Vuorovaikutus seminaarissa

Seminaarityöskentelyllä on pitkät perinteet yliopistoyhteisössä. Seminaaria hyödynnetään opintojen kaikissa vaiheissa, mutta erityisesti sitä käytetään kandidaatti- ja maisteritutkielmien ohjausmenetelmänä. Opiskelijat perehtyvät seminaareissa oman tieteenalansa keskeisiin käsitteisiin ja teorioihin sekä tutkimuksen teon perusasioihin. Seminaari tarjoaa opiskelijalle mahdollisuuden oman opinnäytetyönsä prosessointiin, tieteellisen ajattelun ja –kirjoitustaidon kehittämiseen sekä tieteellisten vuorovaikutustaitojen harjoittamiseen. Seminaarissa opiskelijat oppivat esimerkiksi mistä ja miten seminaareissa keskustellaan, miten omaa työtä esitellään ja miten toisen työstä annetaan palautetta. Näin siellä siis opitaan oman tieteenalan asiantuntijana toimimista. Laajemmin nähtynä seminaareihin osallistumalla opiskelijat sosiaalistuvat tieteen maailmaan, omaan tiedeyhteisöönsä ja sen kirjoittamattomiin käytänteisiin.

Parhaimmillaan seminaari on oppijalähtöinen opetus- ja oppimismuoto, jossa opiskelijoilla on mahdollisuus työstää ja kehitellä ajatuksiaan yhdessä seminaarin ohjaajan ja muiden opiskelijoiden kanssa.

Työskentely seminaarissa

Perinteinen seminaarityöskentely noudattaa kirjoittamatonta kaavaa: kukin opiskelija yhtäältä esittelee tutkimustaan muille seminaarilaisille – eli toimii respondenttina – ja toisaalta toimii toisen opiskelijan työn ”kommentaattorina” eli opponenttina. Kaikki osanottajat tietävät roolinsa ja osaavat ennakoida vuorovaikutustilanteen kulun. Valmis käsikirjoitus takaa periaatteessa sen, että tilanteessa voidaan keskittyä oleelliseen, eli töiden esittelyyn, palautteen saamiseen, yleiseen keskusteluun ja ohjaukseen. Seminaarikeskustelu rakentuu täten töiden esittelyn, kommentoinnin ja arvioinnin varaan. Arvioivalla palautteella eli kritiikillä onkin keskeinen rooli tieteellisessä keskustelussa.

Tieteellinen keskustelu edellyttää osallistujilta valmiutta asettaa omat näkemykset kritiikin ja arvioinnin kohteiksi. Näin ollen seminaareissa opponentin tehtävänä on haastaa ja kyseenalaistaa respondentin tekemiä valintoja nostamalla merkittäviä tutkimukseen liittyviä teemoja kriittisen tarkastelun kohteeksi. Respondentin puolestaan odotetaan esittävän päteviä perusteita tehdyille valinnoille. Tällainen arvioiva palaute mahdollistaa jatkuvan keskustelun, argumentaation, jossa osallistujat joutuvat paitsi täsmentämään ja selventämään ajattelunsa lähtökohtia, myös tutkimaan ja arvioimaan muiden näkökulmia suhteessa omiinsa. Arvioivalla palautteella ei kuitenkaan tarkoiteta pelkkien puutteiden ja virheiden ruotimista. Kritiikin tehtävänä on yhtälailla kiinnittää huomiota tutkimuksen vahvuusalueisiin.

Opiskelija ei voi luonnostaan tietää, mitä opponentilta ja opponoinnilta vaaditaan. Opponentti tarvitseekin tehtäväänsä varten tarkoituksenmukaisen ohjeistuksen. Ilman ohjeistusta arviointi voi keskittyä epäoleellisuuksiin:

”Seminaaritilanne voi olla vaikea opponentille, koska tilanne on uusi. Aina opponoinnin tavoite ei ole selvä opponentille itselleen, hän saattaa esim. keskittyä vain kirjoitusvirheisiin tai kertoa vain omista tiedoistaan. Opponentin pitäisi tietää, mikä hänen roolinsa on. – – – Hyvän opponoinnin tavoite on olla respondentille tukena ja apuna. – – – Jos opponointi on jäänyt pintapuoliseksi, itselle jää tyhjä tunne. Miksi tein työn, kun ketään ei kiinnosta?” (Inka).

