemmin heittänyt häränpyllyä. Nyt melkein kaikki lääkärit käyttävät praktiikassaan suomen kieltä ja Duodecimin monipuolisia palveluita. Handlingar on jäänyt suomenruotsalaisten ja kaksikielisten lääkäreiden julkaisufoorumiksi, mutta Finska Läkaresällskapet tukee edelleen merkittävästi lääketieteellistä tutkimusta.

MITEN lääkäreiden vapaaehtoinen kasvatus- ja valistusinto on jatkunut näin kauan?

Lääketieteellinen tutkimus. Ensimmäinen syy on varmasti ihan käytännöllinen. Ehkä lääkärit itse ovat parhaita kehittämään antamiaan hoitoja tai ainakin he tietävät, missä olisi parantamisen varaa. Luottamus tähän näkyy muun muassa siinä, että Duodecim-seura tekee valtakunnalliset Käypä hoito -suositukset – ei sosiaali- ja terveysministeriö. Tässä työssä on ollut mukana tuhansia lääkäreitä. Kuitenkin viime vuosikymmenten aikana yhä suurempi osa lääketieteellisestä tutkimuksesta, erityisesti biolääketieteellinen tutkimus on geneetikkojen ja biokemistien tekemää. Jonkin verran sama trendi näkyy myös kliinisessä tutkimuksessa ja näyttää olevan globaali ilmiö, jonka syyt ovat hämärän peitossa.

Suomen kielen edistäminen. Toinen syy on edelleen kielikysymys. Nyt ei enää pyritä horjuttamaan ruotsin vaan englannin kielen ylivaltaa. Englannin kieli on tunkeutunut kapulakielisinä käännöksinä kaikkien maiden lääketieteeseen. Muutamat kollegatkin ovat niin ihastuneita englannin kieleen, että ehdottivat verenkiertohäiriöyksikön nimeksi ihan tosissaan Stroke Unit ja valtakunnallinen potilasturvallisuusverkoston nimeksi No-Harm Center. Mikä maa, mikä valuutta! Englannin käyttö ei ollut käypää valuuttaa ja kumpikin esitys torpedoitiin. Vierasperäisten termien suomenkielisten vastineiden tekeminen on alusta alkaen ollut Duodecimin toiminnan keskiössä ja suomenkielisiä termikirjoja on julkaistu kymmenittäin. Kielenhuoltoa jatkaa Duodecimissa sanastolautakunta, joka päivittää jatkuvasti Lääketieteen termit-sanakirjaa.

Kollegiaalisuus. Yksi selitys vapaaehtoistyölle on lääkäriprofession voimakas kollegiaalisuus. Lääkärit tunnistavat sen, että yhdessä he pystyvät parantamaan hoitoja paremmin kuin jokainen erikseen. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jollekin kollegalle annetaan tehtäväksi vastata diabeteksen Käypä hoito -suosituksen tekemisestä. Hän suostuu ja rupeaa soittelemaan arvostamilleen kollegoille. Todennäköisesti he kiittävät kohteliaasti pyynnöstä ja tietysti suostuvat mukaan ryhmään.

Mestari–kisälli-kulttuuri. Lääkärikunnan into vapaaehtoistyöhön on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ainakin yksi selitys sille on lääkärikoulutuksen vahva mestari–kisälli-luonne. Jokainen lääkäri on henkisesti jonkun tai muutaman seniorin kasvatti. Seniorin esimerkki siirtyy sellaisenaan juniorille sekä hyvässä että pahassa. Muistan elävästi sen ahaa-elämyksen, jonka sain opintojen ensimmäisenä vuonna kuunnellessani Lauri Saxénin luentoa induktiivisista vuorovaikutuksista. Ne säätelevät sikiön kehitystä. Se ratkaisi uravalintani. Lauri – ystävien kesken Tupu – oli kehitysbiologi ja patologi. Sellainen minustakin tuli. Tupu toimi Duodecim-lehdessä ja seuran muissa tehtävissä koko elämänsä, niin minäkin.

Terveysvalistus. 1800-luvulla suomalaisten terveys oli retuperällä monesta syystä. Asunnot olivat pimeitä, likaisia ja savuisia, paloviinaa kaadettiin kurkkuun runsaasti eikä hygienian päälle ymmärretty mitään. Jo Elias Lönnrot totesi, että on paljon tehokkaampaa valistaa kansaa terveysasioissa kuin hoitaa huonojen elintapojen ja -olosuhteiden aiheuttamia tauteja. Ainakin 1800-luvulla tämä oli aivan varmasti totta. Hyvin pian Duodecim-lehden perustamisen jälkeen lääkäriseura Duodecim rupesi julkaisemaan maallikoille tarkoitettua Terveydenhuolto-lehteä. Sen seuraajaa Hyvä Terveys -lehteä julkaistaan edelleen.

Duodecim-lehden entisten toimittajien Torstaikilta tekee joulunumeron

Vapaaehtoinen työ ansaitsee sekin palkintonsa. Entisten D-lehden toimittajien Torstaikilta tekee Duodecimin muista numeroista poikkeavaa, poikkitieteellistä joulunumeroa. Eli palkitaan entiset toimittajat teettämällä heillä mukavia lisätöitä! Torstaikillan nimi on peräisin siitä, että D-lehden toimituksen kokoukset on alusta lähtien pidetty torstaisin. Killan keskuudestaan valitsema toimitus on tehnyt joulunumeroa noin 30 vuotta (Duodecim-lehti 1992: 108(22), 1907). Viimejoulun teema oli Totuus? Toimitin sitä yhdessä Marjut Ranki-Pesosen, Matti Huttusen ja Janne Rapolan kanssa.

Lue tästä uusin joulunumero. Ole hyvä! Kannattaa klikata linkin Lue näköislehti -ruutua. Siellä voi ihastella Pauliina Holman hienoa kuvitusta.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, Helsingin yliopisto
lastenpatologian ylilääkäri, HUSLAB

Helsingin yliopistolla yhdessä pitkään valmisteltu ja lopulta yliopiston hallituksen hyväksymä uusi strategia 2021–2030 on nyt toteuttamista vaille valmis. Mitkä ovat sen keskeisimmät painopisteet, mikä muuttuu ja miten se vaikuttaa tutkijoiden, opettajien, muun henkilöstön ja opiskelijoiden arkeen?

Yliopiston arvot, totuus, sivistys, vapaus ja yhteisöllisyys, ovat kaiken pohjana. Samaan aikaan HUSin tuoreita arvoja, kohtaaminen, edelläkävijyys ja yhdenvertaisuus, on tärkeää kuljettaa yliopiston arvojen rinnalla.

Olisipa hienoa, mikäli saisimme kaikissa arkipäivän toiminnoissa aina mukaan nämä arvot, sillä yhdessä yliopisto ja yliopistosairaala olemme vielä paljon enemmän kuin kumpikaan yksinään.

Ennakointi ja tulevaisuuden suunnittelu keskiöön

Ilman muuta tulevallakin kaudella eli 2020-luvulla meidän keskeisimmät tehtävämme ovat korkeatasoinen tutkimus, siihen perustuva korkeampi opetus ja näiden kautta vaikuttaminen yhteiskunnassa.

Koronan aiheuttama pandemia on sysännyt maailman talouden melkoisen sekaisin, ja siksi ei tarvitse olla kovin suuri visiönääri, jos ennustaa, ettei nyt alkavalla strategiakaudella Suomen julkisen talouden käytössä olevat resurssit kasva, vaan pikemminkin ne voivat vähentyä entisestään.

Siksi ennakointi ja tulevaisuuden suunnittelu on nyt tärkeämpää kuin juuri koskaan aikaisemmin. Kun tavoitteena on tuottaa niukemmilla resursseilla kuitenkin enemmän tulosta niin korkeatasoisessa tutkimuksessa kuin kandidaatin, maisterin, lisensiaatin kuin tohtorin tutkinnoissakin, on selvä, että nykyisiä toimintatapoja on tehostettava.

Tämä ei siis tarkoita, että työntekijöiden tulisi tehdä enemmän töitä, mutta se mitä tehdään, tulisi olla merkityksellistä tavoitteille eikä meidän pidä tehdä turhaa tuottamatonta työtä tai hukkaa.

Hallinnon tehostamisesta merkittäviä parannuksia – lean vauhditti muun muassa tenttien sähköistämistä

Osa tehostamiseen liittyvistä parannuskohteista on lääketieteellisen tiedekunnan ja yliopiston tasolla päätettävissä, ja niitä olisi hyvä alkaa etsiä heti. Kun kehityskohteita löytyy, hallintoa tehostamalla (leanaamalla) voidaan saada merkittäviä parannuksia ja resurssien säästöä aikaan.

Meillä aloitettiin tämä prosessi jo ennen korona-aikaa, kun tehostimme systemaattisesti opintohallinnon prosesseja, kuten meidän hyvin monimutkaisten perusopintojen lukujärjestyksien ja tenttien järjestelyjä. Vaikka viime vuoden poikkeusolot toivat omat haasteensa näihin talkoisiin, tämän projektin avulla olemme muun muassa onnistuneet muuttamaan käytännössä kaikki tiedekunnan tentit sähköisiksi.

Taidamme olla ensimmäinen tiedekunta, joka on onnistunut tässä Helsingin yliopistolla. Haluankin erikseen kiittää koko meidän yliopistopalveluissa toimivaa opintohallintoa sekä tietenkin opettajia tenttien laatimisessa ja korjaamisessa sekä opiskelijoita ennakkoluulottomasta asenteesta uuden edessä osallistuessaan uudenlaisiin tentteihin. Tämä on hieno esimerkki siitä, miten rohkeilla päämäärien asettamisilla ja niiden määrätietoisella toteuttamisella päästään maaliin.

