Viikon juttu

“Houston, we have a problem.” Ei, emme ole menossa kuuhun. Olemme jo käyneet siellä. Kyse on jostakin aivan muusta. Suurehkosta monitieteisestä julkisrahoitteisesta yliopistosta pohjoisessa Euroopassa, joka haluaisi olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Koko maailmassa.

Nuoren tutkijan uran tukeminen

Vuoden 2018 alussa lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä ideoi keinon kannustaa nuoria tutkijoita heidän uransa vaikeimmassa vaiheessa – itsenäistymisessä. Käynnistimme apurahahakuprosessin, joka saatiin päätökseen syksyllä 2018. Hakukriteerit olivat tiukat, hakijoiden piti täyttää European Research Councilin (ERC) starting grant -hakukriteerit. Tämä tarkoittaa sitä, että hakijan täytyy olla jo oman linjansa luonut tutkija, jolla on mielellään useampi julkaisu, jossa ei ole mukana väitöskirjan ohjaajaa, ja väitöksestä ei saa olla aikaa enempää kuin seitsemän vuotta. Niin, luitte oikein. Julkistimme tiedekunnan tutkijoille apurahan, jota haetaan, jotta voisi hakea apurahaa.

Hakemusten korkea taso yllätti positiivisesti

Ennen haun avaamista hieman jännitti, kuinka hyvin tiedekuntamme riveistä löytyisi näitä menestyneitä, tiukat kriteerit täyttäviä nuoria tutkijoita. Hakemuksia saatiin kuitenkin reilusti, peräti 44. Osa hakijoista oli vielä ulkomaan komennuksella, osa oli jo perustanut oman ryhmän, mutta valtaosa vielä siirtymävaiheessa postdoc-ryhmästä kohti omaa hanketta. Johtoryhmä päätti rahoittaa kymmenen parasta tutkijaa. Kukin valituista sai 150 000 euron apurahan käytettäväksi oman, itsenäisen ryhmän perustamiseen ja ERC-hakemukseen valmistautumiseen.  Jokainen saapunut hakemus oli korkeatasoinen, jonka vuoksi rajanveto rahoitettavien ja rahoituksen ulkopuolelle jääneiden välillä oli hiuksenhieno.

Viimeinkin – henkilökohtainen palaute apurahahakemuksesta

Kuten aina, hakemuksista löytyi pieniä puutteita. Itse olen aina haaveillut mahdollisuudesta antaa apurahahakemuksista henkilökohtaista palautetta; toimiessani erinäisissä säätiöissä asiantuntijana oli välillä turhauttavaa lukea vuodesta toiseen hakemuksia, joissa toistuu samat pikkuvirheet tai epäjohdonmukaisuudet. Hakijoiden pieni määrä avasi minun urallani ensimmäisen kerran mahdollisuuden antaa hakijoille palautetta. Lähetin sähköpostia niille tutkijoille, jotka jäivät tällä kertaa rahoituksen ulkopuolelle. Muutama kymmenen vastasi välittömästi. Sovimme jokaisen kanssa lyhyen keskustelun.

Sanomattakin lienee selvää, että keuhkolääkäritaustaisen tutkimusvaradekaanin tieteellinen ymmärrys laitettiin koetukselle tällä kierroksella. Keskustelut olivat monella tapaa silmiä avaavia.  Osalle hakijoista tuli yllätyksenä, että apurahahakemuksessa tutkimusaihe tulee avata lähes maallikkotasolle. Vaikka pyrin rajaamaan palautteeni ainoastaan hakemukseen ja sen sisältöön, osa keskusteluista vetosi voimakkaasti myös tunteisiin.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, että tutkijoilla oli runsaasti itsenäistymiseen liittyviä ongelmia. Usein nousi esille, ettei nykyinen ryhmänjohtaja katso hyvällä oman tutkimuslinjan eriyttämistä, sillä siihen käytetty työaika on pois oman ryhmän töiden edistämisestä. Oman tutkimuksen tekeminen vaikeutuu, jos siihen ei saa käyttää työaikaa tai yliopiston tiloja ja resursseja. Liikkumavaraa ja vapautta tarvittaisiin siis lisää – rahoituksen lisäksi.

Mitä itsenäistyminen on?

Kuinka vakavasti meidän vastuulliset tutkijamme ovat sitoutuneet kannustamaan nuoria tutkijoita itsenäiselle tutkijanuralle? Kuinka nuorten tutkijoiden itsenäistymistä yliopiston sisällä voisi harmonisoida? On tietysti ymmärrettävää, että kilpailu on kovaa. Tiedekunnan vastuulliset tutkijat joutuvat – etenkin jos heillä on määräaikainen apulaisprofessuuri – hyvin nopeasti antamaan vahvat näytöt jatkuvuuden takaamiseksi. Se ei tue uraportaalla vielä nuorempien tutkijoiden itsenäistymistä.

Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tukemaan varhaisen uravaiheen tutkijoita, eikä asettaa heitä kilpailuasemaan oman ryhmänjohtajansa kanssa. Apulaisprofessorin arviointikriteereihin tulisi lisätä se, kuinka monta uutta ryhmänjohtajaa (ohjattujen väitöskirjojen lisäksi) arvioitava on saattanut maailmalle. Tämä tulisi myös huomioida arvioinneissa.

Samaten olisi tärkeää viestiä jo vakiintuneille tutkimusryhmien johtajille, ettei nuoren tutkijan itsenäistyminen ole keneltäkään pois, vaan nimenomaan meriitti. Vapaus tehdä tutkimusta valtavirran ohi on yliopiston etuoikeus ja siihenkin pitäisi uhrata resursseja. Ehkä olisi aika yhdessä määritellä, mitä itsenäistyminen tutkijanuralla tarkalleen tarkoittaa ja osoittaa siihen nykyistä enemmän resursseja. Oikea askel tähän suuntaan olisi yhdenmukaistaa vastuullisten tutkijoiden aseman myöntämiskriteerit siten, että ne olisivat samat kaikissa tiedekunnissa. Tutkimusryhmät ovat yhä useammin verkostoja fyysisten yksiköiden sijaan. Tutkijan Itsenäisyys ei enää vaadi edes omien tilojen tai massiivisten rahoitusten hallintaa.

Ensiaskeleet tällä tiellä on otettu. Matka kuuhun voi alkaa. Asenteen ja kannustinten muutos voi johtaa siihen, että kipuamme sinne viidenkymmenen parhaan joukkoon. Nuorten, itsenäisten tutkijoiden tekemällä vapaalla tieteellä.

 

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, professori
Helsingin yliopisto

 

Marraskuussa 2018 kiinalainen tutkija He Jiankui ilmoitti, että maailman ensimmäiset geenimuutellut ihmiset ovat syntyneet. Hänen johtamassaan kokeessa muokattiin tiettävästi ihmisalkioiden perimän CCR5-geenejä niin, että tehdyt muutokset myös periytyvät. Koko muokkausprosessin ajatellaan olleen lääketieteellisesti turha ja siinä otettiin tarpeettomia riskejä, eikä toimittu ”informed consent” -protokollan mukaan, potilaiden tai tutkittavien oikeuksia kunnioittaen. Päätutkija He on nyt ilmeisesti joutunut melkoisiin vaikeuksiin puuhastelunsa vuoksi, joskin varmoja tietoja asiasta on niukalti. Joka tapauksessa, tästä ylivoimaisen enemmistön mielestä liian aikaisin tehdystä kokeesta on kansainvälisestikin kirjoitettu paljon, sillä perinnöllisen geenimuokkauksen etiikka ei ole yksinkertaista ja sen pohdinta jatkuu.

Suurimmalla osalla kehittyneistä maista on lainsäädäntö, joka kieltää perinnöllisten muutosten tekemisen ihmisille, ja toisissa maissa myös potentiaalisesti perinnölliset muutokset on kielletty vaikka ne tehtäisiin vain soluissa tutkimusmaljalla, ilman tarkoitusta yksilön luomiseen. Ainoa tuntemani poikkeus on perinnöllisiin mitokondriotauteihin kehitetty hoito, jossa luovuttajalta saaduissa mitokondrioissa siirtyy myös niiden oma, perinnöllinen mtDNA. Tämä hoito on sallittua Britanniassa, jossa parlamentti on sen erikseen hyväksynyt vuonna 2015. Hoidon kehittämiseen kului vuosia, josta lakitekninen käsittely ja hyväksyminen ei ollut vähäinen osa. Ensimmäiset luvat tarkkaan valittujen potilaiden hoitoon myönnettiin 2018, mutta näistä luvallisista hoidoista ei tiettävästi ole vielä syntynyt lapsia.

Perinnöllisten muutosten kieltämiseksi tai sallimiseksi on useita erilaisia argumentteja. Osa perusteluista on teknisiä ja/tai luonnontieteellisiä, mutta suuri osa niistä on yhteiskunnallisia, taloudellisia tai etiikkaan liittyviä. Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että uudet tekniikat ovat riskialttiita, eikä niitä pitäisi käyttää ennen kuin riittävä varmuus on saavutettu. Riskien suuruuden arviointi ja varsinkin hyväksyttävän riskin määritteleminen on kuitenkin hyvin vaihtelevaa. Sama riski kun voi tuntua toisista pieneltä ja toisista ei.

Yhteiskunnalliset tutkimukset puhuvat varovasti sen puolesta, että riittävän turvalliset perinnölliset muutokset voisivat olla hyväksyttäviä, mikäli ne tehdään jonkin vakavan sairauden parantamiseksi. Näin ajattelee noin kaksi kolmasosaa ihmisistä ja biolääketieteen etiikkaa pohtivat komiteat USA:ssa ja Euroopassa. Tämä kuulostaa järkevältä, sillä on vaikea kuvitella, että vanhemmat haluaisivat ottaa riskin sairaan lapsen syntymästä, jos se voitaisiin turvallisesti välttää. Rajanveto vakavan ja ei-vakavan sairauden välillä on kuitenkin hyvin hankalaa, ja sen epämääräisyyden vuoksi vastustajien mielestä voisi olla helpompaa kieltää kaikki perinnöllinen muuntelu.

Hypoteettiset kaltevan pinnan argumentit eivät yleensä ole kovin vahvoja, mutta todellinen ongelma on, että geenimuuntelun sääntelyyn ei tällä hetkellä ole olemassa käytännön toimijaa tai viranomaista. WHO on par’aikaa asettamassa työryhmää globaalien ohjeiden luomiseksi, joten selkeämpään sääntelyyn on odotettavissa apua.

