Erityispedagoginen interventio

  • Erityispedagogisen intervention määritelmä ja tavoitteet
  • Historiaa
  • ”Response to Intervention” nykyhetken trendinä
  • Opetus, interventio vai kuntoutus?

Määritelmä

Interventio on yleissana, joka tarkoittaa ainakin kahta hieman erilaista asiaa (Hautamäki, 2009; Higgins & Green, 2008; Jimerson ym., 2007). Ensinnäkin interventiolla tarkoitetaan oppimisympäristön muokkaamista siten, että oppimiseen ja/tai käytökseen vaikutetaan ennalta suunnitellulla tavalla – tällöin on kyseessä interventio-ohjelma (esim. harjoitusohjelma). Toisaalta interventiolla voidaan viitata tutkimukseen tai tutkimusasetelmaan, jossa tutkitaan interventio-ohjelman vaikuttavuutta ja käytäntöön viemisen mahdollisuuksia. Erityispedagogiikassa interventio-ohjelmat ja interventiotutkimus ovat oppimisvaikeuksien ehkäisyn ja oppimispulmien vähentämisen kannalta keskeisiä asioita.

Interventio-ohjelman tavoitteet voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan: toisissa interventio-ohjelmissa pyritään ehkäisemään oppimisvaikeuksien syntymistä ja toisissa tavoitteena on oppimisvaikeuksiin liittyvien oppimispulmien lieventäminen. Yleensä ehkäiseviä interventio-ohjelmia toteutetaan varhaiskasvatuksessa ja koulun alkuvaiheessa (jFuchs ym., 2014). Vanhempien lasten kohdalla kyseessä on useammin oppimisvaikeuksien haittojen vähentäminen.

Historia

Lasten tukeminen oppimisvaikeuksissa alkoi Yhdysvalloissa 1930-luvulla. Marion Monroe (1932) kehitti foneemipohjaisen opetustavan, jonka avulla kehitysvammaisia poikia opetettiin lukemaan. Hänen kollegansa Samuel Kirk korosti, että kun tuetaan oppimisvaikeuksia kohtaavien lasten ja nuorten kehitystä, on tärkeää samalla systemaattisesti arvioida oppimista. Sama periaate näkyi myös 1970–80-luvulla, jolloin erityispedagogiseen tukeen (eli interventioihin) liittyivät olennaisensa osana lapsen oppimisen ja kehityksen jatkuva arviointi ja tulosten raportointi oppilashuollon asiantuntijoille.

2000-luvulla sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa yleistyi nopeasti ajatus, että oppimisvaikeuksien tunnistaminen ja tukeminen pitää sitoa kiinteästi tuen tarjoamiseen ja muokkaamiseen lapsen tarpeiden mukaan (engl. Response to Intervention -ajattelu). Tämä lähestymistapa siirsi sivummalle käsityksen, että oppimisvaikeus on olemassa vain silloin, kun se näkyy psykologisissa tutkimuksissa suhteutettuna lapsen älykkyyteen. Vaikeimpien ja monimutkaisimpien oppimisvaikeuksien kohdalla (neuro)psykologiset arvioinnit ovat silti edelleen tarpeellisia.

Response to Intervention (RTI)

Response to Intervention (RTI) on pedagoginen ongelmanratkaisumalli, jonka ensisijainen tavoite on tarjota mahdollisimman tehokasta opetusta ja interventiota jokaiselle oppijalle pedagogisen resurssienjaon avulla (Jimerson ym., 2007). Moniportaisen tuen mallin avulla (yleisimmin tuen tasoja on 3: tasolla 1 yleistä, tasolla 2 tehostettua ja tasolla 3 intensiivistä tukea) on mahdollista on mahdollista tarjota tukea ja palveluita aiempaa intensiivisemmin (Riley-Tillman & Burns, 2009).

Tutkimusten perusteella tiedetään, että opetuksen osana järjestettävistä interventio-ohjelmista saadaan parempia oppimistuloksia silloin, kun ne perustuvat tutkimukseen, kun niiden vaikuttavuutta on koeteltu tutkimuksen avulla ja kun ohjelmat toteutetaan huolellisesti (esim. Jacob & Parkinson, 2015; Slavin & Lake, 2008; Swanson ym., 2011).

Nykyisin yhtenä empiirisenä pedagogisen innovaation, esimerkiksi interventio-ohjelman, toimivuuden kuvaajana käytetään oppijoiden osaamista. Osaamisen systemaattinen seuraaminen ja arviointi korostuvat myös silloin, kun tutkitaan, kuinka hyvin interventio-ohjelma vastaa tuen tarpeessa olevan lapsen tarpeisiin (Jimerson ym., 2007). Tämän ansiosta suositut mutta tuloksiltaan heikot opetusmenetelmät korvataan sellaisilla, joilla on vahva pohja tutkimuksissa (Riley-Tillman & Burns, 2009).

Opetus, interventio vai kuntoutus?

