Tekijä: JanneN

Erotukseksi verbaalisesta viestinnästä nonverbaalisen viestinnän ilmiö kiteytetään useimmiten tarkoittamaan viestinnän sanatonta, ei-kielellistä ulottuvuutta kuten ilmeitä, eleitä, kehonasentoja ja äänen paralingvistisiä piirteitä. Nonverbaalinen viestintä antaa esimerkiksi vihjeitä siitä, kuinka sanottua tulisi tulkita. Nonverbaalista viestintää havainnoimalla voidaan kuvata, miten jotakin sanotaan; verbaalista viestintää havainnoimalla puolestaan, mitä sanotaan.

Lyhyttä kiteytystä mielekkäämpää on määritellä nonverbaalinen viestintä jakamalla se osiin – eri merkkijärjestelmiksi. Näiden järjestelmien kuvaaminen avaa samalla sitä, mitä nonverbaalisen viestinnän tutkimus sisältää. Nonverbaalisen viestinnän merkkijärjestelmiä ovat

• kinesiikka
• puheen paralingvistiset piirteet
• proksemiikka
• haptiikka
• kronemiikka
• fyysinen olemus
• artefaktit.

Näistä merkkijärjestelmistä puheviestinnällisen tarkastelun keskiössä ovat ne merkkijärjestelmät, joita ihminen tuottaa kehollaan ja joiden muoto ja merkitys voivat vuorovaikutustilanteen kuluessa muuttua (esim. ilmeet, mutta eivät hiukset). Vuorovaikutuksessa muuttuvia merkkijärjestelmiä ovat kinesiikka, puheen paralingvistiset piirteet ja proksemiikka.

Nonverbaalisen viestinnän merkkijärjestelmät

Kinesiikalla tarkoitetaan nonverbaalista viestintää, joka toteutuu kehoa käyttäen eleiden, liikkeiden ja kehonasennon kautta. Lisäksi sillä viitataan sellaiseen nonverbaaliseen viestintään, joka tapahtuu kasvonilmeiden tai silmien välityksellä (kuten hymyileminen, kulmien kohottaminen, katsekontaktin ottaminen tai sen vältteleminen, pupillien laajeneminen tai supistuminen).

Kinesiikkaa pidetään usein nonverbaalisen viestinnän rikkaimpana alueena. Ilmeiden ja eleiden avulla voidaan esimerkiksi ilmaista tunteita, säädellä vuorovaikutusta sekä ottaa ja antaa puheenvuoroja vuorovaikutustilanteessa. Eleiden avulla on lisäksi mahdollista havainnollistaa puhetta, piirtää ilmaan muotoja tai osoittaa suuntia sekä jaksottaa ja rytmittää puhetta esimerkiksi käsien liikkeillä tai painottaa jotakin tiettyä osaa sanoman sisällössä. Kehonasennolla voidaan viestiä esimerkiksi läheisyyttä (esim. nojautua kohti vuorovaikutuskumppania) tai etäisyyttä suhteessa vuorovaikutuskumppaniin tai osallistumisen intensiivisyyttä vuorovaikutustilanteessa.

Puheen paralingvistiset piirteet liittyvät siihen, miten jotakin sanotaan. Niitä edustavat puhetempo, äänenkorkeus ja äänenvoimakkuus, äänen laadulliset piirteet, taukojen ja painotusten käyttäminen puhetta jaksottamassa sekä epäröinnin äänellinen ilmaiseminen.

Puheen paralingvistiset piirteet vaikuttavat vahvasti kuulijoiden tulkintoihin puhujasta ja sanoman merkityssisällöstä. Vuorovaikutustilanteessa vaihtelevat piirteet ilmaisevat muun muassa puhujan asenteita ja tunteita sekä aikeita päättää tai aloittaa puheenvuoro tai vuorovaikutustilanne. Suhteellisen pysyvät puheen paralingvistiset piirteet puolestaan kertovat puhujan iästä tai sukupuolesta. Vuorovaikutustilanteen konteksti sekä se, kenen kanssa puhumme, vaikuttavat usein puheen paralingvistisiin piirteisiin (vrt. yleisölle puhumista, illanviettoa ystävien kanssa tai puheen paralingvistisiä piirteitä konfliktitilanteessa).