Toinen yleinen argumentti on se, että perinnöllinen geenimuuntelu lisää yksilöiden välistä eriarvoisuutta. Onkin todennäköistä, että perinnöllistä muuntelua käytettäisiin ensin rikkaissa maissa tai rikkaammille kansalaisille. Uhkakuva on, että maapallon ihmiset jakautuisivat näin vähitellen geneettisesti eriarvoiseen asemaan. Riski lienee todellinen, mutta nähdäkseni sen vaikutus ei toteutuessaankaan olisi kovin merkittävä, ainakaan hyvin pitkään aikaan. Emme osaa muokata ihmisistä älykkäämpiä tai kauniimpia ja jo kasvibiologiasta tiedämme, että tällaisten monitekijäisten ilmiasujen geneettinen kehittäminen on hyvin vaikeaa.

Yksittäisten tautivirheidenkin korjaamisen saatavuus toki asettaisi perheet eriarvoiseen asemaan, mutta en näe, että tämä eroaisi terveydenhuollon eriarvoisuudesta eri maissa jo tällä hetkellä. Nykyisinkin on mahdollista tarjota alkiodiagnostiikkaa ja -valintaa tai muita vaativia hoitoja lähinnä länsimaissa. Lisäksi ihmissukupolvien kehittyminen vie niin pitkän ajan, että pidän kulttuurista evoluutiota, siis esimerkiksi koulutusmahdollisuuksia, paljon eriarvoistavampina kuin mahdollisia geneettisiä parannuksia. Täytyy myös muistaa, että hyvin moni perinnöllinen sairaus johtuu uusista mutaatioista, eikä niitä luonnollisesti voida korjata etukäteen.

Melko monet argumentit koskettelevat pohdintaa siitä, mikä on ihmisen paikka maailmassa. Tämä mielipide esitetään joskus muodossa: ”Ihmisen ei tulisi leikkiä Jumalaa”. Erilaisista sanamuodoista voidaan keskustella, mutta taustalla lienee tunne siitä, että asia on uusi, tuntematon loikkaus maaperälle, jolle emme ole aiemmin astuneet. Ihmiskuntahan on kautta aikojen tulkinnut hallitsemattomia luonnontapahtumia tai vaikka sairauksien syntyä eri jumaluuksien vastuualueelle kuuluviksi. Nykyisen modernin lääketieteen selitykset ovat kuitenkin paljastaneet tuhansittain syy-seuraussuhteita ja tarjonneet monia mahdollisuuksia vaikuttaa aiemmin tuntemattomiin mekanismeihin. Sattuman tai jonkin muun luonnonvoiman muokkaama asia on näin muuttunut ihmisen hallitsemaksi tai ainakin sen vaikutuspiiriin. Moni filosofia on sitä mieltä, että tiedon lisääntyessä passiivinen toimijuus ei ole enää eettisesti oikein, vaan ihmisen tulee päinvastoin käyttää älyään kärsimyksen vähentämiseksi.

Euroopan Neuvostossa hyväksytty ns. Oviedon sopimus, joka sisältää perinnöllisten muutosten kiellon, pohjaa ehkä sekulaarimpaan, mutta samankaltaiseen ajatukseen ihmisyyden mysteeristä. Sopimuksen taustalla on argumentti siitä, että ihmisarvo tai ihmisyys liittyy lajin geeniperimään, jota ei tämän vuoksi tule sorkkia. Biologisesti ajatellen tämä tuntuu hiukan kummalliselta, sillä ihmisen – kuten kaikkien muidenkin lajien- genomi muuttuu koko ajan. Tämä tapahtuma on lajin kannalta toki hidas, mutta jokainen yksilö on aina hiukan erilainen kuin vanhempansa. Mielestäni on jokseenkin mahdotonta määrittää, mikä voisi olla se ihmisyyteen liittyvä DNA- emäsjärjestys, jonka muokkaaminen olisi epäeettistä. Ihmisyyteen tai geenimuokkauksen luonnollisuuteen liittyvät argumentit voitaisiinkin ehkä pukea muotoon: ”Perinnöllisten muutosten tekeminen on kiellettyä, koska ne eivät tunnu oikealta.”

En halua vähätellä tai aliarvioida mahdollisen perinnöllisen geenimuuntelun herättämiä mielleyhtymiä tai mielipiteitä. Me tutkijat ja lääketiede toimimme yhteiskunnassa, jota säädellään yhdessä sovittujen sääntöjen mukaan, eikä erilaisissa ajatuksissa ole mitään kummallista. Varsinkin julkisella rahalla tehtävien asioiden olisi hyvä vastata kansalaisten mielipiteitä, ja niin kauan kuin perinnöllinen muokkaus tuntuu huonolta idealta enemmistön mielestä, siihen ei mielestäni tulisi lähteä. Toisaalta, mikäli saavutettavat hyödyt selvästi ylittävät riskit tai muut epämukavuudet, perinnöllisen muokkauksen kielto ei mielestäni ole vakuuttavasti perusteltavissa. Uusien asioiden opettelu ja hahmottaminen on vaikeaa, eikä geenimuokkaus ole tosiaankaan maailman yksinkertaisin asia ymmärtää. Meidän tutkijoiden tehtävä olisi jaksaa opettaa ja selittää, mitä asiat tarkoittavat – ja varsinkin, mitä ne eivät tarkoita.

Lopuksi: perinnöllinen geenimuokkaus on periaatteellisesti tärkeä keskusteluaihe, mutta näkemykseni on se, että se tulee käytännön lääketieteessä näkymään hyvin pienessä roolissa. Ihmisyys tai ihmisen perimä ei mielestäni ole sen vuoksi uhattuna ja aivan valtaosa geenimuokkauksista tai -siirroista tullaan todennäköisesti tekemään ei-periytyvässä muodossa, siis somaattisiin soluihin vielä vuosikymmeniä.

 

Korjaus: 18.2. Oviedon sopimus on Euroopan Neuvoston, ei EU:n biolääketiedesopimus.

Talidomidi sai myyntiluvan Saksassa 1954, mutta Suomessa onneksi vasta 1959. Alun perin lääke kehitettiin kouristusten estoon, mihin se ei kuitenkaan ollut kelvollinen. Sen sijaan se osoittautui tehokkaaksi pahoinvointilääkkeeksi ja sitä käytettiin myös raskauspahoinvointiin. Koska vielä 50-luvulla uskottiin, että lääkkeet eivät läpäise istukkaa, ei laajoja teratologisia eläinkokeita vaadittu ennen lääkkeen tuloa markkinoille. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että silloin tehdyissä kokeissa talidomidi oli aiheuttanut epämuodostumia sekä apinoissa että kaneissa, vaikka hiiren sikiöihin sillä ei ollut vaikutusta. Lääke tuli myyntiin 46 maassa ja aiheutti 1950-luvun puolesta välistä vuoteen 1962 kestäneen globaalin sikiökuolemien ja epämuodostuneiden lasten epidemian.

Talidomidille altistuneista sikiöistä suuri osa kuoli talidomidifetopatiaan. Sille tyypillisiä ovat sydän- ja lonkkaviat, epämuodostumat suolistossa ja munuaisisssa, raajojen ja aistinelinten kehityshäiriöt. Vaurioita löydettiin melkein kaikissa elimissä. Herkimmin lääkkeelle reagoivat sikiöt 5.-8.-raskausviikoilla. Hengissä selvinneet olivat joko lyhytraajaisia (hylje-epämuodostuma eli fokomelia) tai raajat puuttuivat kokonaan (amelia). Heilläkin oli runsaasti epämuodostumia sisäelimissä.

Yli 20000 lasta vammautui ja arviolta 80000 kuoli kohtuun. Suomalaiset olivat onnekkaita, koska lääkkeen myyntiluvan käsittely kesti vuoteen 1959 asti. Täällä se oli myynnissä vuoteen 1961. Suomessa syntyi näiden kolmen vuoden aikana noin 50 sairasta lasta, joiden äiti oli syönyt talidomidia raskauden aikana.

Vasta loppuvuonna 1961 (8 vuotta Saksan myyntiluvan myöntämisestä, sic!) julkaistiin ensimmäiset tieteelliset artikkelit siitä, että jotain on pielessä. Toisistaan riippumatta saksalainen pediatri Widukind Lenz ja australialainen gynekologi William McBride osoittivat raskauden aikaisen talidomidin käytön ja epämuodostumien välisen yhteyden. Jo aiemmin oli raportoitu fokomelian yleistyneen, mutta sitä ei osattu yhdistää talidomidin käyttöön.

Katastrofin kolmanneksi sankariksi nousi amerikkalainen FDA:n lääkäri Frances Kelsey. Hänen ansiostaan lääke ei saanut myyntilupaa USA:ssa – huolimatta ankarasta painostuksesta. Hän epäili lääkkeen turvallisuutta, koska se aiheutti osalle potilaista perifeeristä neuropatiaa. Tämän lisäksi hän esitti visionäärisen huolensa talidomidin mahdollisista sivuvaikutuksista raskauden aikana. Presidentti John F. Kennedy palkitsi Kelseyn talidomidikatastrofin estämisestä USA:ssa.

Talidomidin kehittänyt saksalainen lääketehdas Chemie-Grunenthal ei koskaan joutunut vastuuseen aiheuttamistaan kuolemista ja epämuodostumista. Oikeudessa yritystä oli puolustamassa 30 juristia. 18. joulukuuta 1970 päättyi 6 vuotta kestänyt oikeudenkäynti Chemie-Grunenthalia vastaan. Tuomarit julistivat yllättävän tuomionsa. Lääketehdas onkin syytön talidomidin aiheuttamiin epämuodostumiin ja lääketehdas sai täyden immuniteetin vastaisten syytösten varalle. Talidomidi-lasten perheet mykistyivät. Myöhemmin on saatu selville, että lääketehtaan edustajat tapasivat salaa seitsemän Saksan Liittotasavallan ministeriä ja sopivat oikeuden lopputuloksesta. Vaikka Chemie-Grunenthal lopetti talidomidin myynnin Euroopassa, sitä myytiin kehittyviin maihin. Uusi talidomidi-epidemia puhkesikin 1900-luvun lopulla Brasiliassa, jossa sitä käytettiin lepran hoitoon. Suomessa ja useissa muissa maissa talidomidin käyttö on taas sallittu syöpäpotilaiden pahoinvoinnin hoidossa, jos ehkäisy on varmistettu huolellisesti.

Talidomidin teratogeenisyyttä on tutkittu paljon. Mekanismi säilyi pitkään mysteerinä, mutta tällä vuosituhannella osoitettiin sen vaikuttavan BMP signalointiin, mikä säätelee ohjelmoitunutta solukuolemaa. Talidomidi aktivoi sitä ja seurauksena on ainakin verisuonten kasvun loppu. BMP signaalien aktivaatio eli solukuoleman laukaiseminen selittänee valtaosan talidomidin teratogeenisyydestä.