Hyvän käytöksen kampanja jatkuu

Yhden teeman haluan vielä erikseen nostaa Meilahdessa esille. Vuosi sitten käynnistettyä Hyvän käytöksen kampanjaa jatketaan, ja koetamme saada kaikki, niin henkilökunnan kuin opiskelijatkin, mukaan kampanjaan. Ystävällisyys ja hyvät käytöstavat eivät ole koskaan poissa muodista. Ihan tavallinen käytös riittää, ei tämä vaadi mitään sen ihmeellisempää.

Lopuksi, toivotaan, että saamme suomalaiset rokotetuksi tämän vuoden aikana. Sitten vähitellen pääsemme elämään koronaepidemian jälkeistä aikaa tulevan strategiakauden seuraavina vuosina samalla hyödyntäen nyt opittuja uusia toimintatapoja. Näillä sanoilla haluan toivottaa teille kaikille erittäin hyvää uutta vuotta 2021.

Risto Renkonen
Dekaani, lääketieteellinen tiedekunta
Ylilääkäri, HUS Diagnostiikkakeskus

 

Meilahden kampuksella on tarjolla joka vuosi kolme yliopistopedagogiikan kurssia. Tänä syksynä 30 opettajaa, tutkijaa, kliinikkoa sekä muutama koulutussuunnittelija osallistui Oppiminen yliopistossa -kurssille. Mitä osallistuneet oivalsivat kurssilla?

Kurssi on monelle lääketieteellisen tiedekunnan opettajalle ensikohtaaminen yliopistopedagogiikan kanssa. Ensimmäisen pedagogiikan kurssin teema ”Oppiminen yliopistossa” saattaa yllättää, ja eräs kurssilainen kirjoittaakin:

”Meni pitkälle toiseen kurssikertaan ennen kuin ymmärsin, että ’aiheeseen’ ei ikinä päästäkään, tai siis että aihe ei ole se minkä luulin – ei voi osata opettaa, ellei mieti, miten opitaan!”

Paradoksaalisesti oppimiseen ja opiskeluun keskittyminen saattaakin vapauttaa aloittelevan opettajan opetukseen liittyvästä jännityksestä. Opiskelijan oppimisen kannalta tärkeää on se, miten hän osaa tukea opiskelijoita oppimisessa. Egosentrinen pelko siitä, että hyväksi opettajaksi tullakseen hänellä täytyy olla sädehtivän viihdetaiteilijan karismaa, voi väistyä. Opettaja – sinun ei tarvitse olla tähti ollaksesi hyvä opettaja.

Ulkoinen motivaatio muuttuu sisäiseksi

Dosentuurin hakemisen edellytyksenä on vähintään viisi opintopistettä yliopistopedagogiikan opintoja. Moni kurssilainen tunnustaa heti kurssin alussa, että tämä ulkoinen motivaatio on tärkein syy käydä kurssi. Kurssilaisten oppimisraporttien pohjalta näyttää siltä, että ulkoinen motivaatio muuttuu usein sisäiseksi, koska kurssilla käytetään aktivoivia opetusmenetelmiä ja kurssin materiaalit liittyvät läheisesti lääketieteiden ja lähitieteiden opetuskäytäntöihin.

Kiinnostus uusiin, oman opiskeluajan jälkeen tulleisiin opetusmenetelmiin herää kurssin aikana, mikä lisää myös sisäistä motivaatiota. Osoituksena kiinnostuksen heräämisestä, monet ilmoittautuvat keväällä alkavalle jatkokurssille, yksi osallistuja jopa ”omaksi ihmeekseen”.

Kurssilla myös tutustutaan tarkemmin tutkimukseen siitä, mitä ulkoisella ja sisäisellä motivaatiolla tarkoitetaan ja miksi kiinnostuksen ja sisäisen motivaation herättäminen opiskelijoissa on oppimisen kannalta erityisen tärkeää. Oppimisympäristöllä ja opettajilla on siinä keskeinen rooli, ja motivaatio voi muuttua ja usein muuttuukin yhden kurssin aikana.

Myös uuden tiedon sovellettavuus lisää sisäistä motivaatiota. Yksi kurssilainen kuvasi soveltamisen tärkeyttä seuraavasti:

”Onnea on ollut luennoilla opittujen asioiden siirtäminen heti käytäntöön. Erittäin tyytyväisin mielin olen ottanut oppimani asiat käyttöön, sillä minulla sattui syksyn aikana olemaan samaan aikaan käynnissä luentokurssi.”

Kurssilla opittujen tietojen ja taitojen soveltaminen ei rajaudu vain opetustyöhön; motivointi- ja ryhmän ohjaamisen keinoja voi kurssilaisten kokemuksen mukaan soveltaa myös muissakin työelämän tehtävissä. Esimerkiksi taito kuunnella ja esittää avoimia kysymyksiä ovat hyödyllisiä niin esimiehelle kuin moniammatillisen tiimin jäsenellekin.

Omat opiskelukokemukset saavat uusia merkityksiä

Kurssilla perehdytään muun muassa tutkimukseen opiskelijoiden lähestymistavoista oppimiseen. Syväsuuntautunut, strateginen ja ei-reflektiivinen lähestymistapa oppimiseen sekä opintomenestyksen kannalta tärkeät pystyvyysuskomukset tulevat tutuiksi. Monet kurssilaiset alkavatkin pohtia aikaisempia opiskelukokemuksiaan, ja ne jäsentyvät uudella tavalla oppimiseen liittyvän tutkimustiedon valossa esimerkiksi seuraavasti:

”Nyt ajattelen, että pääsin aikoinani lääketieteelliseen, koska minulla oli vahva pystyvyysuskomus ja akateemisen kodin tuki, vaikka en ollutkaan koulussa laudaturin oppilas.”

Pohdintojen tuloksena kurssilaiset ovat myös alkaneet ajatella, minkälainen oli opiskelunaikainen oppimisympäristö ja miten paljon vaivaa ja suunnittelua siinä on ollut takana.

”Vasta jälkikäteen huomaan, miten opiskelijoita on opetusratkaisujen avulla ohjattu syväsuuntautuneeseen opiskeluun. Nyt vasta oivallan, miten paljon vaivaa opettajat ovat nähneet opetuksen eteen.”

Ongelmalähtöisen oppimisen haasteet

Kurssilaiset haastattelevat omia opiskelijoitaan itseään kiinnostavasta näkökulmasta sekä analysoivat ja esittelevät tulokset ryhmätyönä koko kurssille. Haastattelu onkin oivallinen tapa päästä ”opiskelijan pään sisään”. Näiden haastattelujen avulla saamme hyödyllistä tietoa siitä, miten opiskelijat kokevat opintonsa tiedekunnassamme, esimerkiksi Lääketieteen ja hammaslääketieteessä käytetyn Ongelmalähtöisen opetusmenetelmän (Problem Based Learning eli PBL) soveltamisesta.

Eräs kurssilainen pohtii:

”Preklinikan kokemusteni sekä tällä kurssilla haastattelemieni opiskelijoiden pohdintojenkin perusteella arvelen, että PBL on kyseisen vaiheen opiskelijoille liian haastava ja/tai biolääketieteellisiin aiheisiin vaikeasti sovellettava menetelmä. PBL-opetuksissamme opettajan korvautuminen pedagogisesti kokemattomammalla tuutorilla sekä epämääräisen laajan, mutta lopulta yhteen eksaktiin kysymykseen typistyvän oppimistavoitteen (”problem”) pyörittely johtivat siihen, että aitoa aivoriiheä ja uuden oivaltamista ei päässyt syntymään, ja opiskelijat taantuivat toistamaan muistiinpanojaan ryhmälle vaihtelevan kiusaantuneina.”

Anna opiskelijan loistaa

Toinen kurssilainen oli ymmärtänyt vasta tällä kurssilla, että ongelmalähtöistä oppimista soveltava opettaja ei olekaan laiska, vaan tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden olla oman oppimisensa subjekteja, mikä voimaannuttaa heitä. Samaa voimaantumisen teemaa jatkaa kolmas kurssilainen, joka pohtii opettajan rooliaan seuraavasti:

”Minun tulee olla erityisen tarkka siinä, etten liian herkästi lähde sanoittamaan uusia löydöksiä tai opittuja asioita opiskelijoille vaan annan opiskelijoiden loistaa silloin kun he ovat saaneet jonkin tärkeän asian itsenäisesti opittua.”

Kurssilla käsitellään vuorovaikutuksen ja ryhmän toiminnan merkitystä tutkimuksen valossa. Oppimisen kannalta sekä opettajan ja opiskelijan välinen vuorovaikutus että opiskelijoiden vertaisvuorovaikutus ovat tärkeitä.

Eräs kurssilainen kiteyttää oivalluksensa seuraavasti:

”Kurssin jälkeen ajattelen, että jokainen vuorovaikutustilanne opiskelijoiden kanssa on mahdollisuus positiivisiin, energisoiviin tunteisiin jotka paitsi voivat tunteiden tasolla mahdollistaa aivan uuden tason oppimista, myös voivat antaa minulle opettajana aivan erilaisen minäpystyvyyden kokemuksen. Opettajankin täytyy päästä kasvamaan paremmaksi opettajaksi oppimisprosessista nauttien, se on opiskelijoiden etu!”

Toinen opiskelija kirjoittaa:

”Kurssi avasi sekä kirjallisuuden että kurssilla tehtyjen runsaiden ryhmätöiden kautta ryhmän keskeistä roolia opinnoissa. Oppimista ei voi nähdä pelkkänä mekaanisena suorituksena tai hermoverkkojen ehdollistamisena, vaan tarvitaan myös sosiaalinen piiri ja emotionaalista turvaa sekä vertaisilta että pidemmälle edenneeltä hahmolta; myös oppimisella on sosiaalinen ulottuvuutensa.”

Tee niin kuin opetat – walk the talk

Meidän opettajien tärkeänä periaatteena on ollut, että toimimme niin kuin opetamme. Emme luennoi aktivoivista opetusmenetelmistä, vaan käytämme niitä ja ohjaamme kurssilaisia kokemuksen jälkeen reflektoimaan sekä oppimisen sisältöjä että opetusmenetelmää.

