Verbaalinen viestintä

Puheviestinnän alalla verbaalista merkkijärjestelmää, puhetta, voidaan tarkastella muun muassa sen funktioiden, ilmaisevuuden, informatiivisuuden, havainnollisuuden ja vivahteiden näkökulmasta. Myös puheen tyyli (esim. suoruus/epäsuoruus, runsassanaisuus/ytimekkyys) ja virallisuusaste vaihtelevat tilannekohtaisesti.

Puhekieli ja kirjakieli

Puhekielellä tarkoitetaan puhetilanteessa syntyvää kieltä, kirjakielellä puolestaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Nämä kaksi kielen muotoa poikkeavat toisistaan huomattavasti samallakin henkilöllä. Tämä johtuu suurimmilta osin siitä, että kirjallisessa ilmaisussa tulee pyrkiä huolellisempaan lopputulokseen – täytyyhän välitettävä sanoma tehdä ymmärrettäväksi pelkillä sanoilla, ilman viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä vuorovaikutustilannetta. Kasvokkain viestittäessä puhuja voi sen sijaan olla kielenkäyttönsä suhteen huolettomampi – sanojen avuksi kun tulee sanaton eli nonverbaalinen viestintä, joka antaa omalta osaltaan vihjeitä viestin tulkintaan. Lisäksi viestijöiden välillä on mahdollisuus suoraan palautteenantoon, jolloin viestin vastaanottajan on mahdollista muun muassa kysellä, tarkentaa ja ohjailla keskustelun kulkua. Puhekielelle ovatkin tavallisia lyhennetyt sanat ja yksinkertaiset lauserakenteet, usein jopa suoranainen kieliopin vastaisuus. Periaatteessahan riittää, että puhuja saa asiansa sanotuksi niin, että kuulija sen ymmärtää.

Puhekieli vaihtelee paitsi henkilökohtaisesti myös alueittain. Murteeksi kutsutaan jonkin maantieteellisen alueen tyypillistä puhetapa. Slangilla puolestaan tarkoitetaan sellaista puhekieltä, joka on muotoutunut esimerkiksi iän tai ammatin vaikutuksesta (esim. nuorisoslangi, atk-slangi).

Puhuttu kieli – mielikuvat vs. todellisuus

Suomalainen koululaitos on pitkään suosinut kirjoittamista ja kirjoitettua kieltä, minkä seurauksena suulliseen viestintään ja kielitaitoon on kiinnitetty vain vähän huomiota. Suomalaisen puhekasvatuksen juuret juontavatkin lukemiseen ja kirjallisuuden opetukseen. Lausuntaa ja kirjoitettujen puheiden pitämistä on vanhastaan arvostettu korkealle. Tämän seurauksena puhutulle kielelle asetetaan usein vielä nykyäänkin samanlaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin kirjoitetulle: puhutun kielen tulisi olla sujuvaa ja kielellisesti virheetöntä sekä muodoltaan mahdollisimman viimeisteltyä.

Puhuttuun kieleen, toisin kuin kirjoitettuun, kuuluu kuitenkin aina jossakin määrin sanojen hakemista, toistoa ja epäröintiä, saatetaanpa lauseita keskeyttää ja aloittaa kokonaan uudelleenkin. Myös tauot ja erilaiset täytesanat (”tota”, ”niinku”, ”öö” jne.) ovat tavallisia. Mainitut ilmiöt johtuvat puheprosessin monimutkaisuudesta: samaan aikaan kun puhumme, me myös suunnittelemme seuraavia lauseita ja tarkkailemme vielä, että lausuttu tuotos on sellaista, millaiseksi se oli tarkoitettukin. Nämä puheen ”sujumattomuudet” ovat siis täysin luonnollinen osa suullista kielenkäyttöä, ja ovat hyväksyttäviä myös julkisemmissa puhetilanteissa. Mikäli ne eivät ole esityksen pääosassa, ne palvelevat kuulijaa antaen tälle aikaa tulkita, ymmärtää ja jäsentää kuulemaansa.

Ei suoraan paperista

Useissa virallisemmissa puhetilanteissa, kuten puheita tai esitelmiä pidettäessä, on kaikkein tarkoituksenmukaisinta käyttää yleiskieltä eli huoliteltua puhekieltä. Kirjoitetun tekstin lukeminen paperista (tai ulkomuistista) ei sellaisenaan sovellu julkisen puheen tilanteisiin, sillä sen lauserakenteet ovat usein pitkiä ja raskaita ja siten kuultuina hankalasti ymmärrettäviä.

Koska kuulijoiden mahdollisuudet ohjailla sanoman välittymistä ovat esimerkiksi kahdenkeskisiä viestintätilanteita vähäisemmät, tulisi puhujan välttää myös toista ääripäätä, liiallista puhekielisyyttä. Esiintymistilanteessa ei pidäkään käyttää slangisanastoa tai sellaisia murteisiin liittyviä ilmauksia, jotka eivät välttämättä aukene kuulijoille. Puhe tulee siis mukauttaa tilanteeseen ja kuulijoille sopivaksi, kuten monissa arkipäivän tilanteissa huomaamatta teemmekin – puhumme useasti eri tavoin esimerkiksi lapsille ja vanhuksille, tutuille ja tuntemattomille.

Esiintymistilanteessa huomioon otettavia seikkoja ovat myös sanoman kohdentaminen, jäsentäminen, havainnollistaminen ja perusteleminen.

Vaikka paperista lukeminen ei olekaan esiinnyttäessä soveliasta, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esimerkiksi puheita ja esitelmiä kannattaisi kirjoittaa. Kirjoittaminen auttaa esimerkiksi sisällön suunnittelemisessa ja jäsentämisessä. Itse esiintymistilanteessa tulisi kuitenkin suosia muistiinpanotyylisiä tukisanoja ja –lauseita ja niiden pohjalta käytettyä yleiskieltä, sillä usein juuri se on sitä kielenkäyttöä, mitä kuulija pitää sujuvana.