Tänä vuonna on kulunut 60 vuotta talidomidin myyntiluvan myöntämisestä Suomessa. Kauheassakin tarinassa on jotain oppimisen arvoista. Talidomidikatastrofi muutti lääkkeiden testauksen ja epämuodostumien tilastoinnin täysin. Epidemian jälkeen vaaditaan myyntiluvan saamiseksi lääkkeen teratogeenisyyden testausta useissa eri eläinlajeissa. Talidomidi on tähän mennessä todettu teratogeeniseksi apinoissa, kaneissa, vyötiäisissä, kynsisammakossa, hamsterissa, kanassa, kaloissa ja jopa bakteereissa. Panee miettimään, onko hiiri sittenkään yksittäinen poikkeus vai tulokset siivottuja. Skandaalin seurauksena Suomeen ja moneen muuhun maahan perustettiin epämuodostumarekisteri 1962, ja ne toimivat edelleen. Positiivinen seuraus lääketestauksen laadun parantumisesta ja epämuodostumien seurannasta on se, että yhtään talidomidin laajuista katastrofia ei ole enää nähty.

Hannu Sariola
Kehitysbiologian professori, ylilääkäri
Helsingin yliopisto ja HUSLAB

Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa toteutettiin keväällä 2018 opiskelu- ja hyvinvointitutkimus. Tutkimuksen vastausprosentti oli 53, ja siihen vastasivat opiskelijat kaikista seitsemästä koulutusohjelmasta.

Tutkimuksessa selvitimme, kuinka erilaiset opiskeluun ja opiskelemiseen liittyvät tekijät ovat yhteydessä opiskelijoiden hyvinvointiin, stressin kokemukseen ja opintojen sujuvuuteen. Pitkän tähtäimen tavoitteena on kehittää keinoja, joilla voimme edistää tiedekuntamme opiskelijoiden hyvinvointia ja opintoja. Tiedekuntamme kehittämä kysely on herättänyt kiinnostusta myös laajemmin Helsingin yliopistossa.

Kevään 2018 kyselyn tulosten perusteella selkeästi suurin osa tiedekuntamme opiskelijoista – yli 80 prosenttia – koki opintonsa merkityksellisiksi ja motivoiviksi. Yli 80 prosenttia vastanneista koki myös kuuluvansa yhteisöön, saavansa tukea opintoihinsa ja  elämänlaatunsa hyväksi. Viisi prosenttia vastanneista kertoi kokevansa elämänlaatunsa huonoksi tai erittäin huonoksi.

Opintojen kova tahti ja kliininen työ stressaavat – yhteisöllisyys tärkeää

Puolet opiskelijoista oli kuitenkin melko tai erittäin stressaantuneita. Opetuksen kuormitustekijöistä merkittävin oli opintojen tahti: useampi kuin kuusi kymmenestä koki kuormitusta melko usein, usein tai jatkuvasti. Tenttien uusiminen toisaalta kuormitti vain kymmenesosaa opiskelijoista.

Opintojen vaiheet vaikuttivat stressikokemukseen ja opintokuormitukseen. Lääketieteen opiskelijoilla opintojen kuormittavuus lisääntyi toisena lukuvuonna, jolloin erityisesti opintojen tahti oli kuormittavaa. Kliinisen työn kuormitus lisääntyi kolmantena vuonna ja nousi edelleen opintojen loppuvaiheessa.

Hammaslääketieteen opiskelijoiden stressin kokemus nousi neljäntenä opintovuonna samalla kun kliinisen työn kuormitus kohosi huippuunsa.

Psykologian opiskelijoilla opintojen tahti oli erityisen kuormittavaa kahtena ensimmäisenä vuonna, kun taas maisterivaiheessa gradun aiheuttama kuormitus lisääntyi. Logopedian opiskelijoiden stressin kokemus oli korkeimmillaan toisena vuonna. Muista koulutusohjelmista poiketen erityisesti kirjalliset tehtävät kuormittivat logopedian kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoita.

Kaksivuotisessa Transmed-koulutusohjelmassa gradun kuormitus lisääntyi toisena vuonna, ensimmäisenä vuonna opintojen tahti ja tilasto-opinnot korostuivat.

Opintokuormituksen lisäksi opiskelijoiden kokema sosiaalinen eristyneisyys oli merkittävästi yhteydessä heidän hyvinvointiinsa. Sosiaalinen tuki vaihteli jonkin verran koulutusohjelmittain: tuki oli suurin logopedian koulutusohjelmassa, jossa vuosikurssit ovat kooltaan pieniä, ja matalin lääketieteen koulutusohjelman suomenkielisellä linjalla, jossa vuosikurssit ovat suuria. Erot koulutusohjelmien sisällä (opintovuosittain) olivat kuitenkin melko laajat.

Tällä hetkellä ei ole tietoa siitä, kuinka paljon stressin ja sosiaalisen tuen kokemuksen eroihin vuosikurssien välillä vaikuttavat vuosikursseihin ryhminä liittyvät tekijät. Tätä voidaan arvioida v. 2019 jatkokyselyssä.

Kyselyn tulokset otetaan tiedekunnassa vakavasti – toimiin on jo ryhdytty

Tulosten perusteella on kuitenkin jo nyt selvää, että opiskelijoiden hyvinvointia tulee seurata ja jatkossakin pyrkiä tunnistamaan erityiset, tiettyihin opintovaiheisiin liittyvät runsasta kuormitusta aiheuttavat tekijät.

Kevään 2018 kyselyn tulokset on käyty läpi kaikkien koulutusohjelmien johtoryhmissä sekä erilaisissa opettajien ja opiskelijoiden aamukahvi- ja muissa tilaisuuksissa. On tärkeää, että koulutusohjelmien johtajilla ja johtoryhmillä on käytössään riittävästi tietoa tehdessään opintosuunnitelmia. Osaltaan tietoa voidaan kerätä myös yliopiston järjestelmistä ja tunnistaa sellaiset opiskelijat, jotka jostain syystä jäävät opinnoissaan muista jälkeen ja voivat hyötyä henkilökohtaisesta opintosuunnitelmasta ja muusta lisätuesta.

Opintopsykologiresursointia on parannettu tiedekunnassamme, ja toimiva opettajatuutori-järjestelmä on yksi hyvä mahdollisuus parantaa opiskelijoiden sosiaalista tukea. Myös opiskelutaitoja tukeva HowULearn -kysely palautteineen antaa välineitä opiskelutaitojen kehittämiseen ja siten osaltaan auttaa opiskelijaa opintoihin liittyvässä elämänhallinnassa.

Stressinhallintataidot ovat tarpeen terveydenhuollon ammattilaisille

Tulevat terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat vääjäämättä työssään erilaisia tilanteita, jotka edellyttävät hyvää paineensieto- ja toimintakykyä. Opetuksessa tämä voidaan huomioida luomalla mahdollisuuksia, joissa uusia taitoja voidaan aluksi kokeilla turvallisissa olosuhteissa, esimerkiksi erilaisissa taitopajoissa tai simulaatioharjoituksissa.

Pilottitutkimustemme perusteella tiedämme myös, että opiskelijan persoonallisuus vaikuttaa merkittävästi hänen taipumukseensa kokea stressiä. Stressinhallintaa voi kuitenkin oppia. Toukokuun valinnaisissa opinnoissa on valittavana stressinhallintakurssi, joka on suunnattu erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoille.

Lisäksi tänä lukuvuonna tiedekunnassamme kokeillaan ja tutkitaan tietoisuustaitoihin pohjautuvaa ryhmämuotoista kurssia ja verkkopohjaista menetelmää. Näistä saatavia kokemuksia voidaan jatkossakin hyödyntää, kun opetetaan terveydenhuollon ammattilaisille stressinsäätelyä ja kykyä huolehtia itsestään.

Tiina Paunio
Professori, opetuksesta vastaava varadekaani
Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta

Opiskelu- ja hyvinvointitutkimuksen työryhmä (LTDK): varadekaani Tiina Paunio, professori Marko Elovainio, pedagoginen yliopistonlehtorit Eeva Pyörälä, pedagoginen yliopistonlehtori Saara Repo, yliopistonlehtori Jussi Saarinen, tutkimussihteeri Tiina Härkönen

Kansainvälisen kokemuksen tiedetään olevan tärkeää sekä eliittitutkijoiden menestykselle että tutkijan kotimaan ja kohdemaan tieteelle. Vuosina 1901 – 2016 Nobelin palkinnon voittajista 23 prosenttia teki palkintoon johtaneen työnsä ulkomailla. Mutta vaikuttaako kansainvälinen kokemus myös tavallisten tutkijoiden urakehitykseen?

Hiljattain julkistetussa retrospektiivisessä analyysissä (Petersen AM), jossa verrattiin ulkomailla käyneiden fyysikoiden tieteellisiä saavutuksia kotimaahan jääneiden tutkijoiden saavutuksiin, ensin mainitut saavuttivat enemmän siteerauksia (ns. citation impact), tutkivat laajempialaisia aiheita ja tekivät enemmän kansainvälistä yhteistyötä.  Keskimääräistä vähemmän siteeratut tutkijat hyötyivät eniten ulkomaisesta kokemuksesta.

Jos tuloksen voi yleistää muihin tieteenaloihin, myös meillä kahta uraa tekevillä tutkijalääkäreillä on mahdollisuus saada henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi konkreettista ammatillista hyötyä ulkomaille muutosta.

“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.” -Feynman RP

Tutkija on utelias ja sen vuoksi ajoittainen maiseman vaihto on luontevaa. Käytännössä kuitenkin tutkijan ulkomaille muutto on työlästä. Voin vain unelmoida yritysten ulkomaankomennuksista, joissa työnantaja huolehtii muuton, vuokraa asunnon ja auttaa muissakin käytännön asioissa. Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita sen rinnalla, millainen rikkaus on saada asua uudessa kulttuurissa, parantaa kielitaitoaan, työskennellä monikulttuurisissa työyhteisöissä ja nähdä tiede uudesta näkökulmasta. Parhaimmillaan kokemuksen voi jakaa perheen kanssa – omalla kohdallani puolisoni on saanut arvokkaan kokemuksen anestesialääkärinä työskentelystä kanadalaisessa järjestelmässä ja neljä lastani ovat oppineet uuden kielen, kulttuurin, saaneet uusia ystäviä ja harrastuksia.