Näissä poikkeusoloissa tämä periaate on ollut erityisen haastava, mutta sinnikkäästi olemme opetelleet etäopetusvälineitä ja demonstroineet parhaamme mukaan niiden käyttöä kurssilaisille. Paras palaute onkin, jos näin on opiskelijoiden kokemuksen mukaan tapahtunut.

Tällainen oivalluksen ilo välittyy seuraavasta kommentista:

”Oli ilo huomata, että kurssillamme opettajat eivät puhuneet näistä asioista vain teoriassa vaan monella tavalla toivat ryhmätyöskentelyn ja muut aktivoivat opetusmenetelmät mukaan myös kurssin opetusmenetelmiksi.”

Kurssi teki minusta pedagogisen ajattelijan

Kurssilla korostetaan, että opettajana kehittyäkseen tulee oppia tietoisesti reflektoimaan omia kokemuksiaan suhteessa yliopistopedagogiseen tietoon. Opiskelu kurssilla on tiedon omaksumisen ja omien kokemusten jatkuvaa ristipölytystä.

Tätä pohdintaa tehdään kirjoittamalla yhteiselle Moodle-alueelle pohdintoja ennakkotehtävistä, tekemällä etäopetuspäivissä eri kokoisissa pienryhmissä aktivoivia tehtäviä kustakin teemasta, sekä työstämällä keskustellen vertaisryhmässä opiskelijahaastattelutehtävää.

Nämä vaihtelevat työtavat auttavat osallistujia tulemaan tietoiseksi omasta tavastaan oppia, opiskella ja opettaa.

”Toisen lähiopetuskerran jälkeen ymmärrän oppivani koko ajan ja joka paikassa ja sen että olen koko elämäni harrastanut reflektiota! Alan ymmärtää, miksi koen korona-ajan ja etätyöskentelyn niin vaikeaksi: peilaan tutkimusaiheitani työtovereideni kanssa päivittäin ja opin heiltä ja heidän kanssaan.”

”Yliopistopedagogiikan kurssin myötä tulin kuitenkin tietoiseksi omista opetusmenetelmistäni, opetustilanteissa luomastani oppimisympäristöstä, opetukseen ja oppimiseen liittyvistä uskomuksistani ja käsityksistäni sekä pedagogiikan teorioista ja käsitteistä. Kurssi on siis tehnyt minusta pedagogisen ajattelijan.”

Kurssin tavoitteena on myös antaa työkaluja jatkuvaan kehittymiseen opettajana, mikä näkyy vaikkapa seuraavassa lainauksessa:

”Mielestäni opettajan kuin missään muussakaan työssä ei ole koskaan valmis ja omaa toimintaa tulisi jatkuvasti voida reflektoida. Hyviä luentoja kuunnellessani poimin jatkuvasti uusia vinkkejä kokemusvarastooni.”

Oppimista tapahtuu epämukavuusalueella

Yksi kurssin teemoista oli opiskelijan rohkaiseminen hänen epämukavuusalueelleen, niin sanotulle ”lähikehityksen vyöhykkeelle”, jossa uuden oppimista tapahtuu. Tämä epämukavuus voi tuntua jännitteinä opiskelijan ja opettajan välillä. Jos jännite on rakentava, se houkuttelee opiskelijaa uuden oppimiseen. Eräs kurssilainen pohtii:

”Kun en enää pelkää jännitteellistä oppimisympäristöä, vaan uskallan luoda sen rakentavassa ja positiivisessa hengessä, toivon pystyväni kannustamaan opiskelijoita oman mukavuusalueensa ulkopuolelle lähikehityksen vyöhykkeelle.”

Toinen kurssilainen laajentaa tätä koskemaan omaa opettajuuttaan:

”Oma vahvuuteni on kykyni olla epämukavuusalueella. Osaan olla altis vuorovaikutukselle opiskelijoiden kanssa ja olla valmis pohtimaan asioita ääneen sekä myöntämään, etten osaa kaikkea. Tämän hallitsin jo ennen kurssille tuloa, mutta sen merkityksen olen kurssin myötä ymmärtänyt paremmin.”

Pienin askelin kohti opiskelijalähtöistä opetusta

Kurssi herättää osallistujissa riittämättömyyden tunnetta, koska pedagoginen ymmärrys hyvistä opetusmenetelmistä ja tavoista olla vuorovaikutuksessa lisääntyy, mutta keinoja ja rohkeutta toteuttaa niitä ei kaikilla vielä ole. Lisäksi uuden kehittäminen vie aikaa:

”Resurssini vain eivät riitä opetukseni muuttamiseen opettajakeskeisestä luento-opettamisesta flippaukseen ja tutoriaalien tekemiseen.”

Korostammekin, että tärkeätä on alkaa soveltaa kurssilla syntyneitä oivalluksia pienin askelin. Oman yksikön muu opetushenkilökunta on tärkeä tuki.

Lopuksi vielä erään kurssilaisen kiteytys siitä, miksi Meilahden opetus- ja tutkimushenkilöstön kannattaisi osallistua yliopistopedagogiikan kursseille:

”YP 1 -kurssi olisi ehdottoman suositeltava kaikille opetustyötä tekeville, jotta yleiskäsitys nykyaikaisesta opetuksesta tulisi tutuksi.”

Kiitokset: Lämmin kiitos kollegalleni Eeva Pyörälälle, jonka kanssa suunnittelimme ja toteutimme kurssin sekä kaikille kurssilaisille, joiden loppupohdintateksteihin tämä kirjoitukseni perustuu. Erityinen kiitos seuraaville kurssilaisille, joiden tekstejä olen lainannut tekstissäni suoraan tai epäsuorasti: Milla Ahola, Sina Hulkkonen, Eveliina Joensuu, Tuija Jokinen, Heli Järnefelt, Sini Laakso, Maarit Malin, Heli Mönttinen, Eliisa Netti, Mari Nummela, Heli Salmi, Susanna Surakka, Katriina Tarkiainen, Sirpa Tarvainen ja Anna Vasara.

Saara Repo
pedagoginen yliopistonlehtori, FT, VTL

Covid-19-pandemian aiheuttamia sosiaalisen elämän mullistuksia on toistaiseksi käsitelty julkisuudessa vähemmän kuin itse sairautta. Pandemia on kuitenkin muuttanut arkipäiväämme enemmän kuin kukaan olisi uskonut viime maaliskuussa.

Jo taudin alkuvaiheessa viranomaiset julkaisivat kokoontumis- ja matkustussuosituksia ja -rajoituksia. Saimme runsaasti hygieniaohjeita muun muassa käsienpesuun, yskimiseen ja turvavälien pitämiseen. Suorien rajoitusten ja suositusten lisäksi elämäämme on muuttanut myös oma käyttäytymisemme. Ihmiset ovat tulkinneet ja soveltaneet rajoituksia ja ohjeita eri lailla, jotkut hyvinkin kirjaimellisesti, toiset väljemmin. Vasta syksyllä alettiin laajemmin puhua pandemian aiheuttamista eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista.

Sosiaalisten suhteiden rajoittuminen on ollut yleistä varsinkin iäkkäämpien ihmisten kohdalla. Liikkuminen kodin ulkopuolella on vähentynyt, kun kasvokkaisia tapaamisia on ohjeistettu välttämään kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Perhe- ja ystävätapaamiset ovat vähentyneet, ja monet juhlat on peruttu. Jotkut ovat jopa kokonaan lopettaneet muiden ihmisten tapaamisen taudin pelossa.

Myös yliopistossa työskentely on väistämättä muuttunut. Yliopistoon tuli keväällä etätyösuositus, ja opetus meni pääosin verkkoon. Aiemmat työtavat piti muuttaa lennossa. Ihme kyllä, työntekijät ovat pystyneet yllättävän joustavasti vastaamaan tähän suureen haasteeseen. Hyvin toimiva tietotekninen infrastruktuuri ja tuki ovat osaltaan mahdollistaneet näin suuret ja nopeat työelämän muutokset.

Olisikin mielenkiintoista tutkia systemaattisesti, miten ihmiset ovat kokeneet nämä työelämän muutokset, esimerkiksi kasvokkaisen opetuksen ja kokousten muuttumisen verkkotapaamisiksi. Moni opettaja on maininnut etäopetuksen yhdeksi pulmaksi sen, että vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on vähentynyt.

Luennon pitäminen ”eetteriin” on raskaampaa kuin elävässä opetustilanteessa, koska välitöntä vuorovaikutusta ei synny. Spontaani kommentointi ja keskustelu eivät tahdo viritä, eikä opettaja saa sitä sanallista ja ei-sanallista palautetta, joka on sisäänrakennettu normaaliin opetustapahtumaan. Monet valittavat sitä, että työskentely tunnista toiseen verkossa on puuduttavaa ja väsyttävää, kun kasvokkaisten opetustapahtumien paras anti, kysymysten esittäminen ja ajatusten lennokas vaihto, jää pois. Nämä kommentit vahvistavat käsitystä, että digitaalinen opetus voi olla hyvä tuki, mutta ei missään tapauksessa korvaa perinteisiä opetustilanteita.

Pandemia on vaikuttanut myös tutkimuksen tekemiseen. Tutkimusaineistojen keruu on saattanut hidastua tai jopa katketa, mikä on tietysti huomattava haitta tutkimushankkeen etenemiselle. Varsinkin nuorille tutkijoille tämä voi olla onnetonta. Tutkimuksen teosta on voinut tulla myös aiempaa yksinäisempää, kun tutkimusryhmien tapaamisia on siirretty verkkokokouksiksi. Nämä palaverit tietenkin toimivat paremman puutteessa, mutta niissäkin monet kasvokkaisen vuorovaikutuksen yksityiskohdat jäävät puuttumaan.

