Viikon juttu

Mikä yhdistää Lääketieteellisen tiedekunnan viiden koulutusohjelman opiskelijoita? Jokaisen pitää osata ajatella, argumentoida ja toimia tutkimusperustaiseen tietoon nojaten. Jokaisen pitää ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ja samalla osata tarkentaa katsetta asiantuntijana tiettyyn ongelmaan tai osa-alueeseen. Kaikki tuottavat muutoksia. Olkoon muutos hoitotoimenpide, tukitoimi, kuntoutusprosessi, ajattelun muutos, ennaltaehkäisevä toimenpide, tiedon tai paradigman muutos, tai muutos rakenteellisella tasolla, hoidon järjestämisessä, prosesseissa, yhteiskunnassa.

Osa opiskelijoista tulee työskentelemään toistensa kanssa – moniammatillisesti, ihmisten samankaltaisten ongelmien äärellä. Toisaalta kaikilla aloilla on vankka oma identiteetti, vaikka tutkimuspuolella tiedon rajat usein ylittyvät, sekoittuvat, hälvenevät.

Ehkä juuri siksi minua vähän jännitti. Lukukauden viimeisellä kurssillani keskityttiin ihmisen käyttäytymisen ja toimintamallien muutokseen sekä teorian että käytännön kautta – miten saada ihmiset motivoitumaan muuttamaan toimintamallejaan terveyttä ylläpitäviksi. Kurssi oli avoin koko tiedekunnalle ja mukaan hyppäsi medisiinari- ja psykologiopiskelijoita, sekä yksi tuleva hammaslääkäri.

Kurssilla kuultiin käyttäytymisen muutoksen teorioista ja harjoiteltiin ja simuloitiin erilaisia motivaatiotekniikoita. Opiskelijat saivat haastatella kahta aikuisuuden kynnyksellä olevaa kokemusasiantuntijaa, jotka olivat onnistuneet aikaistamaan toivottoman myöhäiseksi vinksahtanutta unirytmiään muuttamalla toimintamallejaan. Kurssilla perehdyttiin myös siihen miten erilaiset persuasive technology -pohjaiset sovellukset voivat toimia käyttäytymisen muutoksen tukijana.

Muutoksen psykologia ei ole suoraviivaista vaikuttamista ja määräilyä, vaan suorastaan tiedetaiteen laji, joka kietoutuu dynaamisiin motivaatiomalleihin, minäkäsitykseen, sekä ajattelun kaikkiin tasoihin itseä koskevista ydinuskomuksista lähtien.  Käyttäytyminen ei yleensä muutu ilman ajattelun muutosta.  Ajattelu ei useinkaan muutu ilman tunteiden ymmärtämistä. Paluu vanhoihin rutiineihin tapahtuu useammin kuin pysyvä muutos – niin inhimillistä. Ei ole siis ihme että runsas tietämys terveellisistä elämäntavoista ei useinkaan onnistu transloitumaan fiksuiksi toimintamalleiksi. Kansanterveyden kultainen kysymys onkin miten näihin malleihin voidaan pysyvästi vaikuttaa.

Opiskelijat haastettiin tekemään muutos jossain omassa käyttäytymismallissa, ja kurssitehtävänä analysoida tutkimusperustaiseen tietoon nojaten omaa muutosprosessia. Vaatimattomankin muutoksen vaativuuden voi paremmin ymmärtää kun haastaa ensin itsensä.

Tämä kurssi oli siis yksi niistä toukokuun kursseista, jotka avattiin tiedekunnan kaikille opiskelijoille. Järjestäjinä voivat toimia kaikki tiedekunnan koulutusohjelmat. Käynnissä on siis hyvä alku monitieteiselle ja integratiiviselle opetukselle lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
e-mail: anukatriina.pesonen@helsinki.fi
Twitter: anu_katriina

Kolmannen vuosikurssin opiskelijana 1990-luvun syvimmän laman aikoihin koetin tavoittaa erästä tutkijaa x puhelimitse. Olin yltiöpäisen kiinnostunut virologiasta, virusten rakenteesta ja siitä, miten ovelasti ne valjastivat solut toimimaan omina tehtainaan. Muutaman yrityksen jälkeen luovutin ja hain kesätyöpaikkaa, jossa luvattiin ”ei palkkaa, työtä vuorokauden ympäri”.

Monta kertaa myöhemmin on käynyt mielessä, että olisinko ehkä eri alalla nykyisin, jos kyseinen tutkija olisi vastannut puhelimeen. Uravalinnat ovat usein pienistä sattumista kiinni.

Tutkimustyölle ei ollut aikaa

Elokuussa 2014 aloitin professorin viransijaisena Helsingin yliopistossa ja HYKS Sydän- ja Keuhkokeskuksessa. Keuhkoklinikassa oli uusi ylilääkäri. Työvoimapula oli lamaannuttava, meillä oli seitsemän erikoistuvan virkaa, mutta ainoa ”oma” erikoistuvamme oli tekemässä sisätautipuolella pakollisia sisätautipalveluita. Meillä oli sijaisena korvalääkärin urasta haaveileva vastavalmistunut kollega ja muuta porukkaa, jotka jonottivat sisätautipalveluun. Tuntui mahdottomalta ajatukselta, että joku erikoistuva tai erikoislääkäri ehtisi tehdä tutkimusta. Lääkärivaje oli niin paha, että jouduin itsekin tuon tuosta sairaalalääkärin sijaiseksi.

Erikoistuvia oli kohta kuin meressä kaloja

Pidimme kriisipalaverin (vasta-aloittanut ylilääkäri, pätkäprofessorin sijainen ja kliinisen opettajan viransijainen) ja päätimme kääriä hihat (siihen aikaan lääkärintakeissa vielä oli vielä pitkät hihat). Tuntui siltä, että ennen kuin mitään tutkimusprojektia voisi edes ajatella, klinikan työvoimapula täytyi ratkaista ensin. Päätimme panostaa rekrytointiin. Muistan nimenomaisesti, että keskustelimme tuolloin, että kyse on ”isosta laivasta, joka kääntyy hitaasti”. Pian rekrytointien aloittamisen jälkeen pursi meinasi todellakin keikahtaa.

Vuoden 2015 aikana erikoistuvien määrä ensin tuplaantui. Nyt Helsingin yliopistolle koulutusohjelmaamme ilmoittautuneiden määrä on jo yli 40 (kukaan ei enää pysy laskuissa mukana) kun se v. 2014 oli 12. Olisi tietysti mukava ottaa tästä kaikki pisteet itselleen. Todellinen selitys ilmoittautujien määrän kasvuun löytyy kuitenkin lääkärikoulutuksen aloituspaikkojen lisäämisestä, Rellmanin raportista ja erikoislääkärikoulutuksen uudistuksesta – nämä olivat juuri sopivia sattumia, jotka ajoivat nuoret lääkärit ilmoittautumaan koulutusohjelmiin.

Silti – kuinka monet näistä innokkaista tulijoista olisimme menettäneet, jos emme olisi vastanneet puhelimeen tai sähköpostiin?

Nyt on kouluttajilla tuhannen taalan paikka rekrytoida paikat täyteen ja vähän ylikin – jonottajat voi hyvin valjastaa tekemään tutkimusta. Sama ilmiö on mahdollista toteuttaa koko kliinisen lääketieteen kaikilla erikoisaloilla, myös valtakunnallisesti.

Akateeminen vapaus ja aika kortilla – Mitä tästä seuraa?

Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksen ohjausvastuu siirtyi OKM:ltä STM:lle 1.2.2015. Nyt uudistus on loppumetreillään. Erikoisalojen vastuukouluttajat ovat toivottavasti jo yhtenäistäneet koulutusohjelman sisällön valtakunnallisesti, sillä 1.1.2019 alkaen koulutusohjelmiin valitaan opiskelijoita valtakunnallisen valintamenettelyn kautta, ja koulutuspaikan myöntäminen edellyttää kouluttajalta takuuta erikoislääkärin tutkinnosta. Tuo deadline luo nuorille lääkäreille painetta ilmoittautua erikoistumiskoulutukseen vuoden 2018 aikana.

Tutkinto muuttuu osaamisperustaiseksi, mikä mahdollistaa erilaisten oppijoiden kouluttamisen erikoislääkäreiksi siihen tahtiin, kun se heille on luonnollista. Uudistus tuo ainakin teoriassa mahdollisuuksia aloille ja alueille, joilla on pulaa erikoislääkäreistä, sillä suosittujen alojen koulutuskiintiöitä pienennetään ja pula-alojen kiintiöitä kasvatetaan.

Tutkimuksen kannalta tutkintojen määrän rajaaminen on huolestuttava trendi, sillä erikoistuvan koulutus sitoutetaan kliiniseen koulutusputkeen. Akateeminen tutkimus on aina edellyttänyt vapautta ja aikaa. Jatkossa ylilääkäreiden suhtautuminen tutkimukseen liittyviin virkavapaisiin tulee olemaan vielä tärkeämpää kuin aikaisemmin, että kliinisen tutkimuksen taso säilyy ja paranee.

