Sotilaat

Sotilaat varhaisten kristittyjen maailmassa
Niko Huttunen

 

Varhaiskristityt määrittelivät suhtautumistaan sotalaitokseen osin erilaisilla perusteilla kuin nykyajan keskustelussa. Tämä on seurausta siitä, että antiikin Roomassa sekä sotalaitoksen että kristinuskon suhde yhteiskuntaan poikkesi nykyisestä.

Rooman armeijan arkipäivää oli poliisitoimi, eivät niinkään taistelutehtävät. Poliisitointa ei tosin ole ymmärrettävä täysin sen nykyisessä merkityksessä. Armeija ei pyrkinyt erityisesti suojelemaan väestöä vaan se keskittyi valvomaan Rooman etuja: nujersi mellakoita ja turvasi veronkantoa.

Monin paikoin väestö koki armeijan enemmän pelotteena ja rankaisijana kuin suojelijana. Tämä näkyy myös siinä, miten Paavali puhuu esivallasta pelkoa herättävänä rankaisijana (Room. 13:3-5).

Rooman itäisissä provinsseissa armeijan yksiköitä sijoitettiin kaupunkeihin, mikä takasi siviilihallinnon tehokkaan valvomisen. Muun muassa Antiokiassa, joka oli yksi varhaisen kristinuskon keskuksia, sijaitsi vahva varuskunta.

Siviiliväestö kohtasi armeijan myös kaupunkikeskusten ulkopuolella. Veronkannon, alueen valvonnan ja armeijan huolto- ja marssireittien suojelemisen takia pienempiä armeijanosastoja sijoitettiin myös kaupunkikeskusten ulkopuolelle. Siviilit kohtasivat sotilaita esimerkiksi tulliasemilla (vrt. Luuk. 3:12-14).

Sotilaiden toiminta koettiin usein mielivallaksi. Raja sallitun pakko-oton tai työvelvollisuuden (angareia) ja ryöstön välillä oli epämääräinen. Miehistön palkat eivät olleet korkeita ja toisinaan päällystö pidätti siitä osan itselleen.

Sotilaat saattoivat siis myös ”kitua köyhyydessä” (Sir. 26:28). Toisaalta 25 vuoden palvelussopimukset takasivat yleensä perusturvan, jollaista päivätyöläisillä ei ollut. Palveluksessa vammautuneista pidettiin valtion varoin huolta. Päällystö oli peräisin varakkaammista yhteiskuntaluokista.

Suhde armeijan ja siviiliväestön välillä ei aina ollut vain jännitteinen. Merkittävin armeijan ja siviilien jännitettä lieventänyt seikka oli miehistön värvääminen varuskuntien lähialueilta. Näin tapahtui esimerkiksi Antiokian ympäristössä. Miehistö ei saanut palveluksessa ollessaan solmia avioliittoja, mutta epäviralliset liitot olivat tavallisia.

Armeijan suhde ympäröivään yhteiskuntaan sisälsi sekä jännitteitä että myönteisiä kytköksiä. Jännitteet korostuivat erityisesti Palestiinassa, joka Bar Kokhban kapinaan (132-135 j. Kr.) asti muodosti Rooman hallinnolle pitkälti vihamielisen alueen. Muilla alueilla oli edellytyksiä myös myönteisemmälle kanssakäymiselle.