”Opponentti voi antaa palautteen kahdessa tasossa: kirjoitusvirheisiin keskittyvät kommentit voi antaa kirjallisena ja rakenteeseen liittyvät asiat voi ottaa esiin ryhmäkeskustelussa. – – – Isot ja räikeät sekä toistuvat virheet on [kuitenkin] hyvä ottaa esille myös ryhmässä.” (Kukka ja Kristiina)

Yleisesti ottaen opponentilta odotetaan myönteistä asennetta työtä, työn tekijää ja koko seminaaria kohtaan. Opponentin tulee kunnioittaa seminaaria perehtymällä käsiteltävänä olevaan työhön ajoissa ja riittävän hyvin:

”Opponentin suurin vastuu kohdistuu respondenttiin: opponentilla on vastuu ja velvollisuus keskittyä olennaiseen, hänen täytyy antaa rakentavaa, hyvää palautetta työstä ja hänen tulee olla perehtynyt työhön. Hänen täytyy pystyä antamaan respondentille jotain.” (Inka)

Opponentin tulee ymmärtää, että hän on keskeisellä tavalla luomassa seminaaritilanteen ilmapiiriä ja tärkeässä roolissa muun seminaarin osallistamisessa:

”Opponentti on vastuussa koko seminaarille: opponointi on osoitettava koko ryhmälle, hän luo keskustelun hetkeä ja tilannetta, hän viljelee avoimuutta. – – – Opponentin täytyy hakea vuorovaikutusta muista, synnyttää ja johtaa keskustelua. Hänen ei tarvitse itse tietää kaikkea, hän voi tehdä kysymyksiä respondentille ja muille seminaarilaisille.” (Kristiina)

Varsinaista työn käsittelyä ohjaa, jos opponentti kertoo, miten hän tulee työtä käsittelemään. Tämä auttaa seminaaria valmistautumaan ja myöhemmin osallistumaan keskusteluun:

”Opponentin tulisi antaa selkeä opponointirakenne. Kun opponentilla itsellä on selkeä rakenne päässään, tilanne ei hajoa käsiin.” (Kristiina)

Opponentin täytyy esittää perustellen ja konkretisoiden sekä työn keskeisiä vahvuuksia että kehittämiskohteita:

”Opponentilla pitää olla päättäväisyyttä ja hyviä ehdotuksia, joista voi ryhmän kanssa keskustella. – – – Opponentin pitää pystyä antamaan eteenpäin vievää palautetta. ”Ihan kiva” – kommentit eivät hyödytä. – – – Opponentin pitää uskaltaa sanoa myös isoista mokista. Silittelemällä tehdään vain karhunpalvelus respondentille, koska virheet uusiutuvat myöhemmin. – – – Seminaarissa keskitytään työhön: missä on onnistuttu ja missä on parannettavaa.” (Kukka ja Inka)

Opponentin kannattaa pyytää työn tekijältä perusteluita ja täsmennyksiä tehdyille valinnoille. Opponentin tehtävänä ei ole arvailujen tai ratkaisujen esittäminen työn tekijän puolesta. Vasta-argumentit pakottavat työn tekijän miettimään tehtyjen ratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta.

Opponoinnissa on jatkuvasti läsnä arvioimisen ja hyväksymisen välinen jännite. Tutkimuksen tekijälle tulee antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta työstä, mutta samalla hänelle on viestittävä hyväksyntää henkilönä. Toisin sanoen kritiikin tulisi kohdistua työhön, ei henkilöön. Palautteen saaja saattaa kuitenkin tulkita työhön kohdistuvat kommentit herkästi henkilökohtaisiksi, jolloin rakentavaksi kritiikiksi tarkoitettu palaute koetaan loukkaavana ja se saatetaan torjua.