Keep it simple

Mitä konkreettisia toimia me teimme aikaisemmin saadaksemme rekrytoitua erikoistuvia lääkäreitä? Toimenpiteet olivat pieniä, lähes naurettavan yksinkertaisia:
Ilmoitimme avoimista viroista monilla kanavilla, myös sosiaalisessa mediassa ja loppuvaiheen opiskelijoille. Näin jokainen työpaikkailmoitus oli myös mainos erikoisalasta.
Priorisoimme kaikki työhön, sijaisuuksiin tai erikoistumiseen liittyvät yhteydenotot, vaihdoimme viikoittain ylilääkärin kanssa yhteystietoja uusista ehdokkaista.
Suhtauduimme kaikkiin yhteydenottoihin kunnioituksella, sovimme kaikkien halukkaiden kanssa tapaamiset ja teimme erikoistuville opintosuunnitelmat. Palkkasimme imagon vuoksi myös kesäkandidaatteja klinikkaan silloin, kun sille oli tarvetta, ja toivotimme jokaisen kliinisen opintojakson päätteeksi opiskelijat tervetulleiksi amanuensseiksi.
Päivitimme perehdytysohjeet ja kävimme säännöllisesti kehityskeskusteluita.
Katsoimme, että koulutukseen ilmoittautuneet tekivät koulutuksen siinä järjestyksessä, kun se oli tarkoituksenmukaista oppimisen kannalta, eikä klinikan työvoimapulan kannalta. Tämä edellytti kärsivällisyyttä, mutta oli kannattava pitkän aikavälin sijoitus.

Näitä yksinkertaisia keinoja suosittelen kaikille, joille se suinkin on mahdollista. Isoilla erikoisaloilla toki on omat haasteensa, kun erikoistuvia on kymmenien sijasta satoja. Nyt on käsillä ainutlaatuinen aika rekrytoida parhaat osaajat omalle alalle. Tätä tilaisuutta ei kannata päästää käsistä. Varsinkin, kun ensi vuonna kaikki muuttuu.

Tieteenalallamme on syytä hymyyn

Entä auttoiko erikoistuvien rekrytointi viemään tieteenalaa eteenpäin? Päätelkää itse: Keuhkosairauksien klinikan erikoislääkäreistä, erikoistuvista lääkäreistä ja heidän sijaisistaan 12 on rekisteröinyt väitöskirjan DSHealth-tutkijakouluun vuoden 2016-2018 aikana. Virkapohjat ovat nyt täynnä, ja erikoistuvat ovat perustaneet ”Tuskaklubin” eli vertaisryhmän väitöskirjaa tekeville erikoistuville. Oma tutkimusryhmäni on niin täynnä, etten voi ottaa uusia väitöskirjatyöntekijöitä ainakaan ennen kuin saamme muutaman putkesta ulos.

Nyt koulutuksessa oleva nuori lääkärikunta on saatu hyvin sitoutettua alalle, mutta ennen kun 31.12.2018 on ohi, meillä voi olla vielä parikymmentä uutta erikoistumaan ilmoittautunutta. Haasteena onkin onnistuneesti rekrytoidun henkilökunnan pitäminen tyytyväisenä ja motivoituna, jotta kaikki saadaan koulutusputkesta ulos ja eteenpäin akateemisella urapolulla.

Tutkimuksella on mahtavat mahdollisuudet tulevaisuudessa

Henkilöstö on meidän tärkein resurssimme Helsingin yliopistolla ja HUS:ssa. Tämä pätee toki muihinkin lääketieteellisen tiedekunnan oppialoihin kuin erikoislääkärikoulutukseen, joten suosittelen aktiivista otetta rekrytointiin kaikille tieteenaloille ja erikoisaloille.

Klinikan ja yliopiston kouluttajan välinen yhteistyö ja positiivinen suhtautuminen tutkimustyöhön ovat myös keskeisiä muuttujia lääketieteellisen tutkimuksen tason nostamiseksi entistä korkeammalle. Elämme aikakautta, jossa tutkimusmenetelmien muutos tuo meille kaikille mahdollisuuden tehdä tutkimusta ihan uudesta näkökulmasta: uusi tutkimuslaki mahdollistaa terveystietojen toisiokäytön ja avannee myös KanTa-arkiston tutkimukselle, uusi (ja vanha) biopankkilaki takaa menetelmän kerätä laadukkaita kliinisiä kohortteja puhumattakaan FinnGenistä. Ja tämäkin kaikki tullaan toteuttamaan, vaikka valtiovalta on jatkuvasti leikannut tutkimuksen ja opetuksen määrärahoja. Mitä me voisimmekaan saada aikaan, jos yliopistojen rahoitus palautettaisiin edes ennalleen

Uutena tutkimusvaradekaanina jaan mielelläni ajatuksia rekrytoinnista, kliinisen ja perustutkimuksen pullonkauloista, väitöskirjatöiden ja sen jälkeisten tutkintojen sujuvoittamisesta, tutkijan urapolusta, rahoituksesta ja uusista tutkimusta tukevista ideoista.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, keuhkosairauksien ja allergologian professori, HY
Osastonylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus

Eija Kalso kirjoitti viisaasti, että randomisoitu plasebo- kontrolloitu tutkimus  ( RCT )   on kliinisesti merkityksetön,   jos tutkimukseen valitaan sellaisia potilaita, joita  oikeassa kliinisessä työssä ei tutkittavalla hoidolla  hoideta (Viikon juttu  12.02.18). Näinhän kävi   ensimmäisessä  vaihdevuosien hormonihoidon RCT:ssa  eli  Women`s Health Initiative ( WHI) – tutkimuksessa vuodelta 2002.  Kun hikoilun  häviäminen estrogeenihoidon aikana olisi paljastanut hoidon olevan estrogeenin, tutkimus päätettiinkin suorittaa  naisilla, joiden  menopaussin alkamisesta  oli kulunut  jopa vuosikymmeniä  (keski-ikä 63 v) ja joilla  ei ollut  vaihdevuosioireita,  mutta kylläkin monia  verisuonisairauksia  ja  ylipainoa. Tällaisille naisille tuskin kukaan gynekologi olisi  aloittanut estrogeenihoitoa.  WHI- tutkimus kertoi  estrogeenin aiheuttavan  enemmän haittoja kuin hyötyjä, ja niinpä  se teilasi vaihdevuosien  hormonihoidon. Maallikkolehdistö riemastui  rakastamistaan  negatiivisista uutisista, ja estrogeenikauhu levisi vauhdilla ympäri maailmaa.

Onneksi löytyi tutkijoita, jotka  uskalsivat  haastaa jo uskonkappaleeksi nostetun  WHI-tutkimuksen.   Nämä kerettiläiset – heitä löytyi myös WHI- tutkijoiden joukosta – ovatkin puhdistaneet  estrogeenihoidon maineen . Estrogeenin renesanssia on siivittänyt myös  perustutkimus, joka on pystynyt selvittämään  entistä paremmin niitä mekanismeja, joilla estrogeeni vaikuttaa  sydämen ja verisuonten toimintaan. Yllättävä oli esimerkiksi se  tieto, että  estrogeeni suojaakin valtimoita  parhaiten nimenomaan hikoilevilla naisilla  eli juuri niillä, jotka suljettiin WHI- tutkimuksesta pois.  Estrogeenin uutta tulemista esiteltiin jokin aika sitten  myös suomeksi (Hanna  Savolainen-Peltonen ja  Tomi Mikkola: Vaihdevuosien hormonihoidon vaikutukset,  SLL, 3/2018, ss. 143-5 ).

Estrogeenihoito  kiistatta parantaa oireista (hikoilu, unihäiriöt, väsyminen, alakulo, limakalvokuivuus) kärsivän  naisen elämänlaatua.  Tämä  on aina ollut ja on edelleenkin  tärkein syy käyttää estrogeenihoitoa.  Nopeimmin  vaikutus näkyy  unen parantumisena . On yllättävää, että vasta  viime vuosina on  opittu ymmärtämään unen merkitys aivojen  puhdistautumisessa gliasolujen ja lymfakierron avulla. Tätä aivopesua ei tapahdu estrogeenipuutteesta kärsivällä naisella,   sillä   jos hän onnistuukin  nukahtamaan, uni keskeytyy 1-3 tunnin välein kuumien aaltojen saattelemana. Estrogeeni korjaa hypotalamisen lämpöhäiriön, palauttaa yöunet ja  siten varmistaa aivojen puhdistautumisen.  On myös mahdollista, että estrogeeni  voisi suoraan suojata aivoja, sillä sen reseptoreita on neuroneissa.  Olipa mekanismi mikä tahansa, kognitiiviset taidot  parantuvat  estrogeenin aikana,  mikä  auttaa naista pärjäämään  työelämässä nuorempien rinnalla. Moni tarvitsee tällaista dopingia, sillä eläkeikää on jo nostettu ja tullaan nostamaan jatkossa vielä lisää.

Estrogeenin renessanssi sai vauhtia ,  kun   estrogeenin osoitettiin sittenkin suojanneen  sydäntä ja verisuonistoa myös WHI-tutkimuksessa,  jos se oli aloitettu  60 vuotta nuoremmille naisille.  Tämä ”ikkunahypoteesi” on  todettu  myös monessa uudessa tutkimuksessa ja  myös suomalaisilla  naisilla.  Valtimosuoja on sitä parempi, mitä pikemmin estrogeenihoito on aloitettu  vaihdevuosien alkamisen  jälkeen. Ikkunateorialla on vankka biologinen perusta, sillä estrogeeni  estää, mutta ei poista jo syntyneitä valtimoplakkeja. Estrogeeni  myös selittää, miksi  naisen riski  saada sydäninfarkti  ennen vaihdevuosia  on vain noin viidennes miehen vastaavasta riskistä ja  miksi riskiero tasoittuu vaihdevuosien jälkeisenä ensimmäisenä  vuosikymmenenä, jos estrogeenipuutetta ei korjata.