Ammatillinen puoli on ollut antoisaa ja olen saanut aivan uuden näkökulman translationaaliseen tieteeseen. Työskentelen sairaalan yhteyteen sijoittuvassa regeneratiivisen lääketieteen instituutissa, jossa pyritään edistämään ”from bench to bed” -ajattelua. Instituutilla on paljon ”core”-toimintoja ja hyvän rahoituksen sekä GMP-fasiliteettien ansiosta lupaavia hoitoja voidaan testataan samojen ryhmien toimesta faasi I – II kliinisissä tutkimuksissa omassa sairaalassa.

Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Moni suomalainen tutkija hakeutuu tekemään post-doc jaksoaan USA:n huippuyliopistoihin. Haastettelin kollegaani Vilhelmiina Parikkaa (post-doc Bostonin lastensairaala alkaen v. 2017), joka kertoi, että suurin anti on ollut nähdä, kuinka innostavaa ja isoa tutkimus voi olla. ”Ei niin, että ryhmät välttämättä olisivat isoja, mutta tutkimuskysymykset ovat rohkeita. Se kuuluu luennoilla täällä: jos lastenkirurgi pitää esitelmän Hirschprungin taudista, esitelmän lopuksi hän esittelee oman ryhmän uuden hoidon lupaavat tulokset. Eli ei näprätä pientä, vaan oikeasti viedään hoitoja eteenpäin”. Resurssit ovat hyvät: ”lastensairaala ei ole täällä vain sairaala, vaan sillä on kyljessään oma 12-kerroksinen tutkimusrakennus, joka on pelkästään labroille, ja paljon muutakin tutkimustilaa lähirakennuksissa”.

Huippuyliopistoissa kilpailu voi olla kovaa ja tavallinen 2-vuotinen post-doc jakso liian lyhyt saattamaan projekteja valmiiksi. Parhaimmillaan projekti on mahdollista viedä mukanaan kotimaahan ja perustaa sen ympärille oma tutkimusryhmä. Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Yksilön tasolla ulkomaankokemus on ollut pääsääntöisesti positiivinen kokemus, joka on ollut monesti myös tieteellisesti hedelmällinen ja edesauttanut yksilöiden myöhempää urakehitystä. Kysyin täkäläisiltä ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltani, miten he ovat kokeneet muuton ulkomaille. Hiljattain Kanadaan tullut ranskalainen lääkärikollegani oli erityisen otettu uramahdollisuuksista, joita täkäläiset yliopistosairaalat tarjoavat tutkijalääkäreille ja kertoi pohtivansa kokonaan uusiksi tulevaisuudensuunnitelmiaan. Saksassa ja Belgiassa väitöskirjansa tehneet kollegani pitivät suurena etuna kotimaahansa nähden translationaalista näkökulmaa, englanninkielistä esiintymiskokemusta ja tutkimusryhmien hyvää rahoitusta.

Oma pomoni (prof. B. Thébaud, neonatologian erikoislääkäri) lähti aikoinaan Pariisista post-dociksi Kanadaan saadakseen keskittyä tieteeseen ja kerätäkseen työkokemusta Euroopan ulkopuolelta. Post-doc antoi hänen uralleen uuden suunnan ja opetti reseptin menestyneelle tutkimuksen ja kliinisen työn yhdistämiselle: hyvä mentor-suhde, tutkimukselle varattu riittävä aika, tutkimuslaitoksen toimiva infrastruktuuri ja varhaisen uravaiheen rahoitus. Päätös Kanadaan jäämisestä oli lopulta selvä, kun uusi kotimaa mahdollisti tämän yhdistelmän ja antoi parhaat eväät menestykseen.

Omassa klinikassani Helsingin lastensairaalassa on perinteisesti arvostettu ulkomaista tutkijakokemusta. Yliopiston lastentautien alan professoreista 10/11 ja kliinisistä opettajista 2/5 on ollut tutkijana ulkomailla. Sairaalan lastenlääkäreistä ei ole virallisia tilastoja, mutta nopeasti laskettuna vähintään 20 viranhaltijalla on ulkomaista tutkimuskokemusta.

Kysyin muutamalta jo pitkälle urallaan ehtineeltä kollegaltani heidän post-doc-kokemuksista (mm. UCSF/San Francisco, Harvard/Boston) ja vastaukset olivat todella positiivisia. Post-doc oli ollut avartavaa ja tutkimustyön kannalta hedelmällistä aikaa.  ”Kuumat” jutut kuuli bussissa ja laitosmeetingeissä ennen kuin ne julkaistiin Cellissä, Sciencessa ja Naturessa. Omia julkaisujakin oli tullut Natureen ja parhaimmillaan kollegani julkaisu oli päässyt Cell-lehden kanteen. Osa oli ollut pienemmissä tutkimusryhmissä, tutkimus kliinisempää ja jaksoon oli liittynyt mahdollisuus osallistua kliiniseen työhön.

Kaikille ulkomaan tutkimusjakso tarjosi mahdollisuuden työskennellä älykkäässä, motivoituneessa ja monikulttuurisessa työryhmässä. Tiiviin työyhteisön kautta syntyi verkostoja ja elämänkestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Osa on perustanut Suomeen palatessaan oman tutkimusryhmän, osalla kokeellinen tutkimus vaihtunut kliiniseen, mutta monella tieteen tekeminen on klinikkavuosien lisääntyessä vähentynyt. Osa on päätynyt post-docin jälkeen jättämään tieteen ja keskittymään kliinisen työhön. Taustalla on voinut vaikuttaa se, että oman väitöskirjan ja post-doc-vaiheen tutkimusaihe on valittu ennen erikoisalaa eikä ole lopulta liittynyt omaan alaan.

Iso ongelma on ollut yliopistosairaalan tarjoamat vähäiset mahdollisuudet tutkimukseen kliinisen työn ohessa (https://blogs.helsinki.fi/med-viikonjuttu/2018/08/01/tutkijalaakarit-kokemuksia-kanadasta/).

Tutkimustiedon tuottaminen on yliopistosairaalan ydintoimintoja, mutta mikä voisi olla sopiva mittari arvioimaan yksittäisen ulkomailla käyneen tutkijalääkärin vaikuttavuutta klinikan toimintaan? Perinteinen mittari tutkijalle on julkaisujen määrä ja impakti, mutta tämän ohella pitkälle koulutettu ulkomailla työskennellyt tutkijalääkäri voi tuoda klinikkaan myös pehmeämpää vaikeammin mitattavaa sisältöä, kuten erilaisten näkökulmien ymmärtämistä, kansainvälisiä verkostoja, suoria konsultaatiolinjoja maailman huippuklinikoihin, monikulttuurisuuden kohtaamista, esiintymistaitoa.

Ammattimaisen koulutuksen post-doc-kausineen läpikäynyt tutkija pystyy myös tehokkaasti ja kriittisin silmin arvioimaan muiden tekemää tutkimusta ja tuomaan konkreettisia tieteeseen perustuvia toimintatapojen muutoksia klinikkaan.

Jo nyt voin sanoa, että oma post-doc aikani kuuluu monella tavalla elämäni merkittävimpiin ajanjaksoihin. Lopullisia saavutuksia ja merkitystä uralleni voin arvioida vasta vuosien päästä, mutta selvää on, että kokemus on antanut itseluottamusta, rohkeutta ja auttanut jäsentämään omia uratoiveitani. Omalta osaltani tulen jatkossa kannustamaan kollegoitani hakeutumaan rohkeasti ulkomaille töihin. Toivon, että suomalaiset yliopistosairaalat osaavat myös hyödyntää maksimaalisesti ulkomailta palaavien pitkälle koulutettujen tutkijoidensa osaamisprofiileja.

Maria Hurskainen
kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Feynman Richard P. Surely You’re Joking, Mr Feynman!
Petersen A.M., Multiscale impact of researcher mobility. Journal of the Royal Society Interface. 01 Sept. 2018.

 

 

 

 

Under mina arbetsdagar vid Karolinska Institutet brukar jag fika på Café Jorpes i Aula Medica. Jag  undrade ofta  varifrån Caféets namn “Jorpes” härstammade. Men det var först mot slutet av förra året som jag uppmärksammade en beskrivning om Erik Jorpes, en ålänning, på Caféets vägg ovanför kaffemaskinerna. Det kan hända att informationen alltid hade funnits där utan att jag hade noterat den. Men det kan också hända att texten hade placerats på caféets vägg i sammanhang med minnesåret 2018 för det finska inbördeskriget. Hur som helst,  Erik Jorpes livshistoria är värd att delas med alla medicinare vid Helsingfors universitet.

Erik Jorpes (född Johansson) föddes den 15 juli 1894 i en fattig fiskarfamilj i hemmanet Jorpes i byn Överboda på ön Kökar i Ålands skärgård.  Lärarinnan Olga Ramstedt märkte att Erik hade ett bra läshuvud, lärde honom att läsa, skriva och räkna. Hon övertygade Eriks föräldrar att skicka sonen till Åbo Svenska klassiska lyceum. Erik tog studentexamen 1914 och började därefter studera medicin vid Helsingfors universitet. Det sägs att han aldrig glömde förödmjukelsen att “med betygen i hand göra tiggarbesök hos Helsingfors högre borgerskap” för att skaffa medel till fortsatta studier.

Den unge medicinestuderanden Erik Jorpes blev kommunist och deltog i inbördeskriget genom att ta hand om sårade rödgardister. Han följde med sina patienter först till Viborg och därfrån till Sovjet-Ryssland där han arbetade som läkare på Buis flyktingläger 400 km nordost om Moskva. Där lyckades han t.ex. besegra en skabbepidemi. Jorpes deltog i mötet där det finska kommunistpartiet grundades. Han erbjöds en tjänst i Petrograd men valde att fly till Sverige som politisk flykting.

Fysiologprofessor Robert Tigerstedt, en annan finsk medicinare som hade flyttat till KI, introducerade den unge Erik till Karolinska Institutet och hjälpte honom att, tack vare kunglig dispens, slutföra sina medicinstudier. Därefter började Erik sina doktorandstudier i kemi i Einar Hammarstens laboratorium. Enligt ryktet fick Erik Jorpes personligen lova statsminister Hjalmar Branting att ge upp all politisk aktivitet. I varje fall höll Erik Jorpes sig sedermera enbart till sin forsking. Han disputerade 1928 i nukleinsyror med en avhandling på tyska: Über Pentosennucleinsäuren im Tierorganismus unter besonderer Berücksichtigung der Pancreasnucleinsäuren.

Efter disputationen flyttade Erik Jorpes till New York. Han hade fått ett Rockefeller-stipendium för att vid Rockefeller Institute forska i heparinets struktur och roll i koagulationsprocessen. Han blev den förste att framställa kemisk rent heparin vilket möjliggjorde utnyttjandet av heparin för blödningskontroll vid operationer och som läkemedel mot blodproppssjukdomar. Det svenska läkemedesföretaget Vitrum lanserade heparin kommersiellt som läkemedel för intravenöst bruk baserat på Jorpes upptäckter 1936. Erik Jorpes hade också sammanarbete med Clarence Crafoord, professor i thoraxkirurgi vid KI, som utförde världens första framgångsrika operation på ett slående människohjärta 1943.