Esimerkiksi puheenvuorojen vaihtoon liittyvä katseen siirto seuraavaan puhujaan ja kehon liikkeet voivat jäädä huomaamatta. Siksi keskustelukumppanit eivät voi olla varmoja, milloin puhuja on päässyt puheenvuoronsa loppuun. Vuoronvaihdosta tulee kankeaa, jos joudutaan käyttämään sanallisia aloituksen tai lopetuksen keinoja. Välillä kiusaavat tekniset ongelmat; esimerkiksi kamera kuormittaa linjoja ja ääni pätkii. Jopa yliopiston vaihto-ohjelmia on ehdotettu virtuaalisiksi. Siinä kyllä vaihdon moninaiset tavoitteet kutistuvat surkean vähiin.

Kasvokkaiset tapaamisetkin ovat muuttuneet. Yksi paljon keskusteltu aihe on ollut kasvosuojien käyttö. Vielä keväällä maskien antamasta suojasta käytiin pitkään debattia puolesta ja vastaan, ja käytön suositukset sekä käyttöön liittyvä viestintä olivat ristiriitaista. Vähitellen tunnustettiin, että tauti voi tarttua kosketus- ja pisaratartunnan lisäksi aerosolien välityksellä. Esimerkiksi puhumisen aikana puhujasta leviää ympäristöön pienenpieniä hiukkasia, joilla taudinkantaja voi tartuttaa samassa tilassa olevan ihmisen. Lopulta syksyllä maskien käyttöä alettiin suositella valtiovallankin taholta, mutta niiden käyttö lähti yllättävän hitaasti liikkeelle, eikä niitä edelleenkään käytetä kattavasti.

Oletan, että yksi syy kasvomaskin käytöstä kieltäytymiseen on sen aiheuttama keskustelun epämukavuus. Puhekulttuuriimme ei ole kuulunut kasvojen peittäminen, ja esteettömällä puhekumppanin kasvojen näkemisellä onkin monia tehtäviä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kasvojen ilmeillä välitetään merkityksiä, ja maski peittää osittain kasvojen kriittisiä kohtia. Varsinkin tunneviestien sisältö voi jäädä tavoittamatta, jolloin myös huumorin ja vakavan viestin erottaminen voi vaikeutua kasvosuojan vuoksi.

Kasvomaski vaikuttaa myös monella muulla tavalla puhumiseen ja vuorovaikutukseen. Koska maski peittää huulion, puheen vastaanotto heikkenee, kun huulioluku estyy. Lisäksi maski vaimentaa merkittävästi puhetta, jolloin varsinkin meluisassa ympäristössä kuuleminen vaikeutuu. Tästä kärsivät erityisesti kuulovammaiset ihmiset, mutta myös normaalikuuloiset joutuvat pinnistelemään kuuloaan. Huulioluvun parantamiseksi on ainakin asiointitilanteisiin esitetty ikkunallisten maskien käyttöä.

Fyysistä etäisyyttäkin keskustelukumppaniin on pitänyt kasvattaa. Olen ollut syksyllä kahdessa karonkassa, jossa osanottajat istuivat pöydässä aluksi metrin päässä toisistaan. Täytyy myöntää, että illan kuluessa turvavälit lyhentyivät. Tämä kaikki – maskit, turvavälit ja fyysinen etäisyys – tuo haastetta kasvokkaiseen keskusteluun. Näitä asioita kannattaa pohtia, kun ihmetellään, miksi kaikki eivät noudata rajoituksia optimaalisesti. Toivotaan, että rajoituksista päästään vähitellen rokotuksen myötä.

Aloitamme siis ensimmäisen koronajoulun vieton, ja toivottavasti se jää viimeiseksi koronajouluksi.

Joulu on aina ollut sosiaalinen juhla, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen perheen, suvun ja ystävien kesken. Toivottavasti joulun vietto onnistuu tänäkin vuonna myös yhteisyyden tunteen osalta, vaikkakin todennäköisesti aiempaa pienemmissä piireissä.

Jos läheisten fyysinen tapaaminen ei ole mahdollista, etäyhteydet voivat lievittää ikävää. Joulutervehdys ilahduttanee erityisesti tänä jouluna.

Toivotan kaikille lukijoille lämminhenkistä joulua sekä onnea ja hyvää vointia vuodelle 2021.

Anu Klippi
professori, emerita

Suuret kriisit panevat yhteiskunnat pohtimaan, miten asioita voisi jatkossa tehdä toisin, jotta olisimme paremmin valmistautuneita tulevaisuuden koettelemuksiin. Kriisit myös kirkastavat elämän osa-alueiden tärkeysjärjestystä.

Luonto ja maaseutu ovat olleet monelle suomalaiselle tärkeä pelastus, turvapaikka ja henkireikä nykyisen pandemian aikana. Luonto on myös tarjonnut mahdollisuuksia maksuttomaan kuntoiluun ja mielenrauhan löytämiseen. Viruksen leviäminen on tuonut esille kaupungistumiseen liittyvät ongelmat, ahtaan asumisen, joukkoliikenteessä altistumisen, yksinäisyyden ja urbaaniin kuntoilukulttuuriin (kuntosalit) liittyvät riskit. Monelle syy kaupungissa asumiseen on ollut sen tarjoama kulttuurielämä. Viruksen vastaiset toiminnat ovat kohdelleet erityisen rajulla kädellä juuri kulttuurialaa, jonka merkitys ihmisten henkiselle terveydelle on tärkeä. Tästähän naistenpäivän konsertissa Covidiin sairastunut Eeva Ahtisaari kirjoitti taannoin hienosti oman kokemuksensa pohjalta.

Digitalisaatio ja se mukanaan tuomat etätyön, terveydenhuollon ja koulutuksen mahdollisuudet avaavat uusia näkökulmia maaseudun mahdolliseen elvyttämiseen, jos niin halutaan.

Suomen muita maita parempaa selviytymistä Covid-pandemiassa on perusteltu muun muassa luottamuksella niin yhteiskuntajärjestelmään kuin toisiimme, hyvällä koulutuksella ja yhteiskunnan tukirakenteilla. Viestikanavat saavuttavat nykyään kaikki suomalaiset, joten tutkitun tiedon välittämisen ja luottamuksen luomisen pitäisi olla entistä helpompaa. Niinpä onkin häkellyttävää seurata keskustelua ensi vuonna alkavista rokotuksista. Mielessäni on viime aikoina vilahtanut yhä useammin ajatus, että olemme siirtymässä kohti uutta keskiaikaa. Miten voi ymmärtää erilaisten salaliittoteorioiden leviämistä myös maassamme, jonka asukkaita on pidetty koulutettuina tolkun ihmisinä?

Edellinen rokotekielteisyyskeskustelu käytiin pari vuotta sitten tuhkarokkorokotusten yhteydessä. Istuin silloin illallisella kolmen psykologinaisen kanssa. Yksi heistä kertoi olevansa ahdistukseen asti turhautunut, kun ei pysty ymmärtämään, miksi hänen korkeasti koulutettu miniänsä kieltäytyy rokotuttamasta lapsiaan. On pelottavaa ajatella, miten huhut, valheet ja uskomukset musertavat tiedon ja hämärtävät tasapainon rokotuksella saadun suuren kollektiivisen hyödyn ja hyvin pienen yksilöllisen riskin välillä. Eilisissä ”erilaisissa Linnan juhlissa” painotettiin yhdessä pärjäämisen voimaa. Miten valjastamme tiedon ja yhteisen voiman voittamaan salaliittoteoriat? Presidentti ja pääministerit tulevat puolisoineen näyttämään rokotusesimerkkiä. Mitä me voisimme tehdä asian hyväksi?

Pienissä yhteisöissä kosketuksella on tärkeä merkitys luottamuksen ja siteiden kehityksessä. Suomalalaiset eivät ole olleet moniin muihin kansoihin verrattuna innokkaita halaajia, kättely on hoitanut tämän osan. Kättelyä pidetiin tärkeänä lääkärin ja potilaan ensikohtaamisessa. Tämä jäi jo monta vuotta sitten pois ainakin HUSissa infektiolääkäreiden aloitteesta. Aluksi tämä tuntui erikoiselta, ja kättelemättömyyttä piti selittää potilaille. Sittemmin siitä kehittyi ”uusi normi”, jota joutui selittämään muissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen tehnyt tutkimusyhteistyötä Turun yliopiston PET-keskuksen professorin Lauri Nummenmaan kanssa ja kiinnostunut myös sosiaalisen kosketuksen merkityksestä. Kun apinat sukivat tai ihmiset silittävät toisiaan, aktivoituvat mielihyvää välittävät C-hermosyyt, minkä vaikutuksesta aivojen palkitsemiskeskuksissa vapautuu endogeenisiä opioidipeptidejä. Mitenkähän Covid-19:n ihmisiä toisistaan etäännyttävät kokemukset vaikuttavat tulevaisuuden sosiaaliseen kosketukseen? Piirrämmekö ympärillemme kehän, jonka sisään vierailla ei ole pääsyä?

Terveydenhuollon koronan jälkeisiin haasteisin kuuluvat myös kroonisten sairauksien diagnostiikan ja tärkeiden hoitojen viivästyminen. Suuri haaste tulee myös työttömiksi jääneiden sairauksien hoidosta. Otan lopuksi esimerkin Yhdysvalloista. Biopsykososiaaliseen malliin perustuva monialainen ja ammatillinen kipuklinikkatoiminta alkoi jo 1950-luvulla Seattlessa, Washingtonin yliopistossa. Yhdysvaltalainen terveydenhuolto kehittyy pitkälti vakuutusyhtiöiden päättämien linjojen mukaisesti. 1990-luvulla ne päättivät keskittää kivun hoidossa tukensa toimenpiteille ja lääkkeille, jolloin monialaiset kuntouttavat klinikat alkoivat kuihtua pois. Kun lisäksi markkinoille tuli uusi vahvasti markkinoitu opioidi, jäi se monen lääkärin ”ainoaksi” vaihtoehdoksi kroonisen kivun hoidossa.