Sydän- ja verisairaudet ovat suomalaistenkin  naisten yleisin kuolinsyy, ja tätä riskiä estrogeenihoito siis  pienentää.  On hyvin mahdollista, että estrogeenin käytön raju pudotus pari  vuosikymmentä vuotta sitten  WHI:n jälkimainingeissa osin selittää  vuonna 2016 todettua naisten eliniän odotteen  yllättävää  taittumista ja jopa laskua monilla paikkakunnilla. Sydän- ja verisuonihyödyt sekä  osteoporoosin estyminen ovat  hoidon ylimääräisiä bonuksia, sillä edelleenkin hoitoa suositellaan aloitettavaksi vain menopaussioireiden hoitoon.

Estrogeenihoidon yhteydessä  on aina mainittava rintasyöpä. Tähän naisten yleisimpään  syöpään   sairastuu 10-11 % suomalaisista naisista. Tämänkään  syövän syytä ei tiedetä, mutta  maallikot uskovat sen johtuvan ”naishormoneista”. Näinhän ei ole, sillä  myös mies voi saada rintasyövän.  Tärkein syy  viime vuosien  rintasyövän yleistymiseen  ovat  järjestetyt mammografiaseulonnat, joista syntyy ylidiagnostiikkaa ihan samalla tavoin kuin miesten eturauhassyövän seulonnasta PSA-testillä ( ks. Eero Saksela, Viikon juttu 23.03.2017 ).

Pelkkä estrogeenihoito ei  lisää rintasyöpäriskiä ainakaan WHI- tutkimuksen mukaan, sillä sitä käyttäneiden rintasyöpäriski  oli pienempi kuin plaseboa saaneilla.  Sen sijaan  yli viisi vuotta kestänyt estrogeenin ja keltarauhashormonin  yhdistelmähoito lisää jonkin verran rintasyöpävaaraa.  Hyvä uutinen kuitenkin, että hormonihoitoa käyttäneen suomalaisen rintasyöpäpotilaan riski kuolla rintasyöpään oli  puolta pienempi (5 %) kuin keskimääräinen  rintasyöpäpotilaan kuolinriski (10 %). Hormonihoidon aikana syntynyt rintasyöpä on siis hyvänlaatuisempi tai todettu  aikaisemmin. On myös huomattava, että  estrogeeni- keltarauhashormonihoito  oikein käytettynä pienentää riskiä saada kohtu- tai paksusuolisyöpä,  jotka nekin ovat naisten yleisimpiä syöpiä.

Voisi kuvitella, että naiset ilahtuisivat vaihdevuosista; hiiteen kuukautiset, e-pillerit ja kierukat.  Silti  vaihdevuodet  ahdistavat, mutta  onneksi  ei enää niin paljon kuin  muutama vuosikymmen sitten.  Menopaussiahdistusta  voi torjua  ”isoäitihypoteesi”,  joka  todistelee menopaussin pelastaneen koko ihmislajin.  Sen mukaan naisen hedelmällisyyden hiipuminen  jo menopaussia edeltävänä vuosikymmenenä vapautti naisen  turvaamaan   lapsenlapsiensa elämää ja siten lajin jatkumista.  Viisas hypoteesi saattoi joskus pitää paikkansa, mutta nykyajan puumamummot taitavat sille naureskella.

Olavi Ylikorkala, professoriemeritius
olavi.ylikorkala@helsinki.fi

Tutkimusta yliopistoissa rahoitetaan suurimmalta osin julkisin varoin, pääosin OKM:n ja sen alaisen Suomen Akatemian, samoin kuin esim.  STM ja TEM toimesta. Viime aikoina kansainvälisen rahoituksen osuus on kasvanut samoin kuin yritysyhteistyö on tuonut uusia mahdollisuuksia tutkimukseen. Kuitenkin säätiöiden merkitys tutkimusrahoittajana Suomessa kasvaa tällä hetkellä voimakkaimmin. Samaan aikaan, kun julkisia määrärahoja leikataan, Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluvat lähes 200 apurahoja jakavaa säätiötä rahoittavat tiedettä yhä suuremmin summin, vuositasolla jo noin 300 miljoonalla eurolla. Rahoitus on kohdennettu paljolti nimenomaan tutkijoiden työn tukemiseen.

Pääoman tuottojen tuntuvan kasvun myötä säätiöistä on tullut paitsi vauraita, myös vastuunsa tuntevia ja aktiivisia yhteiskunnan tukipylväitä. Ne onnistuvat kokoamaan päättäviin elimiinsä parhaat asiantuntijat. Nykyisellään säätiöt suuntaavat tukeaan joustavasti todellisiin kipupisteisiin ja voivat olla oma-aloitteisesti jopa muotoilemassa uusia tutkimusohjelmia.

Viime aikoina on korostettu säätiöiden keskinäisen yhteistyön mahdollisuuksia. Eri aloilla on myös ehditty toteuttaa säätiöiden, julkisen sektorin ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kumppanuushankkeita. Yhteisesti voimavaroja keskittämällä voidaan löytää ratkaisuja polttaviin ongelmiin ja väljentää strategisia pullonkauloja.

Vaikka kaikki tieteessä ja kommunikaatiossa on muuttunut digitaaliseksi niin edelleen pääsääntö tutkijan hienolle tiedeuralle on ulkomainen post doc -kausi, jonka rahoittaminen ei aina ole ihan helppoa. Säätiöiden post doc -pooli on hyvä esimerkki siitä, miten säätiöiden pitkäjänteisellä yhteistoiminnalla voidaan saavuttaa kansallisesti merkittäviä tuloksia. Pooli pyrkii turvaamaan Suomen tieteen laadun ja monipuolisuuden vauhdittamalla kansainvälistä yhteistyötä. Jo kahdeksan vuoden ajan toiminut pooli on koonnut kaksitoista säätiötä läheiseen yhteistyöhön rahoittamaan tutkijanuran alkuvaiheessa olevia tohtoreita. Tuki on suunnattu nimenomaan ulkomaisten tutkimusjaksojen rahoittamiseen. Tällä on haluttu rohkaista nuoria tutkijoita luomaan kansainvälisiä verkostoja, jotka koituvat Suomen tieteen hyväksi ja ovat välttämättömiä myös kansallisen kilpailukyvyn kannalta.

Kunkin tutkijan tarpeen mukaan mitoitetut apurahat ovat olleet riittävän suuria ja pitkäaikaisia, jotta perheellisetkin tutkijat ovat päässeet matkaan. Perheen huomioon ottaminen rahoituksessa on herättänyt kateudensekaista ihastelua maailmalla, jossa nuoret tutkijat ovat välttämättömyyden pakosta usein yksinäisiä susia. Tällä tavoin säätiörahoitus on myös vahvistanut tutkijoiden tasa-arvoisia uramahdollisuuksia sukupuolesta ja perhetilanteesta riippumatta.

Säätiöiden post doc -poolin koordinaattori, dosentti Mikko-Olavi Seppälä Helsingin yliopistosta on tehnyt tuoreen yhteenvedon, jonka mukaan kahdeksan vuoden aikana post doc -pooli on rahoittanut jo 500 tohtoria kansainvälistymään. Tähän tarkoitukseen suomalaiset säätiöt ovat käyttäneet noin 25 miljoonaa euroa. Näistä 100 tohtoria on saanut rahoituksen Lääketieteen lukupiirin kautta, mikä osoittaa, että poolilla on erittäin merkittävä rooli meidänkin alan tutkijoiden tukemisessa tuleviksi tiedevaikuttajiksi. Rahoituksen saaneet, jo kotimaahan palanneet tutkijat pitävät tutkimusjakson keskeisenä antina ulkomailla muodostuneita laajoja kansainvälisiä verkostoja, syvällistä ymmärrystä korkealaatuisen tutkimuksen tekemisestä sekä karttuneita kokemuksia erilaisista tutkimus- ja opetusympäristöistä ja kansainvälisen tutkimusrahoituksen hankkimisesta.

Poolisäätiöiden rahoittamat tutkijat palaavat Suomeen kokemuksista rikkaina, itsenäisinä ja ammattimaisina tutkijoina, jotka ovat oppineet uusia menetelmiä niiden syntysijoilla ja ovat nyt valmiita johtamaan omia tutkimusryhmiään. Vastavuoroisesti he välittävät suomalaista tietämystä ja osaamista ulkomaille ja luovat konkreettista tutkimusyhteistyötä suomalaisten ja ulkomaisten yliopistojen välille. Tiede on kansainvälistä, kun tutkijat ovat kansainvälisiä.