Erik Jorpes arbetade även med insulin. Han hade bekantat sig med tillverkningen av insulin under ledning av två Nobelpristagare, biokemisterna Fredrick Banting och John Macleod. Under andra världskriget fick han uppdraget från svenska staten att göra Sverige självförsörjande på insulin. Med sina läkemedelspatent blev Erik Jorpes miljonär. Han använde sin förmögenhet till att stöda sin egen och andras forskning, samt sin hemort Kökar. Det sägs att Erik Jorpes donerade sammanlagt upp till 50 miljoner kronor.

Erik Jorpes utnämndes 1947 till professor i medicinsk kemi vid Karolinska Institutet. Han höll denna tjänst till sin pensionering år 1963. Erik Jorpes hade många framgångsrika elever och skyddslingar: Sune Bergstöm som blev professor i kemi vid KI och fick Nobelpriset 1982 för sitt arbete på prostaglandiner, Viktor Mutt (peptidhormoner och neuropeptider) och Pehr Edman (sekvensering av peptider). År 1968 tog Aftonbladet upp fyra forskare i medicin som borde ha belönats med Nobelpriset: Erik Jorpes, Jonas Salk (vaccin mot polio), Gregory Pincus (p-piller) och Robin Fåhraeus (sänka).

Jorpes invaldes 1945 som ledamot av Kungliga Vetenskapsakademien. Han blev också hedersdoktor vid Åbo Akademi. Erik Jorpes dog 1973 i leukemi.

Eija Kalso
Professor, överläkare
Helsingfors universitet och HUS

Informationskällor: Café Jorpes och Karolinska Institutets kommunikationsavdelning, enheten för medicinens historia och kulturarv.

Viime vuoden puolella satuin lukemaan haastattelun, jossa ennustettiin perinteisten laajojen yliopistotutkintojen menettävän merkityksensä lähitulevaisuudessa. Syynä tähän oli haastatellun konsultin mukaan se, että tutkimustulokset ovat tänä päivänä yhä useammin kaikkien saatavissa internetin kautta eikä pitkää koulutusta olisi sen vuoksi tarvetta käydä; tietohan on heti saatavilla eikä sitä enää ole tarvetta päntätä lukemalla. Valitettavasti en muista lähdettä kyseiselle haastattelulle, mutta kollegoiden kanssa käydyn lounaskeskustelun perusteella kyseinen käsitys on levinnyt laajemmallekin yhteiskunnassa ja jopa poliittisten päättäjien keskuuteen. Kyse ei ole siis vain ilmastodenialistien tai uskomushoitojen ja kreationismin kannattajien edustamasta näkemyksestä.

Jälkimmäiselle, valtavirtatieteeseen kriittisesti suhtautuvalle ihmisryhmälle on tunnetusti tyypillistä kerätä internetistä kaikki mahdolliset, omia näkemyksiä tukevat yksittäiset tietopalaset ja suhtautua skeptisesti ”teorioihin”. Taustalla lienee erityisesti ammatillisesti orientoituneessa koulutuksessa olevasta käytännön ja teorian vastakkainasettelusta. Tieteessä kuitenkin käytäntö kietoutuu tiukasti teorian ympärille. Tieteessä ei ole kyse nippelitietojen löytämisestä, vaan teorioiden luomisesta empiirisen tiedon pohjalta ja niiden testaamisesta kokeiden avulla.

Teorioiden hieno puoli on siinä, että niiden perusteella on mahdollista ennustaa uusia faktoja eikä kaikkea ole erikseen tarve testata kokeellisesti.  Teorioiden perusteella voimme luottaa, että maailma toimii odotusten mukaisesti eikä vaikkapa painovoima katoa yllättäen Ruotsin puolella. Yliopistokoulutus ei perustu – tai sen ei ainakaan pitäisi perustua – faktojen ulkoa opetteluun, vaan keskeistä on ymmärtää, miten teorioita luodaan, testataan ja sovelletaan. Tämä ei selviä hakemalla yksittäisiä tutkimustuloksia netistä, vaan osallistumalla itse tieteelliseen toimintaan soveltamalla ja testaamalla opittuja teorioita, ja kasvamalla osaksi akateemista kulttuuria, johon kuuluu myös vastaaminen rationaalisiin vasta-argumentteihin.

Ilman teorioita yksittäiset tietopalaset saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta; syvällisempi teoreettinen ymmärrys usein saa palaset loksahtelemaan paikoilleen. Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä ristiriitaisemmalta se usein näyttää pelkkiä yksittäisiä ilmiötä tarkastellessa.

Tällaisen fragmentoituneen, ei-teoreettisen tietokäsityksen nousuun lienee vaikuttanut viime aikoina osaltaan se tiedeuutisoinnin malli, jota monet tiedotusvälineet ovat alkaneet noudattaa. Esimerkiksi psykologian alan tutkimuksia käsitellään usein yksittäisinä, lukijan näkökulmasta mielenkiintoisina tai yllättävinä tuloksina, ilman tulosten ympärillä tapahtuvaa teoreettista keskustelua. Mitä erikoisempi tulos, sitä varmemmin se saa julkisuutta, mikä on yhä useammin myös tieteentekijän urakehityksen kannalta välttämätöntä. Lehdissä usein referoidaan yliopistojen lehdistötiedotteita, jotka nekin usein antavat ymmärtää, että yksittäisellä tutkimuksella on nyt ratkaistu vuosikymmeniä arvoituksena ollut ilmiö. Yksittäiset tutkimustulokset ovat helposti ristiriidassa keskenään ja tiedotusvälineiden seuraaja voi syystäkin ihmetellä voiko mihinkään enää luottaa.

Blogitekstin aiheeseen liittyen, valmistellessani tietoisuutta ja päätöksentekoa käsittelevää väitöskirjaani tutuiksi tulivat esimerkiksi hollantilaisen Ap Dijksterhuisin kokeet tiedostamattomasta ajattelusta. Dijksterhuis (2004) sai paljon julkisuutta viime vuosikymmenellä päätöksentekokokeillaan, jotka ensinäkemältä vaikuttivat yllättäviltä ja arkiajattelun vastaisilta. Näissä kokeissa muutaman minuutin häiriö osoittautui päätöksenteon kannalta paremmaksi kuin se, että yksilö käyttää saman ajan harkintaan.

Kokeissa osallistujia pyydettiin tekemään valinta neljän vaihtoehdon välillä. Osallistujille esitettiin yksitellen kokeesta riippuen 12-16 ominaisuutta kustakin vaihtoehdosta, jonka jälkeen nämä koeryhmästä riippuen joko ratkoivat anagrammeja muutaman minuutin ajan tai käyttivät saman ajan pohdiskellen vaihtoehtojen paremmuutta. Tulos oli, että anagrammeja ominaisuuksien esittämisen ja varsinaisen päätöksen välissä ratkoneet osallistujat pystyivät paremmin valitsemaan parhaimmat vaihtoehdon.

Tutkimustulos julkisoitiin laajasti myös kansantajuisessa mediassa, otsikkona tyypillisesti: ”on parempi nukkua yön yli kuin harkita”. Jopa Dijksterhuisin artikkelinsa johdanto-osassa esittämä arvio tiedostamattoman ajattelun kapasiteetista (11 200 000 bittiä sekunnissa) on omalaatuisena yksityiskohtana levinnyt esimerkiksi johtamistaito-oppaisiin, eikä suoraan alkuperäisestä artikkelista, vaan jopa kolmannen käden siteerauksena, vaikkei kyseiselle arviolle edes esitetty lähdettä (mikä sisänsä on erikoista Journal of Personality and Social Psychologyn kaltaisessa huippulehdessä).

Se mikä jäi uutisoimatta, olivat kokeiden lukuisat epäonnistuneet replikaatiot (esim. Nieuwenstein, 2012). Lisäksi Dijksterhuisin kuvailema älykäs tiedostamaton ajattelu ei sopinut vallitseviin käsityksiin niin päätöksenteosta kuin tietoisuudestakaan: tietoisen päätöksentekoprosessin puute on perinteisesti liitetty intuitioon, joka ajatellaan olevan nopea tunnistus- tai assosiaatioilmiö (Kahneman & Klein, 2009), ei alitajunnassa tapahtuvaa tietoisen ajattelun kaltaista älykästä informaation käsittelyä.

Toinen ongelma oli se, että Dijksterhuis veti yhtäläisyysmerkit tarkkaavaisuuden suuntautumisen ja tietoisuuden välille, vaikka tietoisuustutkimuksen alueella nämä nähdään erillisinä ilmiöinä (Dehaene, Charles, King, & Marti, 2014). Suhtautuminen Dijksterhuisin ja kollegoiden teoriaan on ollut ristiriitaista alusta alkaen ja paradigmaa on kritisoitu voimakkaasti.

Myöhemmät kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että Dijksterhuis mahdollisesti löysi aivan todellisen psykologisen ilmiön; se vain ei ollut aivan sellainen kuin miltä yksittäisen kokeen perusteella vaikutti. Kokeiden replikaatiot koeparametreja vaihtelemalla osoittivat, että replikaatio-ongelmat liittyivät esimerkiksi tapaan, jolla eri vaihtoehtojen ominaisuudet esitettiin: Esitettiinkö kerralla kaikki yhtä vaihtoehtoa koskevat ominaisuudet, kaikki vaihtoehdot yhden ominaisuuden suhteen vai kaikki tieto sekaisin satunnaisessa järjestyksessä (Strick, Dijksterhuis, Bos, & Baaren, 2011). Toisissa kokeissa huomattiin, että myös liian vaikea häirintätehtävä kadotti koko Dijksterhuisin löytämän ilmiön.

”Tiedostamaton ajattelu”, ainakin sellaisena kuin se Dijksterhuisin teoriassa määriteltiin, ei ollutkaan tietoisesta ajattelusta riippumatonta alitajuista toimintaa, vaan hyvinkin riippuvaista siitä, mitä koehenkilö sattui häirintätehtävän aikana tekemään. Jos häirintätehtävässä esimerkiksi joutui keskittymään yksityiskohtiin kokonaisuuksien sijasta, ilmiö katosi.