Rakentava ja kriittinen palautekeskustelu seminaarissa on mahdollista vain, mikäli kaikki osallistujat tuntevat ja hyväksyvät tieteellisen keskustelun arvioivan luonteen:

”Jos seminaarissa on hyvä henki, niin silloin syntyy keskustelua. Annetaan kommentteja toisten työstä, koska itsekin halutaan saada kommentteja muilta. Ideaalitilanne seminaarissa on sellainen, että [kriittinen] palaute ei pelota ketään, jokainen voi tulla rauhassa esittämään työtänsä ja tietää, että työtä ja vaivaa kunnioitetaan. Hyvän seminaarin ominaispiirre on, että kaikki uskaltaisivat osallistua. Ei tuntisi kasvojen olevan uhattuna. [Ideaali] että seminaari otettaisiin oppimistilanteena: lupa tehdä virheitä, mokista voi oppia, palaute on omaksi hyödyksi.” (Inka)

Usein opiskelijat itse odottavat ja toivovat rakentavaa palautetta työstään. He pystyvät myös erittelemään tarkasti, millainen palaute on hyödyllistä eli tieteellistä ajattelua kehittävää. Entä, jos annettu palaute ei tyydytä työn tekijää?

”Ohjaajan on annettava sijaa respondentille, jos opponentin palaute on minimaalista tai keskustelua ei synny. – – Respondentti voi kysyä ja vaatia palautetta, miettiä etukäteen asioita, joista kaipaa palautetta. Kommenttia voi vetää väkisin opponentilta.” (Kristiina ja Inka)

Vaikka opponentti on ohjaajan ohella tärkeässä roolissa keskustelun ylläpitämisessä, myös muilla seminaarilaisilla on velvollisuus ottaa osaa keskusteluun. Tarkoituksenmukaisella osallistumisella tarkoitetaan muun muassa sitä, että seminaariin osallistuja:

  • Suhtautuu seminaariin oppimistilanteena, haluaa oppia erilaisista tutkimusaiheista ja tieteellisestä diskurssista
  • Tiedostaa olevansa itse luomassa seminaaritilanteen ilmapiiriä ja oppimistilanteen mielekkyyttä
  • Lukee käsiteltävänä olevan työn ajatuksella etukäteen ja valmistelee työhön liittyviä kysymyksiä keskusteluosuutta varten
  • Osoittaa kiinnostusta työn käsittelyä kohtaan ja suhtautuu arvostavasti myös muiden osallistumiseen
  • Esittää keskustelun kuluessa kysymyksiä, kommentteja ja/tai vaihtoehtoisia menettelytapoja.

Ohjaajana seminaarissa

On tärkeää, että seminaareissa käsitellään palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyviä käsityksiä, odotuksia ja ongelmakohtia. Ohjaaja voi yhdessä seminaariryhmänsä kanssa keskustella esimerkiksi siitä, millaiseen palautteeseen seminaarissa pyritään, miten palautetta annetaan ja vastaanotetaan sekä millaisia tunteita ja ajatuksia palautteen antaminen ja vastaanottaminen herättää.

Seminaarin ohjaajalle lankeaa myös muita tehtäviä ja rooleja. Häneltä odotetaan asiantuntevaa ja kriittistä palautetta (ylin asiantuntija), ohjausta ja neuvontaa (mentor), tukea ja kannustusta (”isähahmo”), seminaarikeskustelun ja -tilanteen kontrollointia (seminaarin organisoija ja valvoja) sekä sitoutumista ja innostusta ohjattavansa aiheeseen (valmentaja). Ohjaajan roolia ilmapiirin ja yhteisten pelisääntöjen luojana pidetään merkittävänä:

”Ilmapiiri on paljolti vetäjästä kiinni. Seminaarin alkaessa hänen on osoitettava, että kaikkien panos on arvokas ja kaikilta odotetaan kommentteja. Alun ”pakonomaisuudesta” (jokaisen pitää antaa esimerkiksi vähintään yksi kommentti) syntyy ajan kanssa hyvää keskustelua.” (Inka)

