Yhdistykset

Rakentajien yhdistyksen talon ateriointihuone Ostiassa. Kuva: Kirsi Siitonen

Kaisa-Maria Pihlava ja Kirsi Siitonen

Vapaaehtoiset yhdistykset olivat olennainen osa antiikin yhteiskunnallista rakennetta ja kaupunkielämää. Antiikin kirjallisuudessa yhdistyksistä kerrotaan varsin vähän, mutta runsas epigrafinen lähdemateriaali todistaa niiden tärkeydestä. Antiikin ajan ihmiselle yhdistykseen kuuluminen oli usein itsestään selvää.

Yhdistyksiä voidaan luokitella esimerkiksi sen mukaan, minkälaisista sosiaalisista verkostoista ne muodostuivat. Philip Harland esittääkin tällä perusteella niiden jakamista viiteen ryhmään: perhekuntayhteyksien, etnisten ja maantieteellisten yhteyksien, paikallisten tai naapurustoyhteyksien, ammatillisten yhteyksien sekä kultti- ja temppeliyhteyksien perusteella muodostuneisiin yhdistyksiin. Kategoriat eivät kuitenkaan ole täysin toisensa poissulkevia. Yhdistysten jäsenmäärä oli useimmiten joitakin kymmeniä, yleensä alle sata jäsentä, mutta joissakin yhdistyksissä saattoi olla 200-300 jäsentäkin.

Yhdistykset huolehtivat usein jäsentensä hautaamisesta. Lisäksi oleellisia olivat toiminnan uskonnollinen ja sosiaalinen puoli, jotka näkyivät esimerkiksi yhteisillä aterioilla. Ateriointi olikin oleellinen osa kokoontumisia. Aterioiden uskonnollinen ulottuvuus näkyi esimerkiksi uhratun lihan sekä juomauhrien nauttimisena, erilaisissa rukouksissa ja hymneissä. Uhraaminen oli tapa ilmaista ja vahvistaa yhteisön keskinäisiä siteitä, ja se oli myös tapa hakea suojelusta jumalilta ryhmälle tai koko yhteisölle. Yhdistyksellä oli perinteisesti oma suojelusjumala tai –jumalia. Yhdistysten toiminnan mahdollistivat varakkaat suosijat, jotka saattoivat olla esimerkiksi eliitin jäseniä tai vapautettuja, menestyneitä orjia. Suosija tarjosi usein yhdistykselle kokoontumistilat, ja maksoi aterioita. Hän sai puolestaan yhdistykseltä kunnianosoituksia.

Yhdistykset tarjosivat jäsenilleen yhden väylän löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa julkisen arvostuksen saaminen oli tavoiteltavaa. Ryhmänä yhdistys saattoi esimerkiksi saada juhlapäiviään merkityiksi kaupunkien virallisiin kalentereihin, omia yhdistykselle nimettyjä istumapaikkoja amfiteattereihin tai nimensä muistokiveen osallistuttuaan kaupunkinsa kehittämiseen.

Kirjallisuutta:
Philip A. Harland, Associations, Synagogues and Congregations: Claiming a Place in Ancient Mediterranean Society. Minneapolis, MN: Fortress. 2003.