Marlene Abadie kollegoineen (Abadie, Waroquier, & Terrier, 2013) esitti myöhemmin, että Dijksterhuisin löytämä ilmiö on pikemminkin muistin toimintaan kuin ajatteluun tai päätöksentekoon liittyvä ilmiö, mikä selittäisi sen riippuvuuden erilaisista esitystavoista ja häirintätehtävistä: nämä muuttujat vaikuttavat siihen kuinka hyvin tieto vaihtoehdoista jää pitkäkestoiseen muistiin. Parempi päätöksenteko Dijksterhuisin kokeissa ja onnistuneissa replikaatioissa ei mahdollisesti perustukaan ”alitajunnassa” tapahtuvaan ajatteluun häirintätehtävän aikana, vaan kyseessä näyttäisi olevan kyse siitä, että pitkäkestoisessa muistissa säilytetään muistettavista asioista yksityiskohtien sijaan merkitykselliset pääkohdat (Reyna, 2012). Häirintätehtävän jälkeen koehenkilöt ovat unohtaneet tehtävän yksityiskohdat ja tukeutuvat siksi päätöksissään pitkäkestoiseen muistiin ja siellä oleviin muistijälkiin, joissa on laskettu yhteen yhteen vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet.  Tietoisen harkinnan kohdalla taas koehenkilöt yrittävät löytää parhaimman vaihtoehdon vertailemalla yksityiskohtia, jotka ovat vielä mielessä, mikä ei työmuistin rajoitetun koon vuoksi toimi tehtävässä kovin hyvin.

Omalta osaltaan Dijksterhuis tuli osoittaneeksi, että monimutkaisina pidetyt kognitiiviset toiminnot (kuten vaikkapa päätöksenteko) voivatkin perustua melko yksinkertaisiin prosesseihin; näkemys joka ei itse asiassa ole kovin uusi (esim. Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999).

Halusin ottaa Dijksterhuisin tiedostamattoman ajattelun teorian koska se kuvaa toisaalta tieteellisen tiedon kumuloitumisen tapaa ja toisaalta sitä, miten yksittäiset koetulokset ovat aina erityistapauksia. Kokeellinen psykologia tapahtuu laboratorioissa, kontrolloiduissa olosuhteissa. Valitut koeparametrit ovat usein ratkaisevan tärkeitä tutkittavan ilmiön kannalta ja niiden pienet muutokset saattavat muuttaa ilmiön joskus päinvastaisiksi. Yksittäisen kokeen merkitys sellaisenaan, ilman teoreettista kontekstia ei eroa arkipäivän anekdooteista tämän vuoksi.

Kokeiden tulokset kertovat usein hyvin vähän siitä, miten ihmisten tulisi toimia todellisessa maailmassa, eikä se myöskään ole kokeiden tarkoitus. Kokeita tehdään teorioiden testaamiseksi ja jotta teorioilla olisi relevanssia laboratorion ulkopuolella, tarvitaan yleensä myös enemmän tai vähemmän soveltavaa tutkimusta ja kehitystyötä. Laboratoriossa löydetty ilmiö voi todellisuudessa olla ympäröivässä maailmassa täysin irrelevantti, esimerkiksi sen vuoksi, että laboratoriossa pyritään kontrolloimaan ja pitämään vakiona muut kuin tutkittavat muuttujat. Nämä kontrolloidut muuttujat saattavat kuitenkin olla usein paljon tärkeämpiä kuin ne joita tutkimuksessa olivat kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi Dijksterhuis (2004) kontrolloi kokeissaan tiedonhaun merkityksen päätöksenteossa esittämällä kaiken informaation kontrolloidussa ajassa, yksitellen ja satunnaisessa järjestyksessä. Päätöksentekotilanteet eivät todellisessa maailmassa juuri koskaan perustu tällä tavalla saatuun tietoon.

Todellista maailmaa koskevien oletusten pitäisi siis syntyä teorioiden, ei yksittäisten kokeiden perusteella. Tutkimuksen määrä on kasvanut eksponentiaalisesti vuosikymmenet ja tiedon määrä kasvaa valtavasti. Kasvun johdosta tiedon määrä kokonaisuudessaan toki lisääntyy, mutta samalla myös lisääntyvät koetulokset, jotka syystä tai toisesta ovat odottamattomia. Jonkin aikaisemman kokeen replikoimattomuus ei välttämättä ole syy ripotella tuhkaa hiuksiin, vaan se kertonee siitä, ettei tuloksena saatua ilmiötä tunneta riittävän hyvin. Yksittäisen yllättävän koetuloksen pitäisi olla vasta lähtökohta jatkotutkimuksille.

Nykymaailmassa olisikin entistäkin tärkeämpää pystyä arvioimaan tiedon luotettavuutta: johtuvatko odottamattomat tulokset siitä, että vallitseva teoria on todellakin väärä vai edustavatko tulokset jotain aikaisemmin tuntematonta teorian erityistapausta, onko tuloksessa kyse tilastollisesta satunnaisvaihtelusta, vai liikutaanko jossain akateemisen maailman marginaalialueilla ja tutkimus on yksinkertaisesti vain huonosti tehty? Kyky tällaisten arvioiden tekemiseen todennäköisesti vaatii laajaa koulutusta myös tulevaisuudessa.

Tuomas Leisti, tohtorikoulutettava
Psykologian ja logopedian osasto, Helsingin yliopisto

Lähteet

Abadie, M., Waroquier, L., & Terrier, P. (2013). Gist memory in the unconscious-thought effect. Psychological Science, 24, 1253–1259.

Dehaene, S., Charles, L., King, J.-R., & Marti, S. (2014). Toward a computational theory of conscious processing. Current Opinion in Neurobiology, 25, 76–84.

Dijksterhuis, A. (2004). Think different: The merits of unconscious thought in preference development and decision making. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 586–597.

Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.

Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. The American Psychologist, 64, 515–526.

Nieuwenstein, M. (2012). The unconscious thought advantage: Further replication failures from a search for confirmatory evidence. Judgment and Decision Making, 7, 2012.

Reyna, V. F. (2012). A new intuitionism: Meaning, memory, and development in Fuzzy-Trace Theory. Judgment and Decision Making, 7, 332–359.

Strick, M., Dijksterhuis, A., Bos, M. W., & Baaren, R. Van. (2011). A meta-analysis on unconscious thought effects. Social Cognition, 29, 738–762.

 

Siiloutuminen ja sen turvin oman edun tavoittelu on perin inhimillistä. Tämä ajattelu ei ole aivan vierasta myöskään Helsingin yliopistossa. Mitä pienempi yksikkö, sitä todennäköisemmin se pitää kiinni rajoistaan. Tutkimus ei kuitenkaan hallinnollisista rajoista piittaa.

Miten tämä liittyy tutkimuksen arviointiin? – Siitä alla esimerkki, jossa otettiin käyttöön Think Big -näkökulma ja luovuttiin pienemmistä yksiköistä ja arvioitiin koko suuren tiedekunnan tutkimus yhtenä kokonaisuutena.

Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi käynnistettiin keväällä 2018. Kansainvälisen paneelin antamia yksikkökohtaisia tuloksia odotetaan kesällä 2019, ja koko yliopistotasoinen loppuarvio valmistuu 2019 lopussa.

Tämänkertaisen tutkimuksen arvioinnin tavoitteena on kokonaisnäkemys tutkimuksen laadusta ja vaikuttavuudesta sekä erityisesti tutkimustoiminnan kehittäminen. Tutkimuksen arviointi kohdistuu takautuvasti kauteen 2012-2018 ja sen tärkeänä osana on yksikkökohtainen itsearviointi, joka edellytti tutkimusympäristön ja tutkimustulosten ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelua. Yksiköitä on siis kannustettu itsereflektioon – vaikka huipputulokset nostattavat yksikön henkeä, kehittämiskohteiden tunnistaminen on tulevaisuutta ajatellen tärkeää.

Vaikka arviointi on vielä kesken, on yksikkökohtainen itsearviointi jo tehty. Miten itsearviointi sujui Helsingin yliopiston henkilöstömäärältään suurimmassa tiedekunnassa eli lääketieteellisessä tiedekunnassa?

Yksi kokonaisuus, viisi strategista painoalaa

Kun arviointivaihe alkoi, tutkimusyksiköitä pyydettiin esittämään sopivaa itsearviointiyksikköä. Tämä oli meille haaste, sillä lääketieteellinen tiedekunta on ollut vuodesta 2015 laitokseton ja koostuu kolmesta hallinnollisesta yksiköstä. Tutkimuksen arvioinnissa hallinnollinen yksikkö ei olisi ollut mielekäs valinta, koska tutkijat toimivat yli yksikkörajojen.

Suuresta koostaan huolimatta lääketieteellisessä tiedekunnassa päädyttiin rohkeaan ratkaisuun ja toteutettiin tutkimuksen arviointi yhtenä kokonaisuutena. Aluksi koko tutkimuksen arviointi sekä varsinkin ratkaisu näin laajasta arvioitavasta yksiköstä herättivät paljon epäilyksiä: miten 132 professorin ja lähes 500 vastuullisen tutkijan tekemän tutkimuksen joukosta nostetaan esiin vain muutamat tärkeimmät tulokset? Osa tutkijoista oli huolissaan arvioinnin kuormittavuudesta, toiset kyselivät rahallisen hyödyn perään.

Itsearviointi toteutettiin lääketieteellisessä tiedekunnassa akateemisen yhteisön toteuttamana ja tutkimuksesta vastaavan varadekaani Marjukka Myllärniemen ja tutkimushallinnon asiantuntija Riikka Palonkorven koordinoimana. Itsearvioinnissa tutkimuksen laatua päätettiin tarkastella tiedekunnan viidellä strategisella painoalalla. Näistä jokaiselle löytyi vapaaehtoinen vastuuhenkilö, jonka tehtävä oli laatia painoalan tutkimusta käsittelevä osa itsearviointiraporttiin.

Painoalat ovat osittain päällekkäisiä, mutta niiden avulla tutkimustulosten arviointiin saatiin perusteltu temaattinen rakenne. Terkko-kirjasto auttoi vastuuhenkilöitä lisäämällä alojen tutkijat ja julkaisut helppokäyttöiseen järjestelmään (PlumX), josta julkaisuja ja tutkimuksen vaikuttavuuden mittareita saattoi helposti poimia.

Vastuututkijat hoitivat osuutensa tehokkaasti ja pitivät tehtävää tärkeänä. Lisäksi koko lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä toi oman tärkeän panoksensa arviointiin ja sen loppuraportin hiomiseen.

Tiedekunnan tutkimuksen arviointi kokonaisuutena oli toimiva ratkaisu

Itsearviointi on nyt kansainvälisen paneelin arvioitavana eikä vielä tiedetä, minkälaiseen arvion heiltä lopulta saamme. Silti itsearvioinnin perusteella voidaan jo nyt tehdä tulevan kehittämisen kannalta hyödyllisiä johtopäätöksiä. Arviointiraporttia voidaan käyttää suunniteltaessa tiedekunnan ja yliopiston tulevaa strategiakautta jo keväällä alkavassa yliopiston uuden strategian valmistelussa.

