Helsingin yliopisto
Erotukseksi verbaalisesta viestinnästä nonverbaalisen viestinnän ilmiö kiteytetään useimmiten tarkoittamaan viestinnän sanatonta, ei-kielellistä ulottuvuutta kuten ilmeitä, eleitä, kehonasentoja ja äänen paralingvistisiä piirteitä.
Nonverbaalisen viestinnän tutkimustuloksia on yleistajuistettu 1970-luvulta lähtien. Nonverbaalista viestintää kuvataan tyypillisesti erityisen merkityksellisenä. Verbaalisen ja nonverbaalisen viestinnän merkityssuhteesta esitetään jopa tarkkoja lukuja. Lukujen taustalla ollee Mehrabianin ja hänen kollegoidensa 1960-luvulla tekemät tutkimukset. Tutkimuksissa verrattiin muun muassa sitä, kumpi on kuulijalle merkittävämpi tiedonlähden, valokuvattu ilme vai yksittäinen lausuttu sana. Vuorovaikutuksen tutkijat ovat nykyään laajasti sitä mieltä, että nonverbaalisen ja verbaalisen viestinnän erottaminen toisistaan on keinotekoista ja että verbaalisen ja nonverbaalisen viestinnän painoarvon laskeminen ei ole mielekästä.
2000-luvulla nonverbaalisen viestinnän tutkimuksessa on yksittäisten nonverbaalisten viestien tarkastelemisen sijaan keskitytty tutkimaan nonverbaalista viestintää osana vuorovaikutusprosessia ja näkökulmaa on laajennettu yksittäisen ihmisen viestinnän tutkimisesta vuorovaikutustilanteen osapuolten viestinnän tutkimukseen.
Vaikka tutkijat jakavatkin nonverbaalisen viestinnän funktiot hieman eri tavoin, yksimielisiä he kuitenkin ovat siitä, että nonverbaalisella viestinnällä on suuri merkitys vuorovaikutusprosessissa silloin, kun
– luodaan ensivaikutelma tai tehdään henkilöstä tulkintoja
– ilmaistaan jotain suhteeseen liittyvää (esim. läheisyyttä tai etäisyyttä)
– ilmaistaan tunteita
– halutaan lähettää ristiriitaisia viestejä tai valehdella
– viestitään valta-asetelmia tai suostutellaan toisia. (Guerrero, L. K. & Hecht, M. L. (toim.) 2008.)
Edellä mainittujen lisäksi nonverbaalisen viestinnän avulla säädellään vuorovaikutusta. Esimerkiksi ilmeillä, katseella tai eleillä voidaan osoittaa halua ottaa seuraava puheenvuoro, antaa palautetta meneillään olevan puheenvuoron sisällöstä ilman verbaalista keskeytystä tai puhuja voi nonverbaalisti osoittaa kenellä on seuraava puheenvuoro.
Nonverbaalinen viestintä voidaan jakaa merkkijärjestelmiksi. Nonverbaalisen viestinnän tarkastelu voi kohdistua seuraaviin järjestelmiin:
kinesiikka
puheen paralingvistiset piirteet
proksemiikka
haptiikka
fyysinen olemus
artefaktit
Näistä merkkijärjestelmistä puheviestinnällisen tarkastelun keskiössä ovat ne merkkijärjestelmät, joita ihminen tuottaa kehollaan ja joiden muotoon ja merkityksiin on vuorovaikutustilanteessa mahdollista vaikuttaa.
Kinesiikalla tarkoitetaan nonverbaalista viestintää, joka toteutuu kehoa käyttäen eleiden, liikkeiden ja kehonasennon kautta. Lisäksi se sisältää kasvojen ja erityisesti silmien liikkeiden tarkastelun (hymyileminen, kulmien kohottaminen, katsekontaktin ottaminen tai sen vältteleminen, pupillien laajeneminen tai supistuminen). Kinesiikkaa pidetään usein nonverbaalisen viestinnän rikkaimpana alueena.
Puheen paralingvistisia piirteitä puhetempo, äänenkorkeus ja äänenvoimakkuus, äänen laadulliset piirteet, tauot ja painotukset puhetta jaksottamassa sekä epäröinnin äänellinen ilmaiseminen.
Proksemiikka (tilankäyttö) ja haptiikka (koskettamalla viestiminen) liittyvät molemmat fyysiseen kontaktiin. Proksemiikalla viitataan siihen, miten henkilö asettuu tilaan tai millaiselle etäisyydelle muista vuorovaikutustilanteen osapuolista. Proksemiikan yhteydessä puhutaan usein henkilön “reviiristä”, toisin sanoen tilasta, jonka henkilö haluaa eri tilanteissa säilyttää ympärillään. Tilan tarve on paitsi yksilöllistä ja kulttuurista, myös suhteissa ja viestintätilanteissa vaihtelevaa. Haptiikalla tarkoitetaan tapaa koskea vuorovaikutuskumppaneita ja viestiä koskettamalla. Kätteleminen, halaaminen tai koskettamalla lohduttaminen ovat kaikki esimerkkejä haptiikan piiriin kuuluvasta nonverbaalisesta viestinnästä.
Fyysisellä olemuksella ja artefakteilla viitataan staattiseen nonverbaaliseen viestintään, joka ei merkittävästi muutu yhden vuorovaikutustilanteen kuluessa. Esimerkiksi henkilön fyysinen koko saattaa vuorovaikutustilanteessa vaikuttaa ensivaikutelmiimme tai tekemiimme (usein stereotyyppisiin) tulkintoihin meille tuntemattomasta henkilöistä. Artefakteiksi kutsutaan muun muassa henkilön valitsemia vaatteita, koruja ja laukkua tai henkilön tapaa käyttää kosmetiikkaa.