Nyt nämä päätökset alkavat nostaa uutta ”opioidikiriisin” aaltoa Yhdysvalloissa. Ihmisten jäädessä työttömiksi heidän toimeentulosta heikkenee, sosiaalinen elämä kapenee ja ahdistus ja epätoivo ajavat potilaita hakemaan lievitystä kipuunsa, jolloin opioidien käyttö näyttää lähtevän uuteen nousuun. Kivun ja työttömyyden yhteys voi kulkea kahteen suuntaan: kipu heikentää työkykyä ja johtaa irtisanomiseen tai työttömyys lisää kipua, joka lievenee potilaan työllistyttyä uudelleen. Evoluutio on liittänyt kivun ja ahdistuksen toisiinsa. Lisäksi ahdistus ja huoli ovat merkittävimpiä uniongelmien aiheuttajia. Univaje herkistää kivulle ja pitkään jatkuessaan se myös voimistaa, pitkittää ja laajentaa kipua.

Suomessa työttömiksi jääneillä on parempi sosiaaliturva kuin yhdysvaltaisilla. Tästä huolimatta huoli ja ahdistus tulevat lisäämään erilaisia sairauksia, eritysesti kipua, myös suomalaisilla lomautetuilla ja työttömiksi jäävillä. Vuonna 2017 STM:n asettama työryhmämme jätti ehdotuksensa kansalliseksi suunnitelmaksi kroonisen kivun hoidon järjestämisestä. Siinä kroonisen kivun hoito perustuu juuri tuolle biopsykososiaaliselle mallille ja sen edellyttämälle monialaiselle ja moniammatilliselle kuntoutukselle. Se toimisi vaihtoehtona huolen, ahdistuksen ja unettomuuden lisäämälle kroonisesta kivusta kärsivien potilaiden joukolle, joka muuten joutuu tyytymään opioideihin, kannabinoideihin tai alkoholiin. Toivon HUSinkin johdon kaivavan tämän STM:n lausunnon esiin ja huomioimaan sen SOTE-suunnitelmissaan.

Tiedekuntamme tärkeä tehtävä olisi lisätä terveyspsykologien koulutusta. AMCH:n (Academic Medical Centre Helsinki) tehtävänä olisi integroida nämä uudet psykologian alan edustajat terveydenhuoltoon. AMCH voisi olla tässäkin kansallinen toimija ainakin kouluttajana ja nettiterapioiden toteuttajana, kunnes muu Suomi on saanut omat terveyspsykologinsa koulutettua ja myös perustanut heille virat. Koronan jälkimaininkeihin emme taida ehtiä saada näillä toimilla apua, mutta näille toimille on joka tapauksessa suuri tarve.

Ja lopuksi suosittelen kaikille lukijoille mitä positiivisinta ja viisainta elokuvaa, jonka näin viime viikolla. Se kertoo älykkään mustekalan ja sukeltajan välisestä luottamuksesta, ystävyyden ja kosketuksen voimasta sekä siitä, miten mustekala opetti sukeltajan toipumaan loppuun palamisen aiheuttamasta masennuksesta ja löytämään elämälleen uuden tarkoituksen. Elokuvan nimi on My Octopus Teacher.

Eija Kalso
LKT, professori
Farmakologian osasto ja SleepWell-tutkimusohjelma, HY
Anestesiologia, tehohoito ja kivunhoito, HUS

Tämä kirjoitus ilmestyi  luettavaksi 30.11.2020 klo 9.15. Kellonaika ei ole sattumaa: tällä kellonlyömällä 81 vuotta sitten 30.11.1939 Helsingissä annettiin talvisodan ensimmäinen ilmahälytys. Pian muutama pommi putoaa Santahaminaan. Aamun pieni lentohyökkäys tavoittelee sotilaskohteita, mutta iltapäivällä on jo tosi kyseessä: klo 14.50 yhdeksän konetta pudottaa pomminsa Hietalahteen ja Kamppiin ja surmaa 91 ihmistä viidessä minuutissa. Talvisota tulisi kestämään 105 päivää ja kaikkiaan 25 904 suomalaista sotilasta ja 957 siviiliä menettäisi henkensä. Ja reilu vuosi talvisodan päättymisen jälkeen Suomi sukeltaa ”maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä” jatkosotaan, jossa kaatuu 63 204 suomalaissotilasta.

Suomen sodista erityisesti talvisota on edelleen paljon esillä. Sodan syttymistä ja rauhantuloa maaliskuussa muistellaan joka vuosi eri tavoin. Omaa elämäänsä elää ’Talvisodan henki’, yksimielisyyteen ja urakkahenkeen viittaava käsite, joka nousee esiin mitä erilaisemmissa yhteyksissä, viime aikoina varsinkin koronaepidemian vastaisessa taistelussa (esim. Kaisankodin blogikirjoitus). Etsautuminen kansakunnan muistiin on ymmärrettävää, niin valtava ja kaikkia koskettava ajanjakso talvisota oli. Mittakaavasta voi saada aavistusta vertaamalla uhrien määrää viime aikojen katastrofeihin. Useimmat meistä muistavat hyvin, kuinka järkyttävää 179 suomalaisen menehtyminen tsunamissa tapaninpäivänä 2004 oli. Talvisodan järkyttävyys on ollut omaa luokkaansa: sotatoimien seurauksena kuoli keskimäärin 255 henkeä vuorokaudessa – joka päivä, yli sadan päivän ajan.

Talvisotaa ja tsunamia ei tietenkään voi oikeasti rinnastaa toisiinsa, mutta täältä oikeuslääketieteen näkövinkkelistä niillä on yhteinen nimittäjä: vainajien tunnistaminen. Tsunamiuhreja ei enää aktiivisesti (Suomessa) tutkita, mutta viime sodissa kaatuneita suomalaissotilaita tunnistetaan yhä, yli 75 vuotta sotien jälkeen.

Edelleen jatkuvien tunnistustutkimusten taustalla häilyy talvisodan alkupäivinä annettu lupaus siitä, että kaatuneet sotilaat toimitetaan kotikuntiin omaisten haudattavaksi. Toiseen maailmansotaan osallistuneista valtiosta ainoastaan Suomi huolsi kaatuneensa näin, vaikka vainajien kuljetus on ollut melkoinen logistinen ponnistus voimiensa äärirajoilla pinnistelevälle maalle. Ajatus siitä, että veljeä ei jätetä on kuitenkin ollut erittäin tärkeää niin sotilaille kuin heidän omaisilleenkin.

Taistelutilanteissa kaatuneiden evakuointi ei kuitenkaan aina ollut mahdollista. Talvi- ja jatkosodassa noin 13 000 suomalaista sotilasta (14 % kaatuneista) jäi kentälle, lähes puolet näistä kesän 1944 torjuntataistelujen aikana.

Näistä rautaesiripun taakse jääneistä sotavainajista ei YYA-Suomessa juuri ääneen puhuttu, mutta heidät muistettiin hämmentävänkin hyvin. Tämän osoittaa Suomen nopea reagointi maailmanhistoriallisten tapahtumien vyöryessä taas valtavasti. Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta jouluna 1991, nosti Suomi sotavainajat heti asialistalle: vain muutaman Neuvostokonkurssia seuranneen kuukauden aikana Suomi ja Venäjä neuvottelivat sopimuksen ”yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa” (Finlex). Sopimustekstissä viitataan Geneven yleissopimuksen periaatteisiin, joiden mukaan aseellisen konfliktin osapuolten tulee kunnioittaa alueelleen jääneitä vainajia ja auttaa heidän kotiuttamisessaan. Näihin periaatteisiin on vedottu myös viimeaikaisessa keskustelussa kuolleiden ihmisoikeuksista. Näkemyksiä on puolesta ja vastaan: Suomessa vainajien oikeuksien puolesta on puhunut mm. oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Hänen mukaansa kaikilla vainajilla on oikeus tulla haudatuksi uskontonsa ja yhteisönsä traditioiden mukaan hautaan, jossa on nimi. Sotavainajien tunnistaminen ei ainakaan ole ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa.

Valtiosopimuksen synnyttyä vapaaehtoiset aloittivat välittömästi etsintämatkat Venäjälle, pääosin Karjalankannakselle, missä sekä talvi- että jatkosodan suurimmat taistelut käytiin. Lähemmäs 300 suomalaista on osallistunut näille retkille vuosien varrella  (HS:n artikkeli ja toimintaa koordinoivan Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksen sivut). Viime vuosina suurimman osan löydöistä ovat tehneet venäläiset, erityisesti Vjatseslav Skokov ja hänen etsintäryhmänsä ”Karjalan Valli” on kunnostautunut tässä (kts. esim. sotaveteraanit-sivusto). Kaiken kaikkiaan sotavainajia on tähän mennessä löydetty ja palautettu Suomeen noin 1 400.

Koska vainajat pyritään tunnistamaan, on sotavainajaprojektissa alusta lähtien työskennellyt  myös oikeuslääketieteen asiantuntijoita, mm. antropologi, oikeuslääkäreitä ja oikeusgeneetikkoja. Tunnistamisen edellytys on tuntolevyn löytyminen: tuntolevyn tietojen perusteella selviää oletettu henkilöllisyys, joka sitten varmistetaan DNA-tutkimuksin. Sotavainajien oikeusgeneettisen tunnistamisen käynnisti professori Antti Sajantila Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella jo vuonna 1992, nykyään työ tehdään THL:n oikeusgenetiikkayksikössä. Tutkimusten periaate on sama kuin muissakin oikeusgeneettisissä yksilöntunnistustutkimuksissa: luista saatavia DNA-tunnisteita verrataan tunnisteisiin, jotka ovat peräisin (oletetun henkilön) elossa olevilta omaisilta. DNA-tunnistaminen on tarpeen: noin neljäsosassa tapauksista tuntolevy ei ole kuulunut löydetylle vainajalle.

Tähän mennessä noin 400 vainajaa on tunnistettu ja  haudattu kotikuntiensa sankarihautausmaille. Tämän blogitekstin kirjoittamisprosessin aikana määrä kasvoi kolmella: tutkittavana on kuusi talvisodan vainajaa, jotka kaatuivat 15.2.1940 puolustaessaan Punnus-nimisen kylän kansakoulua keski-Kannaksella (IS:n artikkeli). Mahdollisesti kaikki kuusi onnistutaan tunnistamaan.