Tällä kertaa tutkimuksen arvioinnissa yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli oleellinen osa itsearviointia – se, miten yhteiskunnallinen vaikuttaminen määritellään, herätti hyödyllistä keskustelua arviointityön aikana.

Yliopistojen perusrahoituksen leikkaukset ovat vaikuttaneet tiedekuntaan, mutta leikkausten suuruus huomioiden tiedekunnan tutkijat ovat tehneet erinomaista työtä sekä tutkimusrintamalla että keräämällä entistä enemmän täydentävää rahaa. Tällä hetkellä lääketieteellisen tiedekunnan rahoituksesta jo yli 57 % on tätä täydentävää rahoitusta!

Haasteitakin toki löytyy useita: tutkijanuran rakentamisen haasteet ja rahoituksen katkot ovat tutkijoiden arkipäivää. Näihin ja muihin haasteisiin on jatkossa tarjottava pitkäjänteistä tukea ja ratkaisuja.

Jälkikäteen arvioituna ja työn organisoinnin kannalta päätös arvioida tiedekunta kokonaisuutena oli viisas. Erityisesti jos halutaan kehittää laajoja kokonaisuuksia, tiedekuntakohtainen arviointi voi olla perusteltu ratkaisu. Myös työnjako yksikön sisällä oli mielekäs. Tutkijat saivat keskittyä oman työnsä keskeiseen asiaan eli tutkimustulosten kuvailuun – ja samalla siihen, mikä painoarvo heidän tieteellisellä työllään on yhteiskunnassa. Toisaalta tiedekunnan johto sai arvioida omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia tutkimusyhteisöön.

Palveleeko siiloutunut organisaatiorakenne yliopistoa kokonaisuutena?

Kun arviointi valmistuu, keskustelut jatkuvat yliopiston johdon kanssa. Olisi hyödyllistä, jos seuraavakin yliopistotasoinen tutkimuksen arviointi toteutuisi ainakin jotakuinkin samalla sabluunalla. Sitä kautta säilyisi jatkumo ja arviointikausia olisi mahdollista vertailla. Lisäksi arvioinnin toteuttaminen uudelleen samanlaisena kuluttaisi vähemmän resursseja, kun tietotaitoa ja oppimista käytännön toteutuksesta olisi käytettävissä seuraavallakin kierroksella.

Arvioinnin ollessa vielä kesken tutkimuksen itsearvioinnin tuloksia ei ole vielä mahdollista esitellä laajasti, mutta näihin palataan heti arvioinnin valmistuttua kesän jälkeen. Itsearvioinnin perusteella on kuitenkin selvää, että tiedekunta tekee tärkeää tutkimusta potilaan ja siten koko yhteiskunnan parhaaksi läheisessä yhteistyössä tärkeimmän kumppaninsa Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) kanssa sekä toki myös useiden Helsingin yliopiston erillislaitosten ja tiedekuntien kanssa.

Jatkossa olisi tutkimuksen lisäksi myös hyvä arvioida miten tehokkaasti nykyinen pirstaleinen ja siiloutunut organisaatiorakenne palvelee Helsingin yliopiston kokonaisuutta.

Hyvää alkavaa vuotta 2019 kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

3 vauvaa: Tapahtui Saksassa…

New England Journal of Medicinen tapausselostus nostetaan ani harvoin numeron kommentoivan pääkirjoituksen aiheeksi. Näin kävi tänä vuonna, kun saksalaisen Holm Schneiderin johtama ryhmä raportoi parantaneensa kolme sikiötä vaikeasta perinnöllisestä taudista ruiskuttamalla lapsiveteen heiltä puuttuvaa proteiinia.

Kyse on yhdestä ektodermaalisen dysplasian muodosta XLHED, jota sairastavilla ei ole ektodysplasiinia eli EDA-proteiinia. Sen seurauksena hikirauhaset eivät kehity, ja potilaat voivat kuolla infektioiden aiheuttamaan hypertermiaan. Lisäksi heillä on normaalia vähemmän hampaita ja harvat hiukset.

Schneiderin ryhmä eteni ihmiskokeisiin ”by the book”. Ensin tutkittiin EDA-negatiivista TABBY-hiirtä, jolla oli täsmälleen sama ilmiasu kuin XLHED-potilailla. Sen jälkeen TABBY-hiirten emojen vereen ja niiden sikiöiden lapsiveteen ruiskutettiin biosynteettistä EDA-proteiinia, johon oli liitetty IgG:n Fc-osa. Sen avulla EDA muuttui pitkäikäiseksi ja imeytyi sikiöihin. Tulokset olivat hämmentävän hyviä lapsiveteen ruiskutetuilla. EDA-hiirten keskeiset viat korjaantuivat – hampaat, karvoitus ja hikirauhaset olivat kaikki normaaleja.

Sama tulos saatiin koiramallissa, minkä jälkeen Fc-EDA:a testattiin faasi 2 kliinisessä kokeessa kymmeneen XLHED-vauvaan. Tulos on pettymys. Mitään vastetta ei saatu. Injektio annettiin liian myöhään. EDA:a tarvitaan sikiön kehityksen aikana eikä sen jälkeen.

Eettinen lupa sikiöaikaiseen hoitoon irtosi saksalaiselta Erlangerin yliopistolta ja sairaalalta, mutta ei USA:sta, jossa FDA kieltäytyi hyväksymästä lapsivesipistoa. Siihen liittyy noin prosentin keskenmenoriski. Tämän takia EDA:a ruiskutettiin lapsiveteen vasta 26. ja 31. raskausviikoilla, jolloin sikiöillä on jo hyvät mahdollisuudet selvitä ennenaikaisesta synnytyksestä hengissä ja hikirauhasten kehitys on käynnistymässä.

Nyt koe onnistui. Hoidetuilla EDA-kaksosilla, jotka saivat kaksi ruisketta, oli syntyessään hampaan aiheet ja hikirauhaset. Yhden ruiskeen saaneella sikiöllä hikirauhasten määrä oli hieman normaalia pienempi, mutta muuten kaikki oli yhtä hyvin normalisoitunut kuin kaksosilla.

XLHED:n sikiöaikaista hoitoa testataan nyt suurella määrällä potilaita. Lapsivesipunktiolle tulisi kuitenkin löytää vaihtoehtoisia menetelmiä, esimerkiksi liittämällä Fc-EDA:an kuljetusproteiini. Sen avulla äidin verenkiertoon ruiskutettu proteiini hakeutuu istukan kautta suoraan sikiöön. Sikiöterapia on lopulta osoittautumassa mahdolliseksi.

3 vauvaa: Sillä välin Kiinassa…

Toisenlaisen vastaanoton sai kiinalainen He Jiankui, joka muokkasi kolmen ihmisalkion genomia Crispr-geenisaksilla. Osalla ihmisiä on CCR5-mutaatio, joka tekee heidät vastustuskykyisiksi HIV:lle. Jiankui muutti HIV-positiivisen isän koeputkessa hedelmöitettyjen alkioiden CCR5-geenin samaan muotoon kuin tässä spontaanissa mutaatiossa. Hän teki kokeensa ilman yliopiston lupaa ja monessa muussakin mielessä ansaitsee saamansa ryöpytyksen. Fakta kuitenkin on, että nyt se on tehty – ensimmäinen lapsi, jolla on kohdennetusti muutettu geeni-ilmentymää.

Riskinsä Crispr-tekniikassakin on tai ainakin voi olla – menetelmä ei ole aivan niin spesifinen kuin alun perin luultiin, vaan siihen liittyy satunnaisia mutaatioita. Näin kävi Myös He:n kokeessa, missä muokkaus ei aikaansaanut kaikissa alkioissa odotettua tulosta. Tänä vuonna julkaistuissa kahdessa Naturen artikkelissa osoitettiin, että syöpään liitetty p53-geeni aktivoituu Crispr:n seurauksena. Tosin kummassakaan artikkelissa ei osoitettu, että syöpiä olisi syntynyt. Syöpäriskin realisoitumisesta ei ole tähän mennessä yhtään raporttia, vaikka eläinkokeita on tehty tähän mennessä varmaan satojatuhansia. Sen sijaan muilla kantasolutekniikoilla on todistetusti syöpää lisäävä ominaisuuksia.

Ei atomivoima sinänsä ole hyvä tai paha, mutta sitä voidaan käyttää hyvän tai pahan tekoon. Samaa voi sanoa alkion geenimanipulaatiosta. Crispr-geenisaksien käyttö vaikeiden perinnöllisten sairauksien yhtenä hoitomuotona on varsin helposti eettisesti hyväksyttävissä, mutta kontrolloimaton geeniparantelu rodunjalostusmielessä on vaarallista hulluutta, minkä takia Crisp:in lääketieteellisen käytön pitää olla tarkasti säädeltyä.

1 vauva: Aikoinaan Betlehemissä…

Mitä oikein tapahtui vuonna nolla? Neitsyt Maria synnytti pojan, tähti syttyi ja itämaan tietäjät tulivat onnittelemaan äitiä ja ihailemaan lasta. Vähän pitkäksi venähtäneen kirjoitusvaiheen ja revisioiden jälkeen tapahtuma päätyi osaksi paksua mustaa julkaisua.

Neitseellisesti syntyviä eli partenootteja tunnetaan monesta eri lajista, joista pelottavin ja suurin taitaa olla Komodon varaani. Ihmisen partenootteja ei tunneta muuten kuin kimeeroina normaalin yksilön kanssa. Kuitenkin ihmisen kasvaimista tunnetaan partenogeneesi.

Teratoomat ovat ituradan sukusoluista syntyviä kasvaimia, joka sisältävät sikin sokin hyvin monia kudostyyppejä. Naisen teratoomat ovat täysin identtisiä hänen oman genominsa kanssa eikä niissä ole isän genomia. Tämä osoittaa, että neitseellisen lisääntyminen olisi periaatteessa mahdollista ihmisellekin, mutta sen tiellä on yksi paha kanto: istukka. Istukka ei erilaistu ilman isän geenejä. Kyse on muutamasta sadasta geneettisesti leimatusta geenistä, jotka aktivoituvat vain, jos ne on peritty isältä (ja vastaavasti muutamat muut vain, jos ne on peritty äidiltä).