”Aluksi ohjaajalla on suuri rooli. Hänen täytyy selvittää, millainen seminaarikäytäntö laitoksella on ja mitä ohjaaja toivoo ryhmältään. ”(Kristiina)

”Vaarana on, että vetäjä päästää opiskelijat liian helpolla: ei vaadita osallistumista. Ohjaajan pitäisi vaatia osallistumisaktiivisuutta ja valmistautumista. Ilman valmistautumista ei synny keskustelua.” (Inka ja Kukka)

Osallistumattomuutta tai osallistumisen epätasaista jakautumista ei tule vähätellä – passiviisuus seminaarissa vaikuttaa kaikkien opiskelumotivaatioon. Vähäisen osallistumisen syyt ovat moninaiset. Osa voi jännittää omien ajatusten esittämistä seminaarissa:

”Ryhmän edessä jännittää: pelkää kärkevää palautetta. Arkailee itsensä ja työnsä kanssa. Voinko seistä oman työni takana? Onko minulla valmiuksia perustella? Olenko tarpeeksi hyvä aiheessa?” (Kristiina)

Pelko on ymmärrettävää, sillä seminaarissa opiskelijan tulisi osoittaa tietämistään ja kykyään kehittyä tieteenalansa asiantuntijaksi. Osallistumattomuuden taustalla voi olla huoli siitä, etteivät omat ajatukset kelpaa eli täytä tieteenalan normeja. Sosiaalisten kasvojen menetyksen pelossa vaietaan. Seminaari onkin tyypillinen opiskelun puheviestinne, jossa opiskelijat kokevat jännittävänsä toistuvasti ja intensiivisesti. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi valtaosa (89 %) opiskelijoista jännittää seminaariesitelmän pitämistä (Almonkari 2007). Ohjaaja voi omalta osaltaan madaltaa osallistumiskynnystä:

”Ohjaaja voisi antaa seminaarissa paljon positiivista palautetta esim. hyvästä kysymyksestä tai palautteenannosta, jolloin opiskelijoiden itseluottamus kasvaisi ja he rohkaistuisivat antamaan kommentteja jatkossakin.” (Kukka)

Toiset taas saattavat ajatella seminaarin toimivan vain respondentin, opponentin ja ohjaajan käymän keskustelun areenana. Tällaiset ennakko-oletukset on syytä kumota. Aktiivinen kuuntelu, toisten mielipiteiden arviointi sekä ideoiden eteenpäin työstäminen yhteisessä keskustelussa tukee opiskelijan omaa ajattelua. Seminaarikeskusteluun osallistuminen tukee täten myös opiskelijan omien oppimistavoitteiden saavuttamista.

Ohjaajan on pidettävä huolta, etteivät seminaarikäytänteet ala kahlehtia keskustelua ja osallistumista. Perinteisessä seminaarissa on todettu olevan runsaasti piirteitä opettajajohtoisesta luokkahuonekeskustelusta, jossa opettaja toimii luokkahuoneen ehdottomana auktoriteettina. Opettajan tehtävänä on kysyä, arvioida, johtaa ja organisoida. Oppilaiden tehtävänä puolestaan on reagoida ja vastata: spontaanit keskustelunaloitukset ja opettajan esittämien mielipiteiden kiistäminen on harvinaista. Jotta seminaarissa syntyisi todellista keskustelua – mielipiteiden kyseenalaistamista, tarkennusten pyytämistä ja ideoiden edelleen kehittelyä – aidolle keskustelulle on annettava aikaa ja tilaa. Ohjaaja voi esimerkiksi kannustaa seminaarilaisia seminaarin ulkopuolella tapahtuvaan pari- ja pienryhmätyöhön. Omia orastavia ideoita voidaan seminaarin ulkopuolella kehitellä yhdessä myös ohjaajan kanssa joko kasvokkain tai vaikkapa dialogipäiväkirjan sivuilla. Itse seminaarissa osallistujille voidaan antaa erilaisia keskustelurooleja ajatusten vaihdon aktivoimiseksi tai opponointikäytäntö voidaan korvata tutkimuksen tekijän ohjaamalla ryhmäkeskustelulla.