Sotavainajien tunnistusprojekti on osoittanut, kuinka tärkeää vainajan tunnistaminen ja hautaaminen omaisille on. Lähes kolmikymmenvuotisen projektin kuluessa yli tuhanteen omaiseen on otettu yhteyttä vertailunäytteen saamiseksi, eikä yksikään ei ole kieltäytynyt. Omaisten kiinnostus ja kiitollisuus työtä kohtaan on huomattavan suurta ja tunnistukset saavat usein positiivista julkisuutta (vaikkapa HS:n artikkeli 4.6.2017). Voitte ehkä uumoilla, kuinka palkitsevaa työ on oikeusgeneetikolle – etenkin sotahistoriasta kiinnostuneelle oikeusgeneetikolle.

Kiinnostus sotavainajien tunnistamistyötä kohtaan kertoo osaltaan myös oikeuslääketieteen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kun 80 vuotta sitten kadonneiden tunnistaminen koetaan näin tärkeänä, on helppo ymmärtää kuinka ensiarvoista se on hiljattain tapahtuneissa onnettomuuksissa kuolleiden omaisille, yhtenä esimerkkinä jo aiemmin mainittu tsunamikatastrofi.

Hiukan erilaisessa mutta erityisen isossa roolissa oikeuslääketiede ja tunnistaminen ovat olleet maissa, joilla on verinen lähimenneisyys. Esimerkiksi sisällissodan (Nepal, Peru, entinen Jugoslavia, Guatemala, El Salvador) tai väkivaltaisen sotilashallinnon (Argentiina, Chile) uhrien tunnistaminen on auttanut selvittämään tapahtuneita. Syyllisten saattaminen oikeudelliseen vastuuseen voi osaltaan vaikuttaa yhteiskunnan jälleenrakennukseen konfliktien jälkeen. Tästä on hyvänä esimerkkinä työ, jota tekee International Commission on Missing Persons (ICMP). Se perustettiin Daytonin rauhansopimuksen jälkeen vuonna 1996 Jugoslavian hajoamissodissa kadonneiden henkilöiden etsimiseksi ja tunnistamiseksi. Työ on monitieteistä kuten tunnistaminen aina, mutta luurankoasteelle maatuneiden vainajien kohdalla DNA on keskeisessä roolissa. Tähän mennessä yli 20 000 vainajaa on saanut nimen, mukaan lukien 6887 Srebrenicassa vuonna 1995 teloitetusta noin 8000 henkilöstä (Parsons et al. 2018). ICMP:n tutkimusten tuottama tieto on ollut ratkaisevassa roolissa useissa sotarikosoikeudenkäynneissä, esim. kun Bosnian serbien presidentti Radovan Karadžić ja hänen kenraalinsa Ratko Mladić todettiin syyllisiksi kansanmurhaan. (Näistä lukiessa tulee ihmeteltyä, kuinka laaja-alaisia vaikutuksia Eppendorf-putkien pohjilla olevilla 10 mikrolitran liuostipoilla voikaan olla!) Viime vuosina ICMP:n toiminta, jota Suomikin rahoittaa, on laajentunut ja kansainvälistynyt. Tarve tämänkaltaiselle työlle tuskin tulee nykyisessä maailmantilanteessa vähenemään, mm. Syyrian sota ja pakolaisaallot voivat tulla työllistämään tutkijoita pitkään.

Suomessakin on käyty verinen sisällissota ja viime aikoina on keskusteltu vuoden 1918 uhrien tunnistamisesta. Toistaiseksi laajamittaisia tunnistusprojekteja ei ole tehty, vaikka eri tahot ovat sen puolesta puhuneet (esim. Veli-Pekka Leppäsen essee vuodelta 2018). Päähuomio on ollut Päijät-Hämeen suunnalla: Lahden Hennalassa, missä on ollut suuri vankileiri, ja Vierumäellä, missä taistelussa kaatuneita punaisia ollaan parhaillaan siirtämässä pois Versowoodin sahan alueelta.

Tässä kohtaa on vedettävä jarrusta: niin mielenkiintoinen kuin laajamittainen sisällissodan vainajien tunnistamisprojekti olisikin, suhtaudun itse siihen toistaiseksi varauksella. Pääsyy tähän on – valitettavasti – raha tai sen puute. Projekti olisi todennäköisesti hyvin kallis, ja kustannuksia on varsin vaikea arvioida ennalta. Hintaa nostaa se, että sodasta on aikaa jo yli sata vuotta. On selvää, että työssä on käytettävä uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä, mikä ei ole aivan halpaa. Merkittävin haaste ei kuitenkaan ole vainajissa, vaan tunnistamiseen tarvittavissa vertailuhenkilöissä. Toisin kuin talvi- ja jatkosodan kohdalla, sisällissodassa kuolleiden henkilöllisyydestä ei useinkaan voida saada ennakkotietoa: eri joukko-osastoja ja niiden vaiheita ei ole dokumentoitu systemaattisesti, eikä sotilailla ollut tuntolevyjä. Tämä tarkoittaa, että vertailuhenkilöitä täytyy hakea yleisillä ilmoituksilla ja tyypittää ”sokkona”. Koska vuoden 1918 sisällis-/vapaus-/luokka-/veljessota/punakapina herättää edelleenkin paljon tunteita on odotettavissa, että ihmiset innostuvat ja vertailunäytteenantajia ilmoittautuu paljon. Tämä on periaatteessa hienoa, mutta ennen kuin innostutaan tai innostetaan, pitäisi resurssit mahdollisesti todella laajamittaiseen tunnistamiseen järjestää.

Sopiikin toivoa, että projektin puolestapuhujat ymmärtäisivät selkeästi kuinka paljon aikaa, rahaa ja käsiä tämänkaltainen työ vaatii. Tuntuu siltä, että kustannuksia laskeskeltaessa ajatellaan usein vain vainajien DNA-tyypityksiä – valitettavasti vain henkilön nimi ei ole koodattuna perimään. On tärkeää huomata myös, että yhden haudan avaamisen jälkeen on vaikea perustellusti kieltäytyä muiden hautojen tutkimisesta. Tämänkaltaisissa projekteissa herää helposti kysymys tasapuolisuudesta, eikä tutkimuksia voi jättää kesken. Lopputulostakaan ei voida etukäteen taata.

Riittäviä resursseja odotellessa voidaankin keskittyä muistelemaan viime sotia, vaikka eläytymällä  talvisodan alkuhetkiin Helsingissä ja etulinjan sotilaan tuntemuksiin:

”Eilen meillä oli taas suurempi rytäkkä. Julmalan Alpo kaatui ja 6 miestä haavoittui. Kortesmaan Erkkikin aikalailla pahasti. Minä olen vielä tähän päivään asti säilynyt kuin ihmeen kaupalla vaikka henki on välistä ollut aivan hiuskarvan varassa, kuinka kauan tätä hyvää tuuria vain jatkuu. Kyllähän tämä etulinjan sotilaan elämä on sitä kurjinta elämää mitä olla voi. Joka askeleella vaanii kuolema ja joka päivä saa ajatella jotta onko tämä minun viimeinen elinpäiväni. Kai Sinäkin Elle vähän aavistat millaises sieluntilas sitä ihminen silloin on. Ne helpommalla pääsee jotka lievästi haavoittuu. Kyllä minäkin oon monta kertaa ittekseni ajatellut, jotta jotka täällä koko aijan haavoittumatta ja kaatumatta säilyvät, niin ei kukaan siellä kotipuolessa osaa sellaiselle miehelle antaa sitä arvoa kun kuuluisi, eikä mikään siviilimäinen myötätunto eikä aineelliset avut ja lahjoitukset voi korvata niitä kärsimyksiä joita täällä mies joutuu joka päivä kokemaan.”

(Teksti on ote enoni Leo Kohdan kirjeestä naapurin Elle Ala-Luomalle jatkosodan alussa 1941)

 

Jukka Palo

Oikeusgenetiikan dosentti

HY/THL

 

Lääketieteen menneet saavutukset nojaavat pitkälti eläinkokeisiin. Ilman eläimillä tehtyjä perusbiologiaa selvittäviä kokeita sekä lääkeaihioiden testausta ennen kliinisiä kokeita olisivat sairaanhoitokeinomme monilta osin erilaiset tai jopa olemattomat.

Sattuman mukanaan tuomat löydöt, kuten penisilliinin löytyminen lääkkeeksi, olisivat todennäköisesti tuoneet avun joihinkin sairauksiin, mutta nykyihmisen eliniän ennuste olisi silti huomattavasti lyhyempi. Näin kävi myös penisilliinin kohdalla, kun Flemingin kollega Chain lopulta testasi sitä hiiressä ja totesi sen soveltuvan infektioiden torjuntaan. Ilman tätä eläinkokeen mukanaan tuomaa tietoa olisi penisilliinikin voinut jäädä ihmiskunnalta hyödyntämättä.

Eläimillä tehtävää tutkimusta kyseenalaistetaan monelta suunnalta

EU esitti joitakin vuosia sitten (2010) vaatimuksen siitä, että jäsenvaltioiden tulisi päästä eroon eläinkokeista. Viimeisin EU:n eläinkokeettomien testien referenssilaboratorion (EURL ECVAM) vaatimus kuluvan vuoden keväältä edellyttää jäsenvaltioiden kieltävän eläinperäisen vasta-ainetuotannon. Monien tahojen mielestä molemmat vaatimukset ovat ennenaikaisia.

Vaikka soluperäisissä elinaiheviljelmissä pystytään tutkimaan ja testaamaan yksityiskohtaisesti monia biokemiallisia tapahtumia, ei niiden kudosspesifisen vaihtelun ymmärtäminen eri elimissä saati kokonaisessa toimivassa elimistössä ole mahdollista. Myöskään esimerkiksi kliinisissä laboratorioissa käytössä olevaa diagnostiikkaa ei pystytä hetkessä muuttamaan siten, että siinä käytettävät vasta-aineet korvattaisiin eläinten immunisaation sijasta vaihtoehtoisilla menetelmillä, joiden tuottama vasta-ainekirjo ei vastaa moninaisuudessaan eläinperäistä tuotantoa.