Erityispedagogiikassa on käytössä toistensa lähikäsitteinä opetus (engl. education), interventio (eli interventio-ohjelmat, engl. intervention) ja kuntoutus (engl. rehabilitation) (Hautamäki, 2010). Opetuksen ajatellaan yleensä kohdistuvan yleisopetuksen oppijaryhmään, jonka oppiminen etenee kuten koko ikäryhmässä yleensä. Interventiolla (interventio-ohjelmilla) taas pyritään vaikuttamaan ennaltaehkäisevästi (tai lievästi korjaten) lapsen tai nuoren epäsuotuisaan kehitysennusteeseen. Kuntoutus terminä juontaa juurensa pitkälle historiaan ja niiden ihmisten tukemiseen, jotka ovat sairaita, vammaisia tai yhteisöstään syrjäytyneitä ja joita pyritään saamaan (takaisin) osaksi omaa yhteisöä. Ensimmäisiä kuntoutusmuotoja on ollut aistivammaisten lasten ja nuorten erityisopetus, jossa on tavoiteltu kuntoutuksen keskeisiä periaatteita: vammasta ja sairaudesta aiheutuvien yksilöä koskevien haittojen merkityksen eliminointia, vähentämistä ja kompensointia (Puumalainen, 2008).

Näin määriteltynä kuntoutuksen ja interventio-ohjelmien käytön keskeinen ero on lähtötilanteessa ja tavoitteessa. Kuntoutuksessa ihmisellä on jo olemassa vamma tai poikkeava terveydellinen tilanne, jonka vaikutuksia pyritään vähentämään. Interventio-ohjelmiin osallistuvilla taas ei ole aivovauriota tms. suhteellisen pysyvää ongelmaa, vaan heillä on esimerkiksi oppimisessa näkyvä hidastuma tai taantuma, joka voidaan korjata intensiivisellä (erityis)pedagogisella interventiojaksolla.

Yleisesti ottaen ajatellaan, että (erityis)pedagogiset interventio-ohjelmat ovat (erityis)opettajien työkaluja, joilla opettaja pyrkii ehkäisemään oppimisvaikeuksia tai muuttamaan lapsen tai nuoren käytöstä yksilön ja ympäristön kannalta suotuisampaan suuntaan. Sen sijaan kuntoutuksen ajatellaan pääasiallisesti olevan terveydenhuollon ammattilaisten toimintaa. Interventio-ohjelmien järjestämisessä päiväkodissa tai koulussa on kuitenkin samat tärkeät vaiheet kuin kuntoutustyössä: suunnittelu (kuntoutussuunnitelma), vastuukysymyksistä päättäminen, yhteistyön tekeminen sekä kuntoutujan tai oppijan yksilöllisen tilanteen seuraaminen (Puumalainen, 2008).

Ennen kuin aloitat tietyn interventio-ohjelman käytön, perehdy tarkasti sen tutkimukselliseen taustaan, kohderyhmään ja toteutusohjeisiin. Löydät tarkistuslistan täältä.

 

Lähteet

  • Hallahan, D. P., Pullen P. C. & Ward D. (2013). A brief history of the field of learning disabilities. In Swanson H. L., Harris K. R. & Graham, S. (2013). Handbook of Learning Disabilities. 2nd edition (p. 15–32). New York: Guilford Press, .
  • Hautamäki, J. (2009). Koulutettavuus ja interventio. Teoksessa S. Moberg, J. Hautamäki, J. Kivirauma, U. Lahtinen, H. Savolainen, & S. Vehmas (toim.), Erityispedagogiikan perusteet (s. 124–139). Helsinki: WSOY.
  • Hautamäki, J. (2010). Koulutettavuus ja interventio. Teoksessa S. Moberg, J. Hautamäki, J. Kivirauma, U. Lahtinen, H. Savolainen, & S. Vehmas (toim.), Erityispedagogiikan perusteet. Helsinki: WSOYPro.
  • Higgins, J. P. T. & Green, S. (Eds.) (2008). Cochrane handbook for systematic reviews of interventions. Chechester, UK: Cochrane Collaboration & John Wiley & Sons.
  • Jacob, R. & Parkinson, J. (2015). The potential for school-based interventions that target executive function to improve academic achievement: A review. Review of Educational Research, 1–41.
  • Jimerson, S. R., Burns, M. K. & VanDerHeyden, A. M. (toim.). (2007). Handbook of Response to Intervention. The Science and Practice of Assessment and Intervention. New York: Springer.
  • Monroe, M. (1933). Children who cannot read. Chicago: University of Chicago Press.
  • Puumalainen, J. (2008). Kuntoutuksen historiaa. Teoksessa P. Rissanen, T. Kallanranta & A. Suikkanen (toim.) Kuntoutus (s. 16–30). Helsinki: Duodecim.
  • Slavin, R. & Lake C. (2008). Effective programs in elementary mathematics: a best-evidence synthesis. Review of Educational Research, 78(3), 427–515.
  • Swanson, E., Vaughn S. , Wanzek, J., Petscher, Y., Heckert, Cavanaugh C., Kraft, G. & Tackett, K. (2011). A synthesis of read-aloud interventions on early reading outcomes among preschool through third graders at risk for reading difficulties. Journal of Learning Disabilities, 44(3), 258–275.