Risto Renkonen, Säätiöiden post doc -poolin puheenjohtaja
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, ylilääkäri
Lääketieteellinen tdk, Helsingin yliopisto ja HUS

 

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on julkaissut kiehtovan raportin Suomen sata uutta mahdollisuutta 2018 – 2037 – yhteiskunnantoimintamallit uudistava radikaali teknologia (https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/tuvj_1+2018.pdf). Raportti keskittyy siihen, miten teknologia uudistaa yhteiskuntaa. Tätä samaa mietimme myös Meilahden kampuksella tavoitteenamme kehittää toisaalta kykyämme hyödyntää teknologioita ja toisaalta kehittää datan avulla toimintaa jatkuvasti muuttuviin potilastarpeisiin. Eipä siis ihme, että luin erityisellä mielenkiinnolla raportin terveyteen tai terveydenhuoltojärjestelmään liittyvät näkökulmat.

Raportin ehkä tärkeimpänä terveysnäkökulmana on esitetty yksilöllisyyden kasvu, joka tapahtuu sekä ihmisen itsensä omatoimisuuden kautta että terveydenhuollon ottaessa ihmisen yksilölliset ominaisuudet ja tarpeet huomioon väestötason tilastollisten suositusten tai vaikkapa Käypä hoito suositusten sijaan. Toiveena on, että kun yksilö paremmin ymmärtää oman tilansa ja vaihtoehtonsa, voi hän myös paremmin valita toimintatapansa.

Suomessa yksi merkittävistä askelista yksilöllisen lääketieteen suuntaan on biopankki, mihin kerätään henkilöiden biologisia näytteitä tuleviin tutkimustarpeisiin. Biopankki tarvitsee osallistuvan potilaan. Suurin tällä hetkellä meneillään oleva kansallinen biopankkihanke on ns. FinnGen hanke (www.finngen.fi). Tavoitteena on kerätä puolen miljoonan suomalaisen genomitiedot oppiaksemme paremmin ymmärtämään sairausmekanismeja ja kehittämään uusia lääketieteellisiä hoitoja. Biopankki ja FinnGen-hanke ovat linjassa tulevaisuusraportin kanssa, missä kannanottona on väestön DNA-testauksen kehittäminen ja suosiminen. Geenitiedon massiivinen lisäys sekvensoinnin samanaikaisesti helpottuessa vaikuttaa sekä lääkekehitykseen että biotuotantoon.

Biopankki on hyvä esimerkki positiivisesta yksilöllisyyteen ja osallistavaan hoitoon tähtäävästä toiminnasta mutta omatoimisuuteen liittyy myös riskejä. Näitä riskejä, esimerkiksi uskomuslääketiede, rokotevastaisuus, tarpeettomien, tai jopa vaarallisten, hoitojen vaatiminen, tai potilaan virheelliset tulkinnat laitemittauksissa, on terveydenhuollon henkilökunta tottunut jo nyt kohtaamaan mutta potilaan omatoimisen roolin kasvaessa tulevat riskit entistä todellisimmiksi.

Teknologiasta puhuttaessa kuuma aihe on tekoäly. Meilahdessa sijaitsevan Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUSin) tekee tekoälyn hyödyntämisen suhteen erityiseksi itse kerätyn hyvälaatuisen digitaalisen data suuri määrä, sekä pitkältä ajalta (jo 1980-luvulta) kerättyä että reaaliaikaisesti kertyvää. HUS-Tietohallinnon ja Tiedon yhdessä rakentamaan järjestelmään (tietoallas) on data järjestetty ja varastoitu niin, että tietoaineistoja voidaan yhdistellä halutulla tavalla reaaliaikaisesti eri tarkoituksia varten. Läheinen yhteistyö Helsingin ja Aalto yliopistojen tutkijoiden kanssa takaa tieteellisen laadun ja verkottaa huippusairaalan ja yliopistot. Olin taannoin tilaisuudessa, missä tekniikan tohtori aloitti tekoälyesityksensä kertomalla kuulijoille sujuvasti neuroanatomiasta ja aivoverenvuodosta ja lääkäriluennoitsija puolestaan piti selkeän esityksen algoritmien rakentamisesta. Juuri näin asiantuntijoiden keskinäistä osaamista ymmärtäen päästään eteenpäin. Tosin tulevaisuudessa syntyy myös ihan kokonaan uusia työtehtäviä. Eduskunnan tulevaisuusraportin mukaisia esimerkkejä nousevista ammateista ovat mm DNA-analyytikko, mikrobiome-neuvoja, biomarkkeritulkki, itsediagnostiikkavälineiden käyttöä opastava henkilö, itsediagnostiikkavälinehuoltaja, bioturvajuristi, biokonsultti, lääketulostaja, DNA-muokkaaja, aminohappokokki, hyvinvointivalmentaja ja diagnostiikkavalmentaja, itsediagnostiikkatarkastaja, digiterapeutti, implanttiasentaja, biosalapoliisi ja bioriskien kartoittaja (https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/tuvj_1+2018.pdf).

Tekoäly pikkukeskosten hoidossa on jo tuttua toimintaa mutta HUS:ssa on meneillään muutamia kymmeniä hankkeita ja projekteja tekoälyyn ja uuteen teknologiaan liittyen. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi kuva-analytiikka ja koneoppiminen syöpäpatologian diagnostiikassa, tietokonekuvien annotointi, digitaaliset innovaatiot lihavuuden hoidossa, tekoälypohjaisten ennustealgoritmien kehittäminen teho-osastolla hoidettaville aivovammapotilaille ja immunologisten tautien tunnistamisessa, päivystyksellisen verkkopohjaisen hoitoonohjauksen vaikuttavuus, potilasvirtojen ennustamismalli, hoitajavetoiset digitaaliset palvelut neurologiassa, värttinäluun murtuman tekoälyanalyysi ja animoitujen anatomiamallien käyttäminen lisätyssä todellisuudessa ihan vain muutama mainittavaksi.

Em lisäksi yksi tulevaisuuden kiinnostavampia kehityskohteita ovat keinoelimet. Keinoelimien osalta pisimmällä ollaan kovaa vauhtia potilashoitoon tulossa olevan keinohaiman osalta. Keinohaima koostuu ihon alle asennettavasta, jatkuvasti glukoosia mittaavasta sensorista, insuliinipumpusta ja pienikokoisesta tietokoneesta, johon ladattu algoritmi säätää insuliinin annostelua. Keinohaima on houkutteleva hoitovaihtoehto, jolla voidaan estää vaikeita liitännäissairauksia ja jopa ennenaikaisia kuolemia. Keinohaima on yksi esimerkki teknologian sallimasta hoidosta, joka haastaa potilaan aktiiviseen toimintaan ja omaan vastuuseen. Laitteisto tekee päätöksiä potilaan puolesta aivan eri säännöillä kuin diabeteshoitaja tai -lääkäri ovat perinteisesti ohjanneet. Luottamus keinohaimaan kasvaa kokemuksen myötä, ja hoitoväsymyksen tilalle kehittyvät osaamisen tunne ja motivaatio mutta haasteita lisäävät huono motivaatio ja hoitomyöntyvyys (Suomen Lääkärilehti 2018;73;773-8, Tuomaala ym).

Oma lukunsa ovat hurjaa vauhtia kehittyvät itsediagnostiikassa käytettävät laitteet ja välineet, joiden testaukselle on HUSssa luotu erilaisia väyliä yhteistyössä laite- ja välinevalmistajien kanssa mm. HUS Testbed (www.hustestbed.fi) ja digitaalisten terveysinnovaatioiden ekosysteemi CleverHealthNetwork muodoissa.

Yhteiskunnan toimintamalleja uudistava radikaali teknologia aiheuttaa ennakkoluuloja ja voi pelottaa monia. Lohdullista on lukea Eero Rauhalan teksti Tieteessä tapahtuu (nro 1/2018):  Ihminen on monitasoinen kokonaisuus; kokemuksellisuuden kyky, tajunta ja tietoisuus ovat syntyneet tässä ihmisen kokonaisuudessa. Ihmistä erottaa muista olioista juuri tajunnallisuus ja sen suhde todellisuuteen rikkaana ja moniulotteisena henkisenä elämänä. Tällaista inhimillisyyttä koneilla ei ole, koneet eivät muutu ihmisiksi eivätkä ne korvaa ihmistä ihmisenä.

Huomenna kaikki on kuitenkin toisin. Radikaali teknologia muuttaa maailmamme, itse uskon vahvasti muutoksen positiiviseen suuntaan. Kaikesta huolimatta meille jää kuitenkin vastuu kehityksestä ja inhimillisyyden säilyttämisestä.

Anne Pitkäranta
anne.pitkaranta@hus.fi
Tutkimusjohtaja, professori
HUS, Helsingin yliopisto

 

Vuonna 2010 rävähti. Monilta tämä rävähdys jäi huomaamatta, mutta tiedemaailman eräässä nurkassa vuosi oli lähes yhtä merkittävä kuin 1905 oli toisessa. Tuolloin, kahdeksan vuotta sitten, julkaistiin nimittäin joukko käänteentekeviä tutkimuksia, jotka perustuivat ammoin eläneiden ihmisten ja ihmisen sisarlajien DNA:n analysointiin. Vuoden 2010 satoon kuuluivat genomijulkaisut mm. Neandertalin ihmiseltä (luonnosversio; http://science.sciencemag.org/content/328/5979/710), Siperiassa 40 000 vuotta sitten eläneeltä Denisovanihmiseltä (https://www.nature.com/articles/nature09710) ja 4 000 vuotta sitten Grönlannissa kuolleelta ”paleo-eskimolta” (https://www.nature.com/articles/nature08835).