Eläin- ja solukokeet -vastakkainasettelu näyttäytyy tutkimustyössä harvoin

Eläinkokeiden ja niin sanottujen vaihtoehtoisten menetelmien vastakkainasettelu on pitkälti median ja poliittisten päättäjien aikaansaamaa lainehdintaa. Tämä vastakkainasettelu näyttäytyy käytännön tutkimustyössä hirveän harvoin, sillä jokainen tutkimuskysymykseensä perusteellisesti paneutuva tutkimusryhmä käyttää mahdollisimman laajaa, erilaisten menetelmien repertuaaria ennen mahdollista päätymistä eläimillä tehtävään tutkimukseen.

Esimerkkinä voidaan ajatella vaikka suomalaisen tautiperimän taakkaa. Suomalaiseen väestöön on maan asutushistorian ja eristäytyneisyyden vuoksi rikastunut harvinaisia yhden geenimutaation aiheuttamia synnynnäisiä tauteja, ja näitä niin sanottuja suomalaisen tautiperinnön tauteja on tähän mennessä kuvattu yhteensä 36. Tyypillistä näille taudeille on, että suurin osa suomalaisista kantaa jonkin taudin aiheuttavaa mutaatiota perimässään, mutta itse taudeista emme kärsi me itse, vaan ne tulevat ikävän ja suhteellisen harvinaisen sattuman seurauksena omien lastemme riesaksi.

Tautigeenit tunnistettiin pitkälti jo 90-luvun lopulla, ja tätä tietoa hyödynnetään nykyään rutiininomaisesti erikoissairaanhoidon kliinisessä diagnostiikassa. Sen sijaan harvoille näistä taudeista on pelkän geenimutaatiolöydöksen perusteella pystytty kehittämään hoitomuotoja. Ne taudit, joiden hoitomuotojen kehityksessä ollaan pisimmällä, ovat päätyneet sinne sinnikkäänä jatkuneen tutkimustyön avulla. Nämä projektit ovat hyödyntäneet solubiologisten menetelmien lisäksi tautimutaatioita mallintavia pistemutaatiohiiriä, jotka vastaavat ilmiasultaan erittäin hyvin kyseisen taudin oirekirjoa ja ovat välttämättömiä taudin patogeenisten mekanismien ymmärtämisen kannalta.

Hiirimallin avulla toivottavasti vihdoin syy liikehermotaudin aiheuttamiin kohtukuolemiin

Yksi suomalaisen tautiperimän paljon murhetta ja kärsimystä aiheuttava sairaus on letaali synnynnäinen kontraktuuraoireyhtymä (LCCS1) eli niin sanottu Hervan tauti. Se on sikiön kuolemaan johtava liikehermotauti, missä sairaana kehittyvän lapsen liikkumattomuus havaitaan yleensä keskiraskauden aikana, jonka jälkeen odottava äiti joutuu synnyttämään kuolleen lapsensa. Voi hyvinkin käydä niin, ettei sikiön kuolemaa aiheuttanutta virhettä diagnosoida ensimmäisellä kerralla ja lapsensa menettäneitä vanhempia kannustetaan yrittämään uudestaan, jolloin edessä on 25 prosentin todennäköisyydellä sama kuolemaan johtava raskaus.

LCCS1-taudin aiheuttava geenivirhe julkaistiin jo vuonna 2008, mutta vieläkään ei tiedetä tarkkaa syytä, minkä takia kehittyvä lapsi kuolee kohtuun. Uskon että tilanne vihdoin muuttuu, kunhan pääsemme analysoimaan vastikään luomaamme LCCS1-hiirimallia, joka matkii täysin ihmisen taudin aiheuttavaa perimän virhettä ja täten matkii täydellisesti virheellisen perimän ihmiselle aiheuttamaa tautia. Näin meillä on viimein mahdollisuus selvittää tautimallista eristettyjen solujen, kudosten ja elinten yksityiskohtaisella tarkastelun avulla tarkka syy siihen, mikä aiheuttaa tautimutaation perineiden lasten kohtukuolemat.

Vastaavanlaisia ei-hoidettavissa olevia sairauksia on lukematon määrä, varsinkin, kun mukaan lasketaan syntymekanismeiltaan paljon monimutkaisemmat taudit, kuten monet neurologiset sairaudet ja ne syöpätyypit, joiden ennuste on edelleen erittäin huono.

Hoitomenetelmät kelpaavat, eläinkokeet eivät

Useimmat eläinkokeita vastustavat henkilöt ja tahot hyväksyvät mielihyvin olemassa olevien hoitomenetelmien hyödyntämisen, vaikka niiden kehittämiseen olisi aikanaan käytetty eläinkokeita. Sen sijaan he eivät hyväksy sitä, että eläimillä edelleen tehdään kokeita, joilla pyritään saavuttamaan uusia, hintatasoltaan kaikille mahdollisia diagnostisia menetelmiä tai kehittämään hoitomuotoja niille potilaille, joille vielä nyt ei ole tarjolla toivoa.

Tämä tuntuu erityisen kummalliselta tänä Covid-19-pandemian aikana, jolloin eläinkokeisiin nojaavaa rokotetta odotetaan lähes henkeä pidätellen, ja yhteiskuntien tasoilla on tehty kovia, kaikkein heikoimpien yksilöiden elämää suojaamaan pyrkiviä ratkaisuja, joiden pitkäaikaisvaikutuksia jäämme vain odottelemaan.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Puheen havaitseminen on moniaistista: kuuloaistin lisäksi puhetta havaitaan myös kasvojen puheliikkeitä seuraamalla. Kasvomaski estää puheliikkeiden näkemisen, mikä vaikeuttaa kommunikaatiota – nähdyn puheen puuttumista kannattaa korvata nyt koronapandemian aikana muilla puheviestintää tukevilla tavoilla.

Kasvoilta nähtävien puheliikkeiden seuraamisen (huuliltalukeminen tai huulioluku) merkitystä on totuttu korostamaan erityisesti ikäihmisillä ja silloin, kun kuulo on alentunut. Tällöin kehotetaan seuraamaan keskustelukumppanin puheliikkeitä erityisen tarkkaan.

Kuitenkin nähdyn puheen seuraaminen on tärkeä osa puheen havaitsemista myös normaalikuuloisille ihmisille, vaikka harva meistä ymmärtää puhetta pelkän huulioluvun perusteella. Puheen näkemisen merkitys korostuu puheen kehityksen aikana  lapsilla ja vierasta kieltä opeteltaessa. Erityisesti puheliikkeiden näkeminen auttaa puheen ymmärtämistä tilanteissa, joissa on taustahälyä.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että kasvojen puheliikkeitä seuraamalla pystymme ymmärtämään huomattavasti hiljaisempaa puhetta kuin pelkästään silloin, kun ainoastaan kuulemme puheen. Suun liikkeiden lisäksi myös pään luonnollisten, puhetta myötäilevien liikkeiden seuraaminen tukee puheen havaitsemista.

Puheliikkeiden näkemisen vaikutusta puheen havaitsemiseen on tutkittu paljon myös niin kutsutun McGurk-illuusion avulla. Alkuperäisessä koeasetelmassa koehenkilöt kuulevat tavun /ba/, mutta näkevät samanaikaisesti puhujan sanovan videolla tavun /ga/. Tämän seurauksena useiden koehenkilöiden kuulohavainto muuttuu nähdyn puheen vaikutuksesta kokonaan, ja he raportoivat kuulevansa /da/ (voit kokeilla itse täällä).

Puheen kuulemisen ja näkemisen vahva yhteys näkyy myös aivotoiminnassa.  Tutkimuksissa on havaittu, että jopa täysin äänettömien puheliikkeiden seuraaminen aktivoi kuuloaivokuorta. Myös puheen tuottamiseen liittyvä motorinen järjestelmä aktivoituu puheliikkeiden näkemisen aikana. Kasvoilla näkyvä puheliike tapahtuu usein ennen kuin puhe kuullaan, ja tämä  ennakointi vahvistaa puhehavaintoa.

Näiden tutkimuslöydösten valossa on helppo ymmärtää, miksi nyt koemme keskustelun kasvomaskin kanssa hankalaksi.

Puheliikkeiden piiloutuminen kasvomaskin alle muuttaa kommunikaatiotilannetta

Kasvomaskien käytön myötä olemme tulleet tietoisemmiksi puheen näkemiseen liittyvien vihjeiden merkityksestä kommunikaatiotilanteissa. Erityisesti henkilöt, joilla on puheen, kielen ja kommunikoinnin vaikeuksia ovat nyt haastavan tilanteen edessä. Silloin, kun suun alueen näkeminen on erityisen tärkeää, etävastaanotto saattaa olla parempi vaihtoehto kuin tapaaminen kasvokkain kasvomaskin kanssa. Mikäli kommunikaatiokumppanilla on vaikeuksia ymmärtää kuulla tai ymmärtää, viestin voi kirjoittaa vaikka älypuhelimen näyttöön.

Erityisryhmien lisäksi myös tavanomaisissa päivittäisissä keskustelutilanteissa kaikkien meidän on hyödyllistä miettiä, miten kasvomaskin vaikutus kannattaa huomioida. Keskustelutilanteissa kannattaa tehdä kuultu puhe mahdollisimman helpoksi seurata ja hyödyntää muita puheen havaitsemista helpottavia keinoja.

Tosiasia kun on, että kasvomaskin käyttö on nyt välttämätöntä itsemme ja toistemme suojaamiseksi.

