Puheviestinnän merkkijärjestelmät

Symboli, esimerkiksi tietty kirjainjono, ei merkitse mitään, ennen kuin sille päätetään määritellä jokin merkitys. Kieliyhteisömme on esimerkiksi sopinut, että kirjainjono TALO tarkoittaa tietynlaisia rakennuksia. Tällöin puhutaan denotatiivisesta, kaikille kielenkäyttäjille yhteisestä merkityksestä, niin kutsutusta sanakirjamerkityksestä.

Merkitys voi olla kuitenkin myös konnotatiivinen eli puhujan oma, subjektiivinen tulkinta. Talon käsite saattaa esimerkiksi tuoda hänen mieleensä päällimmäisenä tietynlaisen talon, vaikkapa sellaisen, joita hänen lähiympäristössään on kaikkein eniten. Tähän liittyy merkkien kulttuurisidonnaisuus: siinä, missä yhden puheyhteisön kuulija saattaa talosta puhuttaessa ensimmäiseksi ajatella rintamamiestaloa, saattaa toisen puheyhteisön jäsen ensimmäisenä ajatella valkoiseksi kalkittua, meren rannalla sijaitsevaa rakennusta.

Yksilölliset tapamme ymmärtää merkkejä toisaalta luovat yksilöllisyyttä, toisaalta myös erottavat meitä toisistamme. Jotta kaksi henkilöä voi viestiä keskenään, täytyy merkitysten olla heidän välillään siinä määrin yhteneviä, että he ymmärtävät toistensa tarkoituksia. Vuorovaikutus on neuvottelua merkityksistä.

Meillä on viestinnässä käytössämme verbaalinen ja nonverbaalinen merkkijärjestelmä. Käytännössä nonverbaalisen viestinnän eri merkkijärjestelmiin kuuluvat viestit esiintyvät usein kimppuuntuneina. Tämän lisäksi verbaalinen ja nonverbaalinen merkkijärjestelmä liittyvät yhteen niin tiiviisti, että niiden erotteleminen on keinotekoista, jollei peräti mahdotonta.