Muinaista DNA:ta oli toki pystytty jo aiemminkin analysoimaan, ja merkittäviä tutkimuksia oli tehty muillakin kuin oman sukumme lajeilla. Varsinkin 1990-luvun hämärässä innostus oli valtavaa – tulokset meripihkan sisään jääneistä eliöistä ja kudoksista synnyttivät villejä visioita ja saivat jopa Hollywood-kuvituksen. Suurin osa tuon ajan tuloksista osoitettiin jälkeenpäin vääriksi, esimerkiksi julkaistu dinosauruksen DNA olikin ihmisen Y-kromosomia. Sittemmin kaikkialla leijailevan nyky-DNA:n pääsy näytteisiin opittiin minimoimaan ja vieraat sekvenssit poistamaan tuloksista. Vuonna 2010 aidoksi varmistetun muinaisen sekvenssidatan määrä lähisukulaisistamme ylitti tärkeän kynnyksen: se mahdollisti mielekkäät vertailut nykypäivän genomiin (kts. esim. https://www.nature.com/news/2010/100512/full/465148a.html). Nykyihmisen ja sen kahden sisarlajin perimän vertaaminen toisiinsa on auttanut ymmärtämään itseämme lajina: mikä meistä tekee ihmisiä ja miksi lajimme kehittyi omaan suuntaansa. (Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että käsite ”laji” on ihmisen luoma yritys jakaa biologista jatkumoa, ei luonnonilmiö. Erilaisia määritelmiä ”lajille” on esitetty noin 27 kappaletta. Pohdintaa aiheesta löytyy täältä: https://www.theguardian.com/science/punctuated-equilibrium/2010/oct/20/3).

Ihmiselle on kuitenkin tapahtunut suhteellisen paljon lajiutumisen jälkeenkin. Nämä tapahtumat ovat lajin syntyprosessia konkreettisempia ja  kiinnostavat paljon niin tutkijoita kuin suurta yleisöäkin. Näin on varsinkin silloin, kun kyse on ”omasta ryhmästä”, olipa tuo ryhmä sitten vaikkapa eurooppalaiset, suomalaiset, pirkanmaalaiset, peräseinäjokiset tai oma suku. Kiinnostus omaan menneisyyteen on luonnollista, mutta DNA-tutkimuksien osalta lusikka on sopassa myös kaupallisilla DNA-testipalveluilla, jotka ovat tuottaneet paitsi suuren määrän julkista DNA-dataa, myös hämmentävän suuren ja yllättävän asiantuntevan amatöörigeneetikkojen joukon.

Voidaan ajatella, että lajiutumisen ja oman suvun muistitietojen välissä on muutaman sadan tuhannen vuoden tietokatkos, jota yritetään paikata mm. arkeologian, lingvistiikan ja perinnöllisyystieteen työkaluin. Perinnöllisyystieteen puolella väestöhistoriaa on tutkittu jo melko pitkään ilman arkeologisia näytteitäkin eli nykyväestön DNA-muuntelun avulla. Populaatiossa, eli ihmistermein väestössä, tänä päivänä esiintyvien DNA-tyyppien määrä ja luonne riippuvat väestön historiasta: koosta eri aikoina, muuttoliikkeistä sekä suhteellisen vakiotahdilla tapahtuvasta DNA:n muuntumisesta mutaatioiden kautta. Kun DNA-muuntelu tunnetaan, voidaan erilaisten evolutiivis-matemaattisten mallien avulla päätellä, minkälainen historia on havaitun muuntelun tuottanut. Tutkimukset perustuvat otoksiin sekä väestöstä (osallistuvat henkilöt) ja perimästä (tutkittavat DNA-merkit). Viimeaikainen kehitys DNA-menetelmissä on mahdollistanut yhä suurempien otosten analysoinnin.

Väestön historian selvittäminen nykyperimän avulla ei ole ongelmatonta. Keskeinen hankaluus on se, että nykyinen DNA-muuntelu on kerroksittaista, menneisyyden eri vaiheiden muokkaamaa. Voimme kyllä vaikkapa nykysuomalaisten perimästä tunnistaa maahamme eri suunnista tulleita muuttoliikkeitä, mutta on vaikea hahmottaa minne, milloin ja missä järjestyksessä nämä ovat Suomeen suuntautuneet. Tietyn väestön nykyistä DNA-muuntelua onkin verrattu palimpsestiin, pergamenttiin, jonka alkuperäinen teksti on raaputettu pois ja korvattu uudella (Wikipedian mukaan termi juontuu muinaiskreikan sanoista palin, uudestaan ja psestos, raaputtaa). Nykyään pergamenttien poisraaputettuja tekstejä kyetään lukemaan, esimerkiksi Ciceron (k. 43 eaa.) Valtiosta-teoksen kappaleita on rekonstruoitu juuri palimpsesteista. Tutkimuksissa on hyödynnetty mm. röntgeniä, fluoresensenssia ja spektrikuvantamista. Väestöjen perimän palimpsestin lukemisessa auttaa puolestaan muinais-DNA.

Ammoin eläneiden ihmisten ja ihmisryhmien perimä avaa populaatiogeneettisen ikkunan suoraan muinaisuuteen ja antaa alan tutkijoille, niin populaatiogeneetikoille, arkeologeille kuin historiantutkijoillekin, suoria vastauksia moniin kysymyksiin. Prosessissa tietysti syntyy uusia kysymyksiä enemmän kuin vastauksia, mutta niin tieteessä pitääkin.

Yksilölähtöisiin lajitason tarkasteluihin verrattuna väestöhistorian selvittäminen muinais-DNA:n perusteella on kuitenkin – vielä toistaiseksi – epäluotettavampaa. Tutkimukset nimittäin vaativat kattavamman otoksen eli dataa useammista yksilöistä. DNA-sekvenssin tuottaminen ja etenkin sen varmistaminen todella muinaiseksi on vieläkin kovan työn takana ja näytekoot ovat vielä toistaiseksi olleet suhteellisen vaatimattomia, yleensä luokkaa 20-30 yksilöä yhdestä väestöstä tietyltä ajalta tai aikajaksolta. Monesti vähemmän.

Pienten otosten perusteella on kuitenkin tehty melko laajoja päätelmiä. Esimerkiksi kiista siitä, liittyikö maanviljelyn leviämiseen Lähi-Idästä Eurooppaan n. 8 000 vuotta sitten ihmisten vai pelkästään innovaatioiden liike näyttää ratkenneen. Bramantin ja kumppaneiden tutkimuksessa (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/16284177) osoitettiin, että maanviljelyksen toi Eurooppaan muuttoaalto, joka tullessaan myllersi eurooppalaisen geenipoolin – maanviljelys ei siis levinnyt ideana vaan ihmisten mukana. Kahdessa vuoden 2015 julkaisussa (Haak et al. https://www.nature.com/articles/nature14317; Allentoft https://www.nature.com/articles/nature14507) puolestaan osoitettiin, että eurooppalaisten geenipoolin myllersi uudelleen pronssikaudella Yamna-kulttuurin invaasio Kaukasuksen pohjoispuolen aroilta. Geenien mukana on tutkijoitten mukaan tullut myös indo-eurooppalainen kieli, jonka jälkeläisillä pärjää aika laajasti nykymaailmassa. Hiljattain uutisoitiin myös suomalaisten perimän muuttuneen merkittävästi viimeisen 1 400 vuoden aikana (https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005614234.html) .

Tulokset ovat kiehtovia ja valaisevat menneisyytemme suuria linjoja ansiokkaasti, mutta on melko varmaa, että monet, varsinkin yksityiskohtaisimmat, tulokset kirjoitetaan vielä uusiksi. Tähän vaikuttavat paitsi analyysimenetelmien kehitys myös otosten suurentuminen. Vaikka tutkittujen yksilöiden määrää voidaankin lähitulevaisuudessa yhä helpommin kasvattaa, ongelmana on silti edustavuus. Tutkijan analyysiohjelmaan päätyvä sekvenssi on nimittäin väistämättä valikoitunut monesti: vain pieni osa muinoin eläneiden jäänteistä säilyy nykypäivään, vain osan näistä löytää arkeologi, löytyneistä vain osassa on DNA:ta – ja ajan-/rahanpuutteen vuoksi (toistaiseksi) vain osa näistä analysoidaan. Montako nuo siivilät läpäissyttä näytettä tarvitaan kuvaamaan muinaisen väestön perimää? Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa. Monen julkaistun muinais-DNA -artikkelin raportoinnin sävy on kuitenkin ollut huomattavan rohkeaa.