Näin selviät maskin kanssa – selkeytä puhetta ja hyödynnä elekieltä:

• Selkeytä puhetta: hidastamalla puhenopeutta sekä lisäämällä puheen voimakkuutta ja sävelkulkua kuulijan on helpompi seurata puhetta, kun sana- ja lauserajat erottuvat selvemmin.
• Vältä taustahälyä: puheen erottelu on hälyssä haastavaa, kun emme saa puheliikkeiden näkemisestä tukea puheen havaitsemiselle.
• Varmista keskustelukumppanin huomio: tarkkaavuuden suuntaaminen helpottaa sekä kuulemista että vihjeiden seuraamista.
• Kiinnitä huomiota asentoon: vastatusten keskusteltaessa pystyy seuraamaan kaikkia kommunikaatiokumppanin viestinnällisiä vihjeitä.
• Hyödynnä elekieltä: puhujan pään ja kehon liikkeet myötäilevät puhetta, ja niiden seuraaminen auttaa puheen havaitsemisessa.
• Kulmakarvojen asennosta sen näkee: kulmakarvojen liikkeestä voi muun muassa päätellä, onko kyseessä kysymys ja minkälainen puhujan tunnetila on.
• Muista katsekontakti: katse silmiin vahvistaa vuorovaikutusta – vanhan kansanviisauden mukaan hymykin on aidompi, mikäli se ulottuu silmiin saakka.

Suunnataan siis katseemme kohti kasvojen yläosaa ja eleitä – sekä tulevaa. Kasvomaskin käyttö ei tule jatkumaan ikuisesti, mutta sen käyttö tässä ja nyt on tärkeää, koska se suojaa meitä ja läheisiämme.

Satu Saalasti
Logopedian yliopistonlehtori, FT, joka tutkii puheen näkemiseen liittyviä ilmiöitä

Lääketieteellinen tiedekunta tarjoaa 2–3-vuotista lisäkoulutusta erikoislääkäreille yliopistosairaaloissa lähes 50 eri suppealla alalla. Osa näistä aloista on valtakunnallisestikin katsottuna erittäin pieniä, ja koulutuksen saaneita lääkäreitä voi olla yhden käden sormilla laskettava määrä koko Suomessa. Koulutukseen pääsy on pääsääntöisesti hyvin kilpailtua, ja toisin kuin monissa muissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa, lisäkoulutus voi siirtyä verrattain myöhäiseen uran vaiheeseen koulutuspaikkojen rajallisuuden ja tiukkojen pääsyvaatimusten vuoksi. Jokaiselle suppealle alalle on nimetty koulutusvastaava, joka päättää koulutukseen otettavista. Iso osa erikoislääkäreistä tekee lisäkoulutuksen sijaisuuksissa ilman varsinaista koulutusvirkaa.

Kanadassa lisäkoulutus (eli fellowship) on tavallinen siirtymävaihe erikoislääkärikoulutuksen ja itsenäisen erikoislääkärin työn siirtymävaiheessa, ja se voi olla 1–3-vuotinen. Fellowshipit ovat avoimia myös esimerkiksi suomalaisen erikoislääkärikoulutuksen tehneille. Fellowship-haku on vuosittainen, ja siihen kuuluvat motivaatiokirje, professoreiden ja ylilääkäreiden suosituskirjeet, CV, englannin kielikoe ja haastattelu. Fellowshipin ensimmäiset kaksi kuukautta ovat ns. pre-entry assessment (PEAP) jaksoa. Tämän aikana fellow työskentelee jatkuvasti seniorilääkärin kanssa, joka antaa päivittäisen suullisen ja kirjallisen palautteen. Jakson lopussa arvioidaan, onko fellow:lla riittävät tiedot ja taidot aloittaa varsinainen fellowship. Fellowship-jaksoihin kuuluu kliinisen työn ohella erikoistuvien lääkäreiden opetusta ja tietty määrä ”non-clinical”-työtä, jonka aikana on tarkoitus tehdä klinikalle tutkimusprojektia. Kliinisen työn järjestelyt vaihtelevat erikoisaloittain, mutta pääsääntöisesti fellow tekee ainakin kaksi päivää viikossa varsinaista koulutusta, jolloin hän työskentelee seniorilääkärin kanssa.

Kanadalaisen fellowshipin etuina suomalaiseen lisäkoulutusjärjestelmään verrattuna ovat selkeät valintakriteerit, koulutuksen suunnitelmallisuus, selkeät osaamisperusteiset vaatimukset ja urapolut, jotka aukeavat koulutuksen myötä. Monet Suomessa lisäkoulutukseen kuuluvat alat kuuluvat Kanadassa jo varsinaiseen erikoistumiskoulutukseen, ja fellowshipit tuovat tähän vielä lisäosaamista. Työmahdollisuudet ovat laajat Suomeen verrattuna, ja työnantajat joutuvat jopa kilpailemaan parhaista työntekijöistä. Koulutusjärjestelmää on pidetty myös raskaana, huonosti palkattuna ja esimerkiksi perheen perustaminen koulutuksen aikana on hankalaa. Toisaalta tietynlainen putkessa eteneminen mahdollistaa sen, että suppean alan erikoislääkäriksi voi valmistua huomattavasti nuorempana kuin Suomessa. Pidempi työura erikoislääkärinä ja huomattavasti parempi palkkaus kompensoivat raskasta erikoistumisaikaa.

Kanadassa on otettu 2010-luvulla käyttöön ns. CANMEDS-periaatteet lääkärikoulutuksessa perustasolta erikoislääkäritasolle. Näissä korostuu lääkärin monipuolinen rooli, jonka ytimessä on lääketieteen asiantuntijuus, mutta myös kommunikointi, yhteistyö, johtajuus, terveyden edistäminen, akateemisuus ja opettaminen kuuluvat tärkeinä osina jokaisen lääkärin ammattitaitoon. Koulutuksessa kiinnitetään paljon käytännön huomiota kaikkien näiden roolien kehittymiseen, ja opiskelu-, erikoistumis- ja työpaikkavalinnoissa arvioidaan lääkäriä näiden roolien puitteissa. Akateemisissa sairaaloissa ei ole virkoja, jotka takaavat varman työpaikan loppuelämäksi, vaan lääkärit arvioidaan säännöllisesti mm. CANMEDS-periaatteita hyödyntäen ulkopuolisten puolueettomien tahojen toimesta.

Suomen erikoislääkärikoulutus uudistuu, ja tämä pitäisi ulottaa myös suppeiden alojen lisäkoulutuksiin. Olisi tärkeä saada lääkäreiden koulutus- ja sitä kautta urapolut yhtenäisiksi, sujuviksi sekä osaamisperusteisiksi. CANMEDS-ajattelun tapaan koulutuksen olisi tärkeää tukea monipuolista lääkärin roolin kehittymistä, ja koulutuksen suuntautumisessa olisi tärkeää, että jokainen voisi tuoda omat henkilökohtaiset vahvuutensa esiin.

Miten pienessä maassa, jossa isoinkin yliopistosairaala on maailman mittakaavassa vain keskikokoinen, voisi käytännössä uudistaa koulutuskäytäntöjä pienillä suppeilla aloilla? Tarve lisäkoulutukseen voi olla koko maassa hyvinkin pientä, ja näillä aloilla on vaikea luoda systemaattisia koulutusputkia. Haastattelemani suppeiden erikoisalojen koulutettavat kertoivat olevansa tyytyväisiä työn sisältöön. Moni koki sopeutuneensa hyvin suomalaiseen järjestelmään, jossa paikat ovat hyvin kilpailtuja ja monet koulutettavat olivat tehneet jo pitkän työuran ennen suppean alan koulutusta. Lähes kaikki olivat perheellisiä ja tohtorikoulutettuja. Monet olivat työskennelleet ulkomailla tutkimus- tai lääkäritehtävissä ennen suppean alan koulutuksen aloittamista, ja osalla oli jo omia aktiivisia tutkimusryhmiä. Osalla koulutus saattoi olla hyvinkin pätkittäistä ja sisältää säännöllisiä itsestä riippumattomia taukoja. Myös koulutuksen sisältö saattoi olla vaihtelevaa, ja koulutus oli pääsääntöisesti aika- eikä osaamisperusteista. Yhteenvetona voi todeta, että suomalainen järjestelmä vaikuttaa joustavalta ja mahdollistaa monenlaisen tekemisen, mutta samalla järjestelmä antaa tilaa sattumanvaraisuudelle eikä ole aina tasa-arvoinen tai yhdenmukainen. Jatkossa tärkeä tavoite olisi pidentää suppeiden alojen erikoislääkäreiden työuria ja tarjota ”putkikoulutusta”.

Olisiko mahdollista muodostaa yhteisiä pohjoismaisia tai jopa eurooppalaisia erikoislääkäreiden lisäkoulutusjärjestelmiä, joilla varmistettaisiin pienten alojen koulutuksen tasalaatuinen toteutuminen? Samalla nämä voisivat toimia porttina kansainväliseen erikoislääkärin uraan Euroopan sisällä. Kansallisissa koulutuksissa pysyttäytymistä voi perustella mm. kielimuurilla, ja totta on, että lääkärinä toimiminen edellyttää hyvää kielitaitoa. Myös maiden väliset lääkäreiden peruskoulutuksen ja hoitokäytäntöjen erot voivat osaltaan estää kansainvälisyyden toteutumista. Eurooppalaiset suppeiden erikoisalojen tentit ovat yritys yhdenmukaistaa alojen tietotasoa. Olisiko Euroopan isoissa yliopistosairaaloissa mahdollista järjestää 1–2 vuoden englanninkielisiä suppeiden alojen fellowshipejä, joiden aikana järjestettäisiin myös intensiivistä kielikoulutusta? Lisäksi rahoitusta pitäisi lisätä kansainvälisten säännöllisten koulutus- ja työvaihtoa edistävien klinikkakokousten järjestämiselle. Monipuolinen kansainvälinen työyhteisö on tulevaisuuden kilpailukykyä sekä suuri etu työyhteisöillemme.

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tutkija, joka työskenteli post doc -vaiheen aikana Ottawassa, Kanadassa.