Ongelmaan on ratkaisu. Äidin sukusoluista on helppo tehdä alkioita, ja tästä eteenpäin käytetään Andras Nagyn tetraploidikomplementaatiota. Vaikea sana mutta yksinkertainen juttu: Tehdään kimeera kahdesta alkioista. Partenoottisesti käynnistetty alkio fuusioidaan tetraploidisiksi tehtyjen alkion kantasolujen kanssa, jotka osaavat tehdä istukkaa mutta eivät alkiota. Näin kimeerisestä alkiosta erilaistuu neitseellinen sikiö ja tetraploidisista istukka. Kappas vain. Kysehän olisi ihmisen kloonaamisesta eikä sitä saa enää tehdä niin kuin 2018 vuotta sitten.

Sitä odotellessa: hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Viikon juttukin jää nyt kolmeksi viikoksi joulutauolle.

Hannu Sariola
kehitysbiologian professori, ylilääkäri
Helsingin yliopisto ja HUSLAB

Ain’ on päivä paistamatta/kuu kulta kumottamatta/noilla Väinölän tuvilla/Kalevalan kankahilla/Vilu viljalle tulevi/karjoille olo kamala/outo ilman lintusille/ikävä imehnoisille

Suomalaisten väestöhistoriaa ja –genetiikkaa tutkiessa törmää toistuvasti nälkävuosiin, joista mahdollisesti ankarimmista v. 536/541-544 kertonee tuo yllä oleva Kalevalan 49. runon alku. Kuten kaikkialla maailmassa, agraarinen Suomi ja sen asujaimisto on suurimman osan historiaansa ollut täysin säiden armoilla. Vaikka Suomessa on myös sodittu ja sairastettu ihan riittämiin, on pahin vihollinen aivan viime aikoihin saakka ollut varmaan halla.

Laajamittaiset nälänhädät ovat toistuneet Suomessa säännöllisen epäsäännöllisesti läpi historian. Kalevalassa Louhi varastaa auringon ja kuun ja ihmisille tulee nälkä, skandinaavien mytologiassa kolme vuotta kestävä Fimbul-talvi edeltää Ragnarökia, maailmanloppua. Molempia kuvauksia lienee innoittanut vuonna 536 alkanut kausi, jolloin aurinko himmentyi tulivuorenpurkauksien seurauksena 18 kuukaudeksi koko Euroopassa ja osassa Aasiaa. Tätä ajanjaksoa on arkeologi Michael McCormick hiljattain kuvannut ihmiskunnan kamalimmaksi (http://www.sciencemag.org/news/2018/11/why-536-was-worst-year-be-alive). Tuolloin Suomessa – voisin kuvitella – erätalous on kuitenkin puskuroinut vähälukuista asujaimistoa pahimmilta seurauksilta.

Euroopan pahin dokumentoitu nälänhätä koettiin Suomessa vuosina 1695-1697, jolloin sato menetettiin lähes täysin kolmena vuonna peräkkäin.  Näiden ”suurten kuolonvuosien” aikana puolimiljoonaisesta väestöstä kuoli todennäköisesti lähes kolmannes. Länsi-Euroopan viimeinen suuri nälänhätä koettiin sekin Suomessa vuosina 1865-1868. Eräiden arvioiden mukaan tällöin jopa 220 000 suomalaista menetti henkensä nälän ja tautien kourissa, 12% väestöstä. Tätä aikajaksoa ei Suomessa virallisesti juuri muistella vaikka se oli monellakin mittarilla pahempi katastrofi kuin Irlannin maailmankuulu ”Great Famine” 1840-luvun lopulla.

Nälänhädät ovat siis kurittaneet Suomea usein huomattavasti pahemmin kuin muita Euroopan maita, mukaan lukien myös pohjoiset naapurimaamme. Tätä toistuvaa suoneniskentää on joskus tarjottu myös syyksi myös muuntelun vähäisyydelle jossain suomalaisten perimän osissa. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkansa. Inhimillisesti katsottuna katastrofaaliset väestönmenetykset eivät useinkaan vähennä geneettistä diversiteettiä merkittävästi. Ei-inhimillisenä konkreettisena esimerkkinä tästä on Suomen lähes satatuhatpäinen valkohäntäpeurakanta: kanta on lähtöisin kahdesta hirvaasta ja kuudesta vaatimesta, jotka vuosina 1934 ja 1949 tuotiin Suomeen Minnesotasta. Tämä äärimmäinen pullonkaula on verottanut alkuperäisestä muuntelusta vain n. 7% (Kekkonen et al. 2012 10.1371/journal.pone.0043482).

Populaatiogenetiikan sijasta kansankunnan kyökissä voisi filosofoida sitä, onko nälkävuosilla ollut vaikutusta kansanluonteeseen ja sitä kautta välillisesti myös tutkijan arkeen.

Nälkä ja kansanluonne palasivat mieleeni kun 12.10.2018 Helsingin Sanomat uutisoi Suomen tieteen viimeaikaisesta aivovuodosta (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005861066.html). Lukuisat suomalaiset tutkijat ovat tällä hallituskaudella löytäneet otollisemman tutkimusympäristön Ruotsista, ja artikkelissa haastateltiin neljää Ruotsiin siirtynyttä eri alojen professoria (kasvatustieteilijät Simo Vehmas ja Arniikka Kuusisto, biologi Niklas Wahlberg ja lääketieteellisen edustajana Olli Kallioniemi). Kaikkien neljän mukaan Ruotsin yliopistoissa on parempi ilmapiiri: hallintotehtäviä on vähemmän, tutkimukseen voi keskittyä ja rahoitusta on paitsi enemmän myös pitkäjänteisemmin. Yliopisto maksaa jopa tutkijoiden päivittäiset kahvit ja hedelmät!

Suomessa byrokratia nielaisee ison osan tutkijan työtunneista, ja lyhyet rahoitusjaksot merkkaavat jatkuvaa hakurumbaa. Valtiovalta on leikannut rahoituksesta suoraan ja välillisesti mm. tilakustannusten kautta.

Syy eroihin Ruotsin ja Suomen välillä on tietysti osittain rahan absoluuttinen määrä. Ruotsi on entinen suurvalta. Se on sotimalla ja sotia välttelemällä vaurastunut vuosisatoja ja viime vuosienkin talouskehitys on ollut merkittävästi Suomea parempi. Mutta selittävätkö valtioiden vaurauserot erot Ruotsin ja Suomen tutkimuspolitiikassa? Tämähän edellyttäisi, että tiedettä tuetaan vasta kun laarin pohjalla on todella ylimääräistä rahaa. Tutkimusrahojen kokonaismääräkään ei merkitse kaikkea, kyse on myös painotuksista. Ylen keväällä teettämässä kyselyssä Suomen korkeakoulujen rehtorit olivat huolissaan erityisesti perustutkimuksesta, koska ”nykyinen rahoitusmalli painottaa nopeaa hyötyä ja pitkäjänteinen perinteisen tekniikan kehittämiseen suuntautunut yhteistutkimus yritysten kanssa on ajettu alas” (https://yle.fi/uutiset/3-10148873).

Entä jos näiden erilaisten valintojen Suomessa ja Ruotsissa takana onkin – ainakin osittain – eroja asenteissa, uskomuksissa ja ennakkoluuloissa? Olisiko mahdollista, että politiikkaa muokkaa, ainakin osittain, menneisyydessä koetut ja kokematta jääneet väestötason katastrofit? Uskon, että näin on. Vaikka kaikenlaiset yleistykset ovatkin vaarallisia, tuntuu siltä, että ruotsalaiset – jotka eivät ole kokeneet samantasoisia katastrofeja – ovat suomalaisia luottavaisempia tulevaisuuden suhteen ja sen vuoksi valmiimpia satsaamaan rahaa pitkäkestoisempaan perustutkimukseen, josta saatava konkreettinen hyöty on vuosien ja monien mutkien päässä. Samassa tilanteessa Suomi painottaa välittömämpiä hyötyjä, teknisiä innovaatioita ja tutkimuksen kaupallistamista. Koska ensi vuonna voi tulla halla?

Maidemme välillä samansuuntaisia eroja voi havaita myös luonnonsuojelussa, Suomessa esimerkiksi soita on ojitettu Ruotsiin verrattuna nelinkertainen määrä. Näin on tapahtunut myös soilla, joilla ojitus ei ole lisännyt metsänkasvua – ja motiivina on ollut hallan torjuminen.

Todisteita en hypoteesilleni nälänhätien vaikutuksesta suomalaisten kansanluonteeseen pysty esittämään. Vastaavankaltainen esimerkki kyllä löytyy: musta surma. Yersinia pestis –pandemia vuosina 1346-1353 tappoi 25-50 miljoonaa ihmistä Euroopassa ja muokkasi voimakkaasti eurooppalaisten psyykeä ja yhteiskunnan rakenteita. Kun ympäriltäsi joka kolmas tai jopa joka toinen kuolee lyhyen ajan sisällä, se ei voi olla vaikuttamatta talouteen, uskontoon, taiteeseen ja asenteisiin. Suomeen rutto ei ilmeisesti levinnyt, mutta on helppo uskoa, että nälkävuosina tunnelma on paikoitellen ollut samankaltainen kuin ruton kourissa.

Nälkävuodet saattavat tuntua kaukaisilta. Viimeisen sadan vuoden aikana Suomessa tuskin juuri kuoltiin nälkään ja tänä päivänä ravinnon saatavuudesta johtuva vaikea proteiini-energia-aliravitsemus (ICD-10 E42) lienee harvinainen välitön kuolinsyy – jopa rahoituksen kanssa kamppailleilla perustutkijoilla. Hyvinvointi-Suomen historia on kuitenkin lyhyt ja me kaikki olemme vain muutaman sukupolven päässä nälkävuosista 1867-1868. Nälkä tuskin on hävinnyt alitajunnastamme vielä. Tätä kuvaa hyvin vuonna 1947 syntyneen serkkuni Marjatta Leppäsen humoristis-lyyrinen kuvaus serkkukatraan leikeistä Peräseinäjoen Luomankylässä 1950-luvulla:

Ainakin kesäkuussa monina iltoina

tuuli tyyntyi, taivas oli sininen ja pilvetön ja

illan yhä vain viiletessä me pelättiin

hallaa ja sitä seuraavaa nälkäkuolemaa talvella.

 

 Silloin pidettiin olumppialaiset

juoksulajit, keihäänheitto, pituushyppy ja kuulantyöntö […]

 

 Illan viileydessä heinät ja viljat tuoksui,

täyteläisesti, lumoavasti

kaikki olisi ollut täydellistä, ellei

sitä yhtä asiaa olisi ollut,

sitä mahdollista nälkäänkuolemista talvella.

 

Jukka Palo                                                                                                       Oikeusgenetiikan dosentti                                                                                                    HY / THL                                                                                                    jukka.palo@helsinki.fi