Joskus tulee mietittyä, juontuuko osa tästä varmuudesta anakronistisesta näkemyksestä. Tänä päivänä väestöt, esim. suomalaiset, ovat melko homogeenisia, mutta onko niin ollut menneisyydessä? Pitää muistaa, että väestömäärä on vielä keskiajalla ollut pienehkö jopa globaalisti. Tuossa tilanteessa perimän muuntelu väistämättä jakautuu ajassa ja tilassa laajemmalle kuin tänään. Meidän on vaikea nähdä, että eteläpohjalaiset olisivat geneettisesti tänä päivänä kovin erilaisia kuin esim. itä-hämäläiset – rautakaudella näin on saattanut hyvin kuitenkin olla. Menneisyyteen katsoessa myös ajan taju usein hämärtyy. Omaa tajuaan voi testata helposti: hämmästyttääkö se, että Kheopsin pyramidia ja Kleopatraa erottaa viidenneksen pidempi aikajakso kuin Kleopatraa ja meitä? Näin se vaan on. Väestöhistorian prosesseja olla vaikea rekonstruoida muutamasta parinkymmenen hengen otoksesta, jos näitä otoksia erottavat muutamakin sata kilometriä ja vuotta. Tilanne on sama kuin joutuisi kirjoittamaan selostuksen Sikstuksen kappelin freskoista muutaman mehupillin läpi tehdyn vilkaisun perusteella.

Tekniikan kehitys alalla on ollut hämmentävän ripeää viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja epäilemättä tämä kehitys jatkuu. Kun menneisyyden otokset suurenevat ihmisen historian fresko hahmottuu varmasti paremmin, vaikka edellä mainitusta siivilöitymisongelmasta ei koskaan päästä eroon. On kuitenkin hyvä muistaa, että ihmistä voi tutkia myös muiden eliölajien, esimerkiksi kotieläinten, viljojen ja niiden tuholaisten, loisien ja patogeenien perimän menneisyyttä selvittämällä. Muinais-DNA:sta on kehittymässä merkittävä työkalu väestöhistorian prosessien ymmärtämiseen ja sen tuottaman tiedon merkitys tulee kasvamaan – ehkä myös lääketieteessä. Arkeologian puolella tanskalainen arvostettu prof. Kristian Kristiansen, yksi Euroopan arvostetuimmista arkeologeista, on vuoden 2010 jälkimainingeissa todennut, että muinais-DNA on tuottamassa arkeologiaan ’kolmannen vallankumouksen’.

Jukka Palo                                                                                                       Oikeusgenetiikan dosentti                                                                                                    HY / THL                                                                                                    jukka.palo@helsinki.fi

I min roll som förman har jag stött på olika former av problem i arbetsmiljön. Sådana problem kan hänföra sig till fysiska faktorer dvs. buller, dålig inneluft eller kemikalier. Den andra stora gruppen av problem består av stress och konflikter i människorelationer. Båda problemen är ofta mångfasetterade, och kräver för sin lösning insatser och samarbete över gränser tillsammans med bl.a. företagshälsovård, arbetarskydd och oss medarbetare. Man kunde väl kalla detta ett slags ingrepp eller intervention på ett identifierat problem, precis som kirurgi är ett ingrepp till ett identifierat hälsoproblem. Inom medicinen försöker allt mer fokusera på förebyggande åtgärder, så att hälsoproblemen inte överhuvudtaget skulle uppkomma. Det är bättre för individen, det är bättre för hens omgivning och det är naturligtvis även bättre för den offentliga ekonomin. Precis samma argument gäller faktiskt vår arbetsmiljö.

Visst görs det en hel del förebyggande arbete för en bättre arbetsmiljö. Speciellt gäller det den fysiska arbetsmiljön och förebyggande hälsovård. Det görs riskkartläggningar av våra utrymmen, vi har tillgång till arbetsplatshälsovård, och det görs regelbundna hälsogranskningar för riskgrupper. Däremot görs det kanske inte lika mycket förebyggande arbete för att förbättra den psykosociala arbetsmiljön, dvs för att skapa en positiv arbetsmiljö.

”Vi är inte här för att trivas utan för att göra arbete” sade en professor på patologen i tiderna, då han hörde glatt skratt från laboratoriet, där unga doktorander arbetade. Han var rädd att glatt skratt och god anda minskade intresset att göra arbete. Hur fel hade han inte! Idag vet vi att en positiv arbetsmiljö leder till högre produktivitet på många olika sätt, inte enbart genom att det minskar sjukfrånvaro. Filosofen Esa Saarinen har lanserat många begrepp gällande positivt tänkande. Min favorit är begreppet ”Magiskt lyft”. Med det menar han fenomenet att en arbetsgrupps innovativa förmåga och produktivitet ökar på ett sätt som inte riktigt går att mäta, då man arbetar i en positiv anda. Därav ordet ”magisk”. Esa Saarinen har ofta visat som exempel Finlands ishockeylag, och vägen till det första finska världsmästerskapet år 1995. Det finska laget hade som motståndare Sverige, som enligt statistiken var klart starkare. Dessutom spelades matchen i Globen, framför en svensk hemmapublik. Trots det lyckades det finska laget bättre än man trott möjligt, genom ”ett magiskt lyft”, genom en gemenskap, en positivitet och sparrande av varandra. Titta på Youtube, där ser ni hur grabbarna sparrar varandra och spelar tillsammans för att åstadkomma nånting de kanske inte ens själva trodde var möjligt. Sannerligen en magisk match!

Ordet produktivitet har kanske en lite negativ klang i en akademisk värld. Det är bra att komma ihåg att det inte är endast fråga om en ekonomisk term, och bör ses lite bredare. I forskning skulle kanske innovationsförmåga låta bättre. Och visst, visst ökar både individens och arbetsgruppens innovativa förmåga i en positiv miljö. Tänk bara på en forskningsgrupps ”brainstorming”, om man tillåter idéerna flöda fritt, utan rädsla. Precis samma sak har vi lärare upplevt vid lyckade undervisningstillfällen.

I en intressant översiktsartikel av Emma Seppälä och Kim Cameron publicerad från Harvard Business School identifieras 6 faktorer, vilka ökar arbetsgemenskapens positiva energi (https://hbr.org/2015/12/proof-that-positive-work-cultures-are-more-productive).

Dessa är:

Bry dig om, var intresserad och känn ansvar för dina medarbetare

Erbjud stöd och vänlighet åt varandra, speciellt om någon har det svårt

Undvik att skylla på andra och var förlåtande

Inspirera varandra

Betona betydelsen av allas arbetsinsats

Behandla varandra med respekt, tacksamhet, tillit och integritet.

Några av dessa är riktade mer till förmän, men kan nog anammas av alla i en akademisk arbetsgemenskap. Som organisation kan vi erbjuda utbildning åt förmän, men för att uppnå en positiv anda måste alla medlemmar i gemenskapen förbinda sig till detta och delta. Jag tror att vi alla förstår betydelsen av de sex punkterna, och kan godta dem, eller hur?

Ju bättre vi trivs på vår arbetsplats, desto innovativare är vi och desto mer och bättre producerar vi. Och inte minst, kom ihåg att vi spenderar en betydande del av vårt aktiva liv på arbetsplatsen. Är det inte mycket roligare att vara på jobbet om den mentala dvs psykosociala arbetsmiljön är positiv och sparrande, oberoende av produktivitet?

Tom Böhling

Professor i Patologi, Medicum
tom.bohling@helsinki.fi

Elämme digitalisaation aikaa – tietotekniikkaa hyödynnetään arjen toiminnoissa yhä aktiivisemmin. Erilaiset palvelut siirtyvät verkkoon ja ihmiset tapaavat toisiaan somemaailmassa, sähköisesti. Digitalisaation hyödyt ovat kiistattomat. Erilaiset palvelut ovat jatkuvasti saatavilla ja vertaisseuraa löytyy myös silloin, kun sitä muutoin on vaikea löytää. Esimerkiksi Yle uutisoi verkkosivuillaan 4.2.2018 mummojen ja pappojen Skype-ringistä, jossa videopuhelimen käyttöön pohjaava toimintamalli lievittää vanhusten yksinäisyyttä. Mutta voiko vanhemman aktiivinen tietotekniikan käyttö vaikuttaa lapsen kielellisten taitojen kehitykseen?

Lapsen kielen kehittyminen on aina pieni ihme. Lapsi omaksuu ympärillään käytettävän monikerroksisen symbolisen viestintäjärjestelmän, kielen, yleensä vaivatta muutaman ensimmäisen elinvuotensa aikana. Äidinkielen pieni perussanasto on tavallisesti omaksuttuna viimeistään kaksivuotiaana. Kielen rakenteiden, taivutusmuotojen ja lauserakenteiden, omaksuminen käynnistyy yleensä toisen ikävuoden loppuun mennessä. Viisivuotias lapsi on jo taitava kielenkäyttäjä, joka hallitsee äidinkielensä tavallisimmat rakenteet ja pystyy keskustelemaan kielitaidollaan vaivatta eri ihmisten kanssa, eri tilanteissa.

Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mistä kielenkehitys johtuu tai mikä sen käynnistää. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että lapsen kielikyky rakentuu vähitellen vuorovaikutustilanteissa saatujen mallien pohjalta. Kielenomaksumisen alkamiseksi tarvitaan vain kyky lukea toisen ihmisen aikomuksia (engl. intention reading) ja kyky luokitella (engl. pattern finding). Nämä perustaidot lapsi omaksuu yleensä noin vuoden ikään mennessä. Osa tutkijoista taas ajattelee, että ihmisen mielessä on kielen ”ituja” jo syntyessä. Toisin sanoen, ajatuksena on, että lapsella on mielessään alustava ajatus kielen yleisistä piirteistä jo syntymästä lähtien. Tämä alustava kielen perusmalli täyttyy vähitellen lapsen omaksuman äidinkielen rakenteilla ja sanoilla lapsen kehittyessä. Kummankin näkökannan mukaan lapsella tulee olla mahdollisuus kuulla ympärillä käytettävää kieltä sitä omaksuakseen.

