Isänvalta ja sen rajat

Risto Uro

Uuden testamentin ajan kulttuureja hallitsi patriarkaalinen järjestys. joka antoi perheen miespuoliselle päälle suuren, nykyajan perspektiivistä katsottuna hyvinkin epäoikeudenmukaisen vallan.

Kaikkein selkeimmin perheenpään valtaoikeudet olivat eritelty roomalaisessa yhteiskunnassa. Roomalainen laki antoi perheenisälle teoreettisen vallan (patria potestas), jota jo omana aikanaan pidettiin poikkeuksellisena. Vain miespuolisella päällä (paterfamilias) oli omistusoikeus Aikuisilla lapsillakaan ei siis ollut varsinaista omaisuutta; tosin heidän haltuunsa voitiin uskoa ns. peculium, omaisuus, johon heillä oli hallintaoikeus. Lasten avioliittoon tarvittiin aina isän suostumus, ja toiselle vuosisadalle asti isällä oli myös valta purkaa lastensa avioliitto.

Ehdottomin perheenpään oikeuksista oli valta päättää perheenjäsenten elämästä ja kuolemasta (ius vitae et necisque). Aikuisten lasten kohdalla tämä oikeus oli lähinnä teoreettinen, mutta isän valtaa päättää vastasyntyneiden hylkäämisestä pidettiin antiikissa itsestään selvänä.

Käytännössä isänvaltaa rajoittivat monet tekijät. Perhe-elämään liitettiin sosiaalisia normeja ja ihanteita, jotka olivat ristiriidassa isän jyrkkien valtaoikeuksien kanssa. Roomalaiset eivät useinkaan asuneet kolmen sukupolven suurperheinä, joten isällä ei ollut aina välitöntä vaikutusvalta aikuisiin lapsiinsa. Ihmisten keskimääräinen elinikä oli alhainen. Vain harvan yli kolmekymmenvuotiaan isä oli elossa.

Ajanlaskun alussa useimmat roomalaiset avioliitot solmittiin sine manu, mikä tarkoitti sitä, että aviopuoliso jäi syntymäkodin perheenpään vallan alaisuuteen. Aviomiehellä ei siis ollut holhoojan asemaa suhteessa omaan vaimoonsa. Kun vaimon perheenpää kuoli, hän jäi periaatteessa oman perheensä tai holhoojansa vastuulle. Käytännössä hän kuitenkin saattoi saavuttaa varsin suuren itsenäisyyden ja tietyin ehdoin vapautua holhoojasta kokonaan.