Proksemiikka (tilankäyttö) ja haptiikka (koskettamalla viestiminen) liittyvät molemmat fyysiseen kontaktiin. Proksemiikalla viitataan siihen, miten henkilö asettuu tilaan tai millaiselle etäisyydelle muista vuorovaikutustilanteen osapuolista.
Proksemiikan yhteydessä puhutaan usein henkilön “reviiristä”, toisin sanoen tilasta, jonka henkilö haluaa eri tilanteissa säilyttää ympärillään. Tämä henkilökohtaisen tilan tarve on sekä yksilöllistä että kontekstisidonnaista. Osa bussimatkustajista merkitsee reviirikseen viereisenkin penkin, toiset istuvat hyvinkin lähelle ventovierasta kanssamatkustajaa.

Haptiikalla tarkoitetaan tapaa koskea vuorovaikutuskumppaneita ja viestiä koskettamalla. Kätteleminen, halaaminen tai koskettamalla lohduttaminen ovat kaikki esimerkkejä haptiikan piiriin kuuluvasta nonverbaalisesta viestinnästä.

Kronemiikka liittyy ajankäyttöön tai ajanhallintaan puhetilanteessa, kuten henkilön käyttämän puheenvuoron kestoon, vuorovaikutustilanteen kokonaiskestoon tai henkilön aikakäsitykseen yleensä. Vuorovaikutustilanteen normit määrittelevät usein puheenvuoron ihannepituuden. Kulttuurinen konteksti puolestaan vaikuttaa henkilön kokonaisvaltaiseen käsitykseen ajasta.

Fyysisellä olemuksella ja artefakteilla viitataan staattiseen nonverbaaliseen viestintään, joka ei merkittävästi muutu yhden vuorovaikutustilanteen kuluessa. Esimerkiksi henkilön fyysinen koko tai sukupuoli saattavat vuorovaikutustilanteessa vaikuttaa ensivaikutelmiimme tai tekemiimme (usein stereotyyppisiin) tulkintoihin meille tuntemattomasta henkilöistä.

Artefakteiksi kutsutaan muun muassa henkilön valitsemia vaatteita, koruja ja laukkua tai henkilön tapaa käyttää kosmetiikkaa.

Käyttäytymistä vai nonverbaalista viestintää?

Viestintä on jatkuva ja dynaaminen prosessi — oikeastaan emme voi olla viestimättä “We cannot not communicate“, kuten puheviestinnän tieteenalalla tunnettu fraasi kuuluu. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki käyttäytyminen olisi viestintää. Seuraava Guerreron, Hechtin ja DeViton (2008) esimerkki havainnollistaa sitä, millä tavoin tietoisuus viestinnässä sekä viestin vastaanottajan tulkinnat vuorovaikutustilanteessa vaikuttavat määritelmiin siitä, onko jokin toiminta käyttäytymistä vai nonverbaalista viestintää.

Pohdi, miten seuraavat toiminnat eroavat toisistaan:

• Henkilö räpyttelee silmiään.
• Henkilö räpyttelee silmiään pitääkseen kyyneleet loitolla.
• Henkilö iskee jollekin silmää.

Silmien räpytteleminen on useimmiten tiedostamatonta toimintaa, johon henkilö itse tai muut vuorovaikutustilanteen osapuolet eivät kiinnitä huomiota. Jos sen sijaan räpyttelet silmiäsi kiivaasti, estääksesi kyyneliä valumasta, toiminnallasi on jokin tarkoitus tai suunta (esimerkiksi peittää tai hillitä tunteita vuorovaikutustilanteessa). Lisäksi toimintasi herättää todennäköisesti tulkintoja vuorovaikutustilanteen osapuolissa ja saa heidät pohtimaan, mitä räpyttelemisesi viestii tai miten toimintaa tulisi kyseisen vuorovaikutustilanteen konteksti huomioon ottaen tulkita. Vielä selvempi suunta toiminnalla on silloin, kun henkilö iskee silmää toiselle. Lisäksi viestin vastaanottaja todennäköisesti pyrkii tulkitsemaan, mitä silmän iskeminen kyseisessä vuorovaikutustilanteessa viestii.

Yhteenvetona voidaan todeta, että viestinnästä on kyse silloin, kun toiminnalla on tietoinen suunta tai tarkoitus ja/tai se herättää vuorovaikutustilanteen osapuolissa tulkintoja. Lisäksi tulisi huomioida, että nonverbaalisen viestinnän eri merkkijärjestelmiin kuuluvat viestit esiintyvät usein kimppuuntuneina sekä vahvasti verbaaliseen viestintään kietoutuneina, joten nonverbaalisen ja verbaalisen viestinnän erottaminen toisistaan on jo lähtökohtaisesti keinotekoista.

Nonverbaalinen viestintä osana vuorovaikutusprosessia

2000-luvulla nonverbaalisen viestinnän tutkimuksessa on yksittäisten nonverbaalisten viestien tarkastelemisen sijaan keskitytty tutkimaan nonverbaalista viestintää osana vuorovaikutusprosessia ja näkökulmaa on laajennettu yksittäisen ihmisen viestinnän tutkimisesta vuorovaikutustilanteen osapuolten viestinnän tutkimukseen.

Jos nonverbaalisen viestinnän tutkijat aikaisemmin keskittyivät enemmän siihen, miltä nonverbaalinen viestintä näyttää, nykyään kuvataan sitä, mitä nonverbaalisella viestinnällä tehdään. Kun tutkimuksessa keskitytään siihen, mitä nonverbaalisella viestinnällä tehdään, puhutaan nonverbaalisen viestinnän funktioista vuorovaikutusprosessissa.

Vaikka tutkijat jakavatkin nonverbaalisen viestinnän funktiot hieman eri tavoin, yksimielisiä he kuitenkin ovat siitä, että nonverbaalisella viestinnällä on suuri merkitys vuorovaikutusprosessissa silloin, kun

• luodaan ensivaikutelma tai tehdään henkilöstä tulkintoja
• lähetetään suhdeviestejä (kuten viestitään läheisyyttä tai etäisyyttä suhteessa toiseen)
• ilmaistaan tunteita
• halutaan lähettää ristiriitaisia viestejä tai valehdella
• viestitään valta-asetelmia tai suostutellaan toisia. (Guerrero, L. K. & Hecht, M. L. (toim.) 2008.)

Nonverbaalisen viestinnän havainnoiminen ja tulkinta

Nonverbaalisen viestinnän tutkimustuloksia on popularisoitu 1970-luvulta lähtien ja esimerkiksi lehdistössä nonverbaaliseen viestintään liitetään edelleen tutkimuksen pohjalta pintapuolisesta tulkittuja uskomuksia siitä, miten sitä tulisi tulkita. Nämä usein sensaatiohakuiset lehtikirjoitukset antavat nonverbaalisesta viestinnästä lukijoille jännittävän, mutta valitettavan harhaanjohtavan kuvan.

Nonverbaalisen viestinnän havainnoinnissa ja tulkinnassa väärinymmärrysten vaara on suuri. Kun henkilön nonverbaalisesta viestinnästä tehdään tulkintoja, tulisi havainnoinnissa ottaa huomioon esimerkiksi vuorovaikutustilanteen kulttuurinen konteksti, vuorovaikutustilanteen osapuolten välinen suhde, yksilölliset tekijät henkilöiden viestinnässä sekä kyseisen vuorovaikutustilanteen muut erityispiirteet. Kun viestintäkontekstiin ja -tilanteeseen liittyvät tekijät otetaan tulkinnassa huomioon, voidaan päästä hieman lähemmäs totuutta – ja ainahan voi kysymällä varmistaa, oliko tulkinta vuorovaikutuskumppanin nonverbaalisesta viestinnästä oikea.

Puheviestinnän alalla verbaalista merkkijärjestelmää, puhetta, voidaan tarkastella muun muassa sen funktioiden, ilmaisevuuden, informatiivisuuden, havainnollisuuden ja vivahteiden näkökulmasta. Myös puheen tyyli (esim. suoruus/epäsuoruus, runsassanaisuus/ytimekkyys) ja virallisuusaste vaihtelevat tilannekohtaisesti.

Puhekieli ja kirjakieli

Puhekielellä tarkoitetaan puhetilanteessa syntyvää kieltä, kirjakielellä puolestaan huoliteltua kirjoitettua yleiskieltä. Nämä kaksi kielen muotoa poikkeavat toisistaan huomattavasti samallakin henkilöllä. Tämä johtuu suurimmilta osin siitä, että kirjallisessa ilmaisussa tulee pyrkiä huolellisempaan lopputulokseen – täytyyhän välitettävä sanoma tehdä ymmärrettäväksi pelkillä sanoilla, ilman viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä vuorovaikutustilannetta. Kasvokkain viestittäessä puhuja voi sen sijaan olla kielenkäyttönsä suhteen huolettomampi – sanojen avuksi kun tulee sanaton eli nonverbaalinen viestintä, joka antaa omalta osaltaan vihjeitä viestin tulkintaan. Lisäksi viestijöiden välillä on mahdollisuus suoraan palautteenantoon, jolloin viestin vastaanottajan on mahdollista muun muassa kysellä, tarkentaa ja ohjailla keskustelun kulkua. Puhekielelle ovatkin tavallisia lyhennetyt sanat ja yksinkertaiset lauserakenteet, usein jopa suoranainen kieliopin vastaisuus. Periaatteessahan riittää, että puhuja saa asiansa sanotuksi niin, että kuulija sen ymmärtää.

Puhekieli vaihtelee paitsi henkilökohtaisesti myös alueittain. Murteeksi kutsutaan jonkin maantieteellisen alueen tyypillistä puhetapa. Slangilla puolestaan tarkoitetaan sellaista puhekieltä, joka on muotoutunut esimerkiksi iän tai ammatin vaikutuksesta (esim. nuorisoslangi, atk-slangi).

Puhuttu kieli – mielikuvat vs. todellisuus

Suomalainen koululaitos on pitkään suosinut kirjoittamista ja kirjoitettua kieltä, minkä seurauksena suulliseen viestintään ja kielitaitoon on kiinnitetty vain vähän huomiota. Suomalaisen puhekasvatuksen juuret juontavatkin lukemiseen ja kirjallisuuden opetukseen. Lausuntaa ja kirjoitettujen puheiden pitämistä on vanhastaan arvostettu korkealle. Tämän seurauksena puhutulle kielelle asetetaan usein vielä nykyäänkin samanlaisia odotuksia ja vaatimuksia kuin kirjoitetulle: puhutun kielen tulisi olla sujuvaa ja kielellisesti virheetöntä sekä muodoltaan mahdollisimman viimeisteltyä.

Puhuttuun kieleen, toisin kuin kirjoitettuun, kuuluu kuitenkin aina jossakin määrin sanojen hakemista, toistoa ja epäröintiä, saatetaanpa lauseita keskeyttää ja aloittaa kokonaan uudelleenkin. Myös tauot ja erilaiset täytesanat (”tota”, ”niinku”, ”öö” jne.) ovat tavallisia. Mainitut ilmiöt johtuvat puheprosessin monimutkaisuudesta: samaan aikaan kun puhumme, me myös suunnittelemme seuraavia lauseita ja tarkkailemme vielä, että lausuttu tuotos on sellaista, millaiseksi se oli tarkoitettukin. Nämä puheen ”sujumattomuudet” ovat siis täysin luonnollinen osa suullista kielenkäyttöä, ja ovat hyväksyttäviä myös julkisemmissa puhetilanteissa. Mikäli ne eivät ole esityksen pääosassa, ne palvelevat kuulijaa antaen tälle aikaa tulkita, ymmärtää ja jäsentää kuulemaansa.

Ei suoraan paperista

Useissa virallisemmissa puhetilanteissa, kuten puheita tai esitelmiä pidettäessä, on kaikkein tarkoituksenmukaisinta käyttää yleiskieltä eli huoliteltua puhekieltä. Kirjoitetun tekstin lukeminen paperista (tai ulkomuistista) ei sellaisenaan sovellu julkisen puheen tilanteisiin, sillä sen lauserakenteet ovat usein pitkiä ja raskaita ja siten kuultuina hankalasti ymmärrettäviä.

Koska kuulijoiden mahdollisuudet ohjailla sanoman välittymistä ovat esimerkiksi kahdenkeskisiä viestintätilanteita vähäisemmät, tulisi puhujan välttää myös toista ääripäätä, liiallista puhekielisyyttä. Esiintymistilanteessa ei pidäkään käyttää slangisanastoa tai sellaisia murteisiin liittyviä ilmauksia, jotka eivät välttämättä aukene kuulijoille. Puhe tulee siis mukauttaa tilanteeseen ja kuulijoille sopivaksi, kuten monissa arkipäivän tilanteissa huomaamatta teemmekin – puhumme useasti eri tavoin esimerkiksi lapsille ja vanhuksille, tutuille ja tuntemattomille.

Esiintymistilanteessa huomioon otettavia seikkoja ovat myös sanoman kohdentaminen, jäsentäminen, havainnollistaminen ja perusteleminen.

Vaikka paperista lukeminen ei olekaan esiinnyttäessä soveliasta, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esimerkiksi puheita ja esitelmiä kannattaisi kirjoittaa. Kirjoittaminen auttaa esimerkiksi sisällön suunnittelemisessa ja jäsentämisessä. Itse esiintymistilanteessa tulisi kuitenkin suosia muistiinpanotyylisiä tukisanoja ja –lauseita ja niiden pohjalta käytettyä yleiskieltä, sillä usein juuri se on sitä kielenkäyttöä, mitä kuulija pitää sujuvana.