Kaikki lapset eivät omaksu äidinkieltään helposti. Noin 10-20 %:lla lapsista on jonkinasteista kielellistä viivästymää, ja noin 7 %:lla diagnosoidaan erityisiä kielellisiä vaikeuksia vaikka lapsen kehitys muutoin etenisi normaalisti. Nykykäsityksen mukaan lapsen huomattavat kielelliset ongelmat johtuvat harvoin vanhemmista, toisin sanoen lapsen ympärillä käytettävästä kielestä tai sen vähyydestä. Someaaltojen tyrskyissä kysellään kuitenkin, voiko vanhemman uppoutuminen digitaaliseen maailmaan aiheuttaa sen, ettei lapsi saa riittävästi kielellisiä virikkeitä ja kielen kehitys viivästyy.

Millä tavoin vanhemman aktiivinen sähköisten viestimien käyttö voisi vaikuttaa lapsen kehittyvään kielitaitoon? Vanhemman vuorovaikutusstrategioiden ja lapsen kielen kehityksen välistä yhteyttä tarkastelevat tutkimukset ovat osoittaneet tietynlaisten vuorovaikutusstrategioiden olevan voimakkaammin yhteydessä lapsen hyvään kielenkehitykseen kuin toisten. Esimerkiksi vanhemman responsiivisuuden on todettu olevan yhteydessä lapsen hyvään kielenkehitykseen. Responsiivisuudella tarkoitetaan aikuisen kykyä vastata lapsen kommunikaatioaloitteisiin johdonmukaisesti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti. Myös aikuisen kyvyn laajentaa lapsen ilmaisuja kielellisesti on todettu tukevan lapsen kielellistä kehitystä. Sosiaaliseen mediaan intensiivisesti uppoutunut aikuinen ei välttämättä ole kovin responsiivinen – digitaalinen maailma kun imee helposti ihmisen koko huomion. Somemaailmassa seikkaileva aikuinen ei myöskään luultavasti huomaa lapsen kiinnostuksen kohteita, nimeä niitä ja laajenna lapsen omia ilmaisuja. Mutta vaikuttavatko digitaalisen maailman mukanaan tuomat vanhemman ja lapsen vuorovaikutustilanteisiin liittyvät uudet piirteet todella lapsen kehittyvään kieleen negatiivisella tavalla? Sitä me emme varmasti vielä tiedä – somemaailma on synnyttänyt uuden tutkimusaiheen.

Suvi Stolt
Lapsen kielen kehityksen dosentti, logopedian yliopistonlehtori
Helsingin yliopisto

 

Syntyykö aikuisen ihmisen aivoissa uusia hermosoluja?

Kysymys uusien hermosolujen syntymisestä (neurogeneesi) aikuisen ihmisen aivoissa on ollut vilkkaan keskustelun kohteena parin viime vuosikymmenen ajan ja tuore Kalifornian yliopiston tutkijoiden Nature-tiedelehdessä julkaisema tutkimus¹ sai alan tutkijakentän suorastaan kiehumaan. Pitkään on ajateltu, että aikuisen ihmisen aivot ovat valtaosin muuttumattomat.  Suurin osa aivojen hermosoluista muodostuu ennen syntymää ja varhaislapsuuden aikana eikä koskaan uusiudu. Aivojen muovautuminen (kuten oppiminen) perustuu pitkälti muutoksiin hermosolujen välisissä yhteyksissä eikä niinkään hermosolujen lukumäärässä. Hermosolujen määrä pieneneekin väistämättä iän myötä vähittäisen solukuoleman takia ja monet aivoja rappeuttavat sairaudet kiihdyttävät solukatoa entisestään. Elimistömme ei pysty korvaamaan aivovaurion tai hermorappeumasairauden tuhoamia hermosoluja, kuten se pystyy muodostamaan esimerkiksi uusia luuston soluja murtuneen jalan korjaamiseksi.

1900-luvun loppupuolella alettiin kuitenkin löytää merkkejä siitä, että nisäkkäiden aivoissa muodostuu uusia hermosoluja myös aikuisiällä. Uusien toiminnallisten hermosolujen syntyminen osoitettiin ensin laululinnuilla, ja pian vastaavia löytöjä tehtiin useilla nisäkäslajeilla jyrsijöistä kädellisiin. Vahva todiste neurogeneesistä aikuisen ihmisen aivoissa saatiin vuonna 1998², kun ryhmälle syöpäpotilaita annettiin merkkiainetta, joka leimaa jakaantuvat solut. Potilailta kuoleman jälkeen otetuista aivoleikkeistä pystyttiin osoittamaan, että kognitiivisiin toimintoihin ja tunne-elämän säätelyyn osallistuvassa aivorakenteessa, hippokampuksessa, muodostuu uusia hermosoluja myös aikuisiällä. Lukuisat muut tutkimukset ovat tukeneet teoriaa, että rajatuilla aivoalueilla, ihmisellä erityisesti hippokampuksessa ja aivokammioiden reunassa sijaitsevalla vyöhykkeellä, todella muodostuu uusia hermosoluja myös aikuisiällä.

Mutta mitäpä olisi tiede ilman haastavia käsityksiä. Kalifornian yliopiston tutkijoiden ryhmä tarkasteli uudessa tutkimuksessaan 59 eri-ikäisenä kuolleen ihmisen aivoleikkeitä hippokampuksen alueelta¹. He värjäsivät leikkeitä vasta-aineilla, jotka tunnistavat uusille hermosoluille tyypillisiä merkkiproteiineja ja pystyivätkin luotettavasti tunnistamaan tuoreet hermosolut sikiön ja varhaislapsuuden aikana. Mutta 13 ikävuoden jälkeen tutkijat vetivät vesiperän – ei ainuttakaan merkkiä aikuisiällä syntyneistä hermosoluista. Väite neurogeneesin täydellisestä loppumisesta aikuisiällä on huomattavassa ristiriidassa aiempiin tutkimuksiin nähden^3,4 ja herätti heti valtaisan kritiikkiryöpyn.  Kriitikot ovat arvostelleet kovin sanoin tutkimuksessa käytettyjä menetelmiä – kokeissa yritettiin päätellä hermosolun ikä yksinomaan kuolleista aivoista tehdyistä leikkeitä. Tekniikkaan liittyy monia mahdollisia virhelähteitä eikä hermosolun koko historia luonnollisesti selviä yhtä aikapistettä tutkimalla.

Tarkoittaako ylipäänsä se, jos merkkejä uusista aivosoluista ei yhdellä menetelmällä löydy, että soluja ei myöskään varmuudella ole?

Neurogeneesin osoittaminen aikuisen ihmisen aivoissa on äärimmäisen haastavaa eikä hermosolujen syntymistä pystytä nykyisillä menetelmillä kuvantamaan elävillä ihmisillä. Neurogeneesin merkitys aikuisen ihmisen aivoissa on pitkälti arvoitus. Eläinkokeissa on kuitenkin osoitettu yhteys aikuisiän neurogeneesin ja hippokampuksesta riippuvan muistin ja oppimisen välillä⁴. Hiirimallissa neurogeneesiä on pystytty myös aktivoimaan muun muassa tiettyjen masennuslääkkeiden avulla ja tarjoamalla eläimille virikkeellinen ympäristö. Eläinkokeet viittaavat siihen, että monissa hermostosairauksissa aikuisiän neurogeneesi on häiriintynyt. Esimerkiksi varhaiseen Alzheimerin tautiin liittyvän PS1-geenin mutaatiot aiheuttavat ongelmia neurogeneesin säätelyssä hiirimallissa. Onkin ajateltu, että Alzheimerin tautiin liittyvät muisti- ja muut kognitiiviset häiriöt voisivat olla osaksi tämän seurausta.

Negatiivisen ja vallitsevasta hypoteesista poikkeavan tutkimuslöydöksen julkaiseminen ei ole tiedemaailmassa ihan yksioikoista ja vaatii rohkeuttakin. On paljon helpompaa julkaista tuloksia, joille löytyy tiedeyhteisöstä jo valmiiksi taustatukea. Tutkija seisoo viime kädessä itse menetelmiensä ja johtopäätöstensä takana, ja ajan kuluessa nähdään, pystyvätkö muut toistamaan tutkimuksen tuloksia vai päätyvätkö ne roskakoriin jatkotodisteiden puutteessa. Harvoin oppikirjoja kannattaa vielä yhden tutkimuksen perusteella kirjoittaa uudelleen. Tieteen ja tutkimisen hienous piilee kuitenkin juuri siinä, että uskalletaan kysyä ja kyseenalaistaa, heittäytyä ja ottaa riski. Lopulta tiede korjaa itse itseään ja pienistä tiedon puroista muodostuu tiedon valtavirta – teoria, joka ainakin hetken on totuus.

Menetelmien kehittyessä saamme yhä tarkempaa tietoa ihmisaivojen neurogeneesistä eri ikäkausien aikana. Pelkkien kyllä tai ei-vastauksien sijaan mielekkäämpää onkin pohtia neurogeneesin merkitystä aikuisella – mihin uusia hermosoluja tarvitsemme vai tarvitsemmeko mihinkään? Mikä on neurogeneesin rooli aivosairauksien kehittymisessä?  Voitaisiinko neurogeneesiä manipuloimalla jopa hoitaa aivosairauksia?

Aino Vesikansa
Tutkijatohtori, HY eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto ja Helsinki Institute of Life Sciences
aino.vesikansa@helsinki.fi

Kirjallisuutta:

1. Sorrells SF, Paredes MF, Cebrian-Silla A, et al. Human hippocampal neurogenesis drops sharply in children to undetectable levels in adults. Nature. 2018;555(7696):377-381.
2. Eriksson PS, Perfilieva E, Bjork-Eriksson T, et al. Neurogenesis in the adult human hippocampus. Nat Med. 1998;4(11):1313-1317.
3. Ming GL, Song H. Adult neurogenesis in the mammalian brain: Significant answers and significant questions. Neuron. 2011;70(4):687-702.
4. Zhao C, Deng W, Gage FH. Mechanisms and functional implications of adult neurogenesis. Cell. 2008;132(4):645-660.

 

Talviolympialaiset on taas kisattu ja television katsojalukujen sekä yleisön reaktioiden ja kommenttien perusteella huippu-urheilu kiinnostaa ja herättää tunteita suomalaisissa edelleen. Huippu-urheilu on kuitenkin vain jäävuoren huippu liikunnan laajassa kentässä ja kansanterveyden kannalta sen merkitys on lähinnä siinä, kuinka monia uusia iivoja, kristoja ja ennejä se saa liikkumaan. Terveydenhuollon asiantuntijoiden, kansanterveyden sekä kansantalouden kannalta oleellisempaa on, missä kunnossa matti ja maija meikäläiset ovat ja kuinka paljon he liikkuvat. WHO:n mukaan fyysinen inaktiivisuus on tällä hetkellä jo neljänneksi suurin riskitekijä ennenaikaiselle kuolemalle heti korkean verenpaineen, tupakoinnin ja korkean verensokerin jälkeen, ennen muun muassa lihavuutta. Arvioiden mukaan inaktiivisuus aiheuttaa jo 6-10 % ei-tarttuvista taudeista maailmanlaajuisesti. Liikunnasta ja sen terveysvaikutuksista puhuttaessa on tärkeää erottaa kaksi termiä toisistaan: fyysinen suorituskyky (eli ”kunto”) ja fyysinen aktiivisuus. Molemmilla on osoitettu olevan itsenäinen positiivinen vaikutus sekä sairastuvuuteen että kuolleisuuteen isoissa populaatiotutkimuksissa. Toki näillä kahdella on myös yhteyttä toisiinsa, sillä lisääntynyt fyysinen aktiivisuus useimmiten johtaa parempaan suorituskykyyn.

Liikunnan hyödyistä on olemassa paljon tietoa ja suurin osa suomalaisista varmasti tietää, että liikkuminen on terveydelle hyödyllistä. Vaikeampi kysymys onkin, kuinka paljon ja minkä tyyppistä liikuntaa on riittävästi kenellekin. American College of Sports Medicine lanseerasi kymmenisen vuotta sitten sloganin ”Exercise Is Medicine”, josta itse olen käyttänyt muokattua versiota ”Exercise Is Personalized Medicine”.

Mitä liikunnan yksilöllisistä vasteista tällä hetkellä tiedetään? Varmasti ainakin se, että me kaikki reagoimme treeniin yksilöllisesti, mikä perustuu sekä perimään että aiempaan liikuntataustaan. Väitöskirja-aikanani tutkimme rottia, jotka oli sukupolvien ajan paritettu perinnöllisen suorituskyvyn perusteella siten, että parhaat juoksijat paritettiin keskenään ja heikoimmat keskenään. Sukupolvessa 18 hyväkuntoiset rotat juoksivat noin kuusi kertaa pitempään maksimaalisessa suorituskykytestissä ilman, että kumpaakaan ryhmää oli treenattu, puhtaasti siis perittyjen ominaisuuksien ansiosta. Mielenkiintoista oli, että vaikka valinta oli tehty pelkästään juoksukyvyn mukaan, huonokuntoiset rotat olivat myös painavampia ja heillä oli runsaasti metabolisen oireyhtymän oireita. Myöhemmissä tutkimuksissa on osoitettu, että nämä hyväkuntoiset rotat pärjäsivät paremmin myös mm. oppimistesteissä. On siis selvää, että me ihmisetkään ei lähdetä aina samalta viivalta myöskään liikunnan osalta.

Toisaalta myös tiedetään, että pohjimmiltaan meidän fysiologiamme on kuitenkin hyvin samanlainen ja elimistömme reagoi lisääntyneeseen kuormitukseen aktivoimalla samoja signaalireittejä. Tämä samankaltaisuus näkyy myös eri lajien välillä, eli samoja ilmiöitä havaitaan sekä hiirillä, rotilla, sioilla että ihmisillä. Siinä mielessä voidaan ajatella, että samat harjoittelun perusperiaatteet toimivat meillä kaikilla, mutta yksilöllisesti annosteltuna ja mahdollisesti eri muodoissa.

Useat harjoittelututkimukset viime vuosien aikana ovat osoittaneet, että koehenkilöiden kunnon kehittyminen samanlaisen harjoittelun seurauksena on hyvin vaihtelevaa. Siinä missä toinen kehittyy huimasti, ei osalla muutoksia ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuudessa onkin alettu käyttää termejä responder ja non-responder, ja on virinnyt ajatus, että ehkä kaikki eivät kehitykään harjoittelun seurauksena. Tätä ajatusta on viime aikoina kuitenkin kyseenalaistettu ja uusimmat tutkimukset osoittavatkin, että kaikki koehenkilöt saatiin kehittymään, kunhan liikunta-annos tai intensiteetti oli riittävä (1, 2). Joillekin onnekkaille riitti pienempi määrä, kun taas toiset joutuivat tekemään enemmän työtä kunnon kohottamiseksi. Harjoittelun vasteajattelussa on myös tärkeä miettiä, mitä milloinkin mitataan. Voi siis olla, että nekin, joiden kunto ei alhaisemmalla treenimäärällä juurikaan noussut, paransivat kuitenkin esim. sokeri- tai verenpainearvojaan, lisäsivät lihasmassaa tai psyykkistä hyvinvointiaan.

Fyysisen kunnon ja ylipainon yhdysvaikutuksia sairastuvuuteen ja kuolleisuuteen on tutkittu viime vuosikymmenen aikana runsaasti. Vahva tieteellinen näyttö tukee ajatusta, että kestävyyskunto on terveyden kannalta olennaisempi tekijä kuin ylipaino, eli normaalipainoiset huonokuntoiset ovat suuremmassa riskissä sairastua esimerkiksi sepelvaltimotautiin kuin hyväkuntoiset ylipainoiset (3). Tämä ei tarkoita, etteikö lihavuuden hoitoon kannattaisi panostaa, vaan pikemminkin tarjoaa tärkeää tietoa painonhallinnan kanssa kamppaileville siitä, että kunnon kohottaminen ilman painonpudotustakin voi tuoda merkittäviä terveyshyötyjä.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä tällä hetkellä onkin, miten vähän tai ei ollenkaan liikkuvat saataisiin liikkeelle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kyse ei ole tiedon puutteesta, mikä on hyvin saman suuntainen havainto kuin lihavuuden hoidossa. Valistaminen tai syyllistäminen ei siis auta, mutta mitä keinoja lääkärillä voisi tässä tilanteessa olla? Varmasti kaikki valmistuvat lääkärit tulevat kohtaamaan potilaita, joiden tilanteeseen tehokkain hoito olisi liikunnan lisääminen ja terveelliseen ruokavalioon panostaminen. Jotta lääkärikoulutus voisi vastata tähän tarpeeseen entistä paremmin, olemme suunnitelleet yhdessä liikuntafysiologian ja liikuntalääketieteen asiantuntijoiden kanssa valinnaisen kurssin ensimmäisen ja toisen vuoden lääkisopiskelijoille, jossa käsittelemme liikunnan vaikutuksia elimistöön ja sen yhteyksiä terveyteen. Keskustelemme myös siitä, miten liikunnan edistäminen voisi toteutua käytännössä lääkärin työssä.  Liikunnan käyttöön sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa pätee sama sääntö kuin lääkehoitoonkin, eli vain otettu lääke vaikuttaa. Pienikin lisäys omassa aktiivisuustasossa voi kuitenkin saada aikaan monia positiivisia vaikutuksia sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin.

Riikka Kivelä
Akatemiatutkija, fysiologian dosentti
Translationaalisen syöpäbiologian tutkimusohjelma ja Wihurin tutkimuslaitos
riikka.kivela(a)helsinki.fi

1. Montero D & Lundby C. Refuting the myth of non-response to exercise training: ’non-responders’ do respond to higher dose of training. J Physiol, 595 (11): 3377-3387, 2017.
2. Bonafiglia JT et al. Inter-Individual Variability in the Adaptive Responses to Endurance and Sprint Interval Training: A Randomized Crossover Study. Plos ONE, 1(12):e0167790, 2016.
3. Kennedy, AB et al. Fitness or fatness? Which is more important? JAMA, 319 (